Pitääkö tutkijan olla huippuälykäs? esim lääketieteellinen tutkija

Pitää.

Itse opiskellessani maisteritasolla meille kyllä sanoi yksi proffa, että kuka tahansa normaalilla järjellä varustettu VOI olla hyvä tutkija. Kunhan osaa sen oman pienen alansa ja osaa käyttää järkevästi tieteellistä metodia. 

Ei. Älystä on hyötyä, mutta innostuksesta ja istumalihaksista vielä enemmän iloa.

Ei pidä.  Enemmän tulisi olla utelias ja kiinnostunut mutta myös kärsivällinen ja pitkäjänteinen. - Riippuu toki alasta mutta aika harva on yleisemmin väitellyt "jo" 26 vuotiaana. 

Yliopisto-opiskelija

Jos tutkijaksi pääsisi vaan maailman pieni prosentti huippuälykköjä, ei ihmiskunta ehtisi kehittyä mihinkään suuntaan. Tarvitaan todella paljon tutkijoita, että joku yksi asia saadaan keksittyä/löydettyä joten on pakko olla myös niitä taviksia tutkijoina.

Ihan keskiverto ei riitä, pitää olla vähän keskivertoa älykkäämpi. Mutta huippuplykäs ei tarvi olla.

Terveellä järjellä ei taas ole tutkimuksen kanssa mitään tekemistä. Tutkimus tehdään kurinalaisesti ja loogisesti, ei millään ”terveellä järjellä”.

Oon lääketieteellinen tutkija eikä mul oo mitää huippuälyä. Motivaatio ja mielenkiinto on ne tärkeimmät.

Onko jossain sanakirjassa määritelty mitä tarkoittaa terve järki? Eikö se juuri voi olla sitä loogisuutta ja ohjeiden noudattamista? 

Joskus myös vaaditaan "ajattelemista laatikon ulkopuolelta", että tutkimus etenee, eikä pelkkä kurinalaisuus ja loogisuus aina riitä.  Erilaisista älyistä on varmasti hyötyä eikä vaan siitä yhdestä tietynlaisesta loogisuudesta.

Ei pidä.

Älykkyydestä ei välttämättä ole haittaa, mutta itse huippuälykkäänä en jaksanut tutkimustyötä sen äärimmäisen hitauden, pitkäpiimäisyyden, byrokraattisuuden ja poliittisuuden vuoksi. Ei riitä ymmärtää hyvin tutkimusaiheensa tai olla siinä luova ja kekseliäs, koska tärkein työtehtävä on hankkia rahoitus uudelle tutkimukselle eli vakuuttaa massipinojen päällä istujat. Koska nämä ovat jotain keskinkertaisia hallinto- tai bisnesjormia, niin siinä usein iskee turhautuminen, kun rahoitus myönnetään suupalteille helppoheikeille tai tutuille kavereille (henkkoht tai tunnetuille nimille) ennemmin kuin sisällöllisesti perustelluille ja potentiaalisimmille aiheille.

Muutenkin rahoitusbyrokratian lisäksi ärsytti tavattomasti avata, selittää ja perustella hitaammille omat ideansa, visionsa tai työn tuloksetkin joka ikisessä käänteessä, kun useasti oli ilmiselvää, että nämä eivät sittenkään ymmärrä pointtia. Olivatpa nämä kollegoja, esimiehiä, alaisia, konferenssien kanssatutkijoita, yhteistyökumppaneita, asiakkaita tai ketä tahansa. Ulosannissani ei vikaa ole, olen sujuva puhuja, kelvollinen esiintyjä ja ihmisten kanssa hyvin toimeen tuleva. Se varsinainen asia vaan ei uponnut kuin rautalangalla, jos sittenkään. 

Usein oli käytännössä helpompaa mennä matalimmasta kohdasta ja tehdä jotain vaatimatonta, sellaista jota keskinkertaisuudet osasivat odottaa ja jollaista he ymmärsivät. Sluibaillen hutiloidusta sai sitten kiitoksia hyvästä työstä, kunhan oli kiva kuvitus powerpointkalvoilla. 

Vaikka mielikuva on toinen, niin kyllä tutkijan työssä on tärkeää myös tietynlainen ulospäinsuuntautuneisuus. Introvertti älykkö ei välttämättä esim saa rahoitusta ja pääse mukaan tiimeihin. Verkostot ja yhteistyö on tosi tärkeitä.

Toinen kysymys minulla on myös, että kuinkakohan suuri ongelma jos akateeminen historia ei ole täysin aukoton? Eli on lukion jälkeen puuhannut useita vuosia jotain ihan muutakin (ei mitään sossupummailua tai rannalla makoilua kuitenkaan)? Ja maisterin jälkeen on sit taas tehnyt pari vuotta jotain ihan muuta työtä? Katsotaanko pahalla?

Vierailija kirjoitti:

Toinen kysymys minulla on myös, että kuinkakohan suuri ongelma jos akateeminen historia ei ole täysin aukoton? Eli on lukion jälkeen puuhannut useita vuosia jotain ihan muutakin (ei mitään sossupummailua tai rannalla makoilua kuitenkaan)? Ja maisterin jälkeen on sit taas tehnyt pari vuotta jotain ihan muuta työtä? Katsotaanko pahalla?

Ei ole ongelma jos itsellesi ei ole ongelma aloittaa Kaikesta kokeneisuudestasi ja iåstäsi huolimatta sieltä, mistä muutkin:alusta.

Ei tarvitse ja useimmat eivät ole huippuälykkäitä tai neroja. Työtä tehdään tiimeissä ja huipputasolla usein kansainvälisissä laajoissa yhteisprojekteissa, joten mukaan mahtuu monenlaisia ihmisiä. Sosiaalista pelisilmää ja yhteistyökykyä vaaditaan menestymiseen. Toki tutkijan työ ei ole mitään rutiinipuurtamista, vaan vaaditaan motivaatiota, innostusta, laajaa kiinnostusta eri asioihin, taitoa hahmottaa laajoja kokonaisuuksia sekä kykyä oppia ja omaksua uusia asioita nopeasti. Tällaisia piirteitä on tietysti harvoin henkilöillä, jotka ovat tuntuvasti keskivertoa vähemmän älykkäitä. T. yksi lääketieteen tutkija

Ei tarvitse olla huippuälykäs, mutta pitää olla selvästi keskivertoa älykkäämpi.

Toisaalta tutkijoiden välillä huomattavia tasoeroja. Jotkut julkaisevat huippulehdissä ja toiset keskivertofoorumeilla.

Naturessa tai sen alalehdissä julkaisemiseen täytyy olla jo huomattavan kovat älynlahjat ja tietysti paljon työtä ja motivaatiota.

Vierailija kirjoitti:

Ei tarvitse olla huippuälykäs, mutta pitää olla selvästi keskivertoa älykkäämpi.

Toisaalta tutkijoiden välillä huomattavia tasoeroja. Jotkut julkaisevat huippulehdissä ja toiset keskivertofoorumeilla.

Naturessa tai sen alalehdissä julkaisemiseen täytyy olla jo huomattavan kovat älynlahjat ja tietysti paljon työtä ja motivaatiota.

Keskivertoa älykkäämpi pitää olla. 

Esim. keihäänkärki syöpätutkija Kari Alitalo on huippuälykäs.

Sen sijaan pienemmän postin saaminen maakuntayliopistoista ei välttämättä samaa tasoa. 

Toisaalta joukkoon mahtuu paljon hypettäjiä ja kyynärpäätaktiikkaa käyttäviä narsisteja, millä ehkä yrittävät kompensoida älynlahjojen puutettaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse opiskellessani maisteritasolla meille kyllä sanoi yksi proffa, että kuka tahansa normaalilla järjellä varustettu VOI olla hyvä tutkija. Kunhan osaa sen oman pienen alansa ja osaa käyttää järkevästi tieteellistä metodia. 

Kohtuullinen tutkija ehkä.

Mutta huippututkija ei voi olla. Siihen tarvitaan huomattavan kovia älynlahjoja. Ja valtavaa panostusta. Esim. lääketieteellisessä tutkimuksessa joutuu nykyään ymmärtämään entistä enemmän erilaisia matemaattisia malleja, geeniverkostoja ym. 

Nopeaa omaksumiskykyä tarvitaan. Mutta jos taas tekee perussolubiologiaa, niin selviää ehkä vähemmällä.

Vierailija kirjoitti:

Toinen kysymys minulla on myös, että kuinkakohan suuri ongelma jos akateeminen historia ei ole täysin aukoton? Eli on lukion jälkeen puuhannut useita vuosia jotain ihan muutakin (ei mitään sossupummailua tai rannalla makoilua kuitenkaan)? Ja maisterin jälkeen on sit taas tehnyt pari vuotta jotain ihan muuta työtä? Katsotaanko pahalla?

Ei tuolla ole mitään merkitystä.  Tohtoriksi kuitenkin käytännössä täytyy lukea, että voi saada tutkijanviran yliopistolta. Onneksi käytännössä jo sitä lukiessaan voi päästä jollain muulla virkanimikkeellä tai tohtori/tutkijakoulutettavana yliopistolle töihin, jolloin rahan tienaaminen ja opinnot ja tutkimus menee sujuvasti yhdessä eteenpäin.

Ihan kun normaali asiantuntijatöissäkin, innovatiivisissa tiimeissä pitää olla myös niitä puurtajia, jotka enemmänkin tekevät sitä mitä käsketään, mutta myös omia aivoja käyttäen pystyvät kyseenalaistamaan ja tuomaan omia näkemyksiään. Ne ketkä keksivät ne ideat, ovat sitten niitä yliälykkäitä. Erikseen sitten vielä ne assarit, jotka enemmän tekevät sitä puuduttavampaa rutiinihommaa.

Ei tarvi. Olen ollut yliopistolla tutkijana ja mun ÄO on erilaisten nettitestien mukaan noin 90. Ei ollut koulussakaan koskaan kummoinen menestys. Opinnoista pääsin läpi tekemällä luultavasti tuplasti enemmän työtä sen eteen kuin useimmat. Mutta kyllä tutkijana ihan hyvin pärjäsi. Nykyisin, kun olen liike-elämän palveluksessa on paljon haastavammat työtehtävät.

No en todellakaan havittele miksikään huippututkijaksi tai nobel palkinnon voittajaksi :D. Ihan perus "duunaritutkijaksi" haluaisin. Niidenkin työ on tärkeää.