Kun ei rakasta omaa lastaan.

siis minä olen 40v ja lapsi on 5v. Olen pyytänyt naapurien lapsia meille leikkimään mutta eivät he tule. Luulen että tällä ok-taloalueella karsastetaan minun pitkäaikaistyöttömyyttä koska täällä kaikilla muilla molemmat töissä. En voi pakottaa naapurien lapsia leikkimään omani kanssa. Puistoillaan kyllä ja silloin leikkii muiden kanssa ja päiväkodissa tykkää käydä koska siellä kavereita mutta sielläkään ei sellaisia ole löytynyt jotka tulisivat kylään tms eikä lapsi ole saanut kutsuja kaverisynttäreille yms.

Ap, ei sinun ongelmasi ole lapsi ja se, ettet rakasta häntä, vaan se, että olet jumissa oman elämäsi kanssa. Jos olen oikein ymmärtänyt kirjoituksesi, sinulla ei edes ole omaa elämää, vaan olet täysin miehesi ja anoppisi tossun alla. Ja niin alistunut, että et käsittääkseni ole edes selvittänyt, miten ja mistä voisit saada jonkinlaista kuntoutusta/tuloja.

Joka ikinen, jonka elämä olisi yhtä näköalatonta, pelkkää päivästä päivään olemista, alkaisi ladata äitiyteen sellaisia odotuksia, mitä yksikään tavallinen lapsi ei voi lunastaa. Ei ihme, että äitiys on pettymys, jos sen pitäisi korvata opiskelu, työ, harrastukset, ystävät ja kaikki muu mielenkiintoinen elämässä.

[quote author="Vierailija" time="02.07.2013 klo 11:53"]

siis minä olen 40v ja lapsi on 5v. Olen pyytänyt naapurien lapsia meille leikkimään mutta eivät he tule. Luulen että tällä ok-taloalueella karsastetaan minun pitkäaikaistyöttömyyttä koska täällä kaikilla muilla molemmat töissä. En voi pakottaa naapurien lapsia leikkimään omani kanssa. Puistoillaan kyllä ja silloin leikkii muiden kanssa ja päiväkodissa tykkää käydä koska siellä kavereita mutta sielläkään ei sellaisia ole löytynyt jotka tulisivat kylään tms eikä lapsi ole saanut kutsuja kaverisynttäreille yms.

[/quote]Selvä on ainoastaan se että pakottamalla ei synny mitään hyvää. Vaikeaa on ketään neuvoa, mutta yksi edellä mainittu pointi olisi,että keskitty nyt omiin tarpeisiin ensisijaisesti. Kuten ymmärsin lapsen olet hoitanut kuitenkin hyvin. 

Mieti siis mitä haluat tehdä, mikä saa sinut iloiseksi. Lähde pois täältä foorumista, se saattaa helposti nujertaa. Mieti mitä osaat parhaiten, haaveile rohkeasti, äläkä kuuntele toisten epäilyjä. Tämä on sinun elämäsi ja sinun on elettävä se. Pohdi, ken ties yritätkö toteuttaa sinuun istutettuja käsityksiä, miten tulisi elää. Vaan sinä tiedät, mikä sinulle on hyvä. Kun sinä voit hyvin koko sinun perhe voi hyvin! 

no osta sille se mönkijä mitä keväällä mietit niin viihtyy sen kanssa pihalla pois sun silmistä

Suututtaa ap.n asenne. Ei rakkaus kenelläkään pelkästään tule annettuna, vaan se on varsinkin lapsen kanssa kovaa työtä. Tuntuu, että ap vaan odottaa, että voi kun tulisi joku ihana tunne lasta kohtaan - mutta kun ei sitä tule, niin minkäs teet, ei voi mitään. Oman lapsen rakastaminen ei ole mikään "noi voi kunpa rakastaisin sitä" -asia, vaan se on elämän syvä vaatimus silloin, kun lapsi on olemassa. Se vaatimmus on ihan ykkösasia ja menee kaiken muun edelle. Ei sun ap ole mahdollista pohtia mitään itsellesi ihanempia vaihtoehtoja enää tässä vaiheessa. Elämä vaan huononee siitä, jos jätät lapsesi kakkoseksi ja tulet kuolemaan onnettomana ja rikkinäisenä. Nyt katsot sitä lastasi ja mietit, mitä voisit hänen hvyäkseen tehdä. Se on ainoa tie vapauteen itse rakentamastasi tunkkaisesta vankilasta.

voi lapsi parkaa, käy kyllä niin sääliksi :(

Ahaa, kirjoittaja on siis se ammattivalittaja, joka on olevinaan liian heikkolahjainen ja sairas mihinkään työhön ja opiskeluun ja joka kirjoittelee täällä useinkin...

Olen samaa mieltä aiemman kanssa, ei tässä tapauksessa ole kyse siitä ettei rakasta lastaan, ainakaan ensisijaisesti, vaan ap elää niin masentavaa elämää keskittyen valittamaan rajoituksiaan ja vaikeuksiaan, että ei ole ihme jos kaikki hyvät tunteet vähitellen kuolee ja masennus valtaa alaa. Tällä palstallakin tälle ihmiselle on ehdotettu vaikka mitä, mutta kaiken hän tyrmää, ilmeisesti haluaa pysyä nykyisessä tilanteessaan marisemassa.

Minulla on vaikeuksia ymmärtää ja tätä kautta myös rakastaa, lastani. Viimeksi tänään kävi tuntemattoman lapsen kimppuun puistossa, löi ja repi tämän vaatteita. Ennen + jälkeen tätä oli ihan tavallisesti, leikki jne. Tilanteeseen ei liittynyt kiusaamista tai muuta, ja tätä käytöstä on todistettu aiemminkin mm. päiväkodissa.

Kuinka suhtautua lapseen, joka satuttaa muita, aiheuttaa häpeää perheelleen eikä edes välitä tekosistaan? Hyvin vaikeaa se on. Vuodesta toiseen negatiivista palautetta...kuvitelkaa omalle kohdallenne. Treenaatte lapsen kanssa jotain tiettyä taitoa ja vaikka hän kuinka edistyisi, joka kerta joku tulisi kysymään "oletteko harjoitelleet tätä OLLENKAAN, niin huonosti sujuu?". Olo on kuin idiootilla, posket häpeästä ja vihasta punaiset. Ja sitten sinulla on näsäviisasteleva, häpeämätön lapsi, jota tekisi mieli lyödä.

Häpeä on mielestäni se, että pelkäät lapsesi sinulle tuottamaa häpeää. Tätä saisit hävetä tosissaan. Lapsi on sinusta riippuvainen, ei pärjää vielä ilman sinua valitettavasti tässä maailmassa, ja sinä kehtaat valittaa että tuottaa sinulle häpeää. Olet varmaan just sellanen ilkeä ihminen, jonka mielestä kaikilla pitää aina olla asiat juuri tietyllä tavalla, siistiä ja hienoa ja ongelmatonta, muuten ovat huonoja ihmisiä. Lapsesi ragoi tähän kylmyyteen ja pinnallisuuteen aivan varmasti ja saattaa sinut onneksi häpeään. Hyvä lapsi, go for it, nolaa se nihkeä mammasi ihan kunnolla! Ei kun oikeesti - jos sulla suuri huoli on se, että saat hävetä lastasi, niin kaiken onnettomuutesi olet ansainnut. Et tule tuosta onnellisemmaksi tulemaan - elämäsi tulee olemaan latteaa, vailla iloa ja syvää rakkautta tai itsensä toteuttamisen voimaa. Ihan oikein sulle.

Tämä on kyllä pitkään aikaa av:n asiallisin ketju, täynnä viisaita kommentteja tosi monelta.  Elämä lapsen kanssa on vastuullista, se kysyy todella kanttia ja sitä kuuluisaa aikuisena olemista.  Lapsen hankkiminen on elämänpituinen SITOUMUS.  Olet sitoutunut heräämään viideltä, putsaamaan räät ja paskat, lohduttamaan kun polveen tulee haava, kuuntelemaan kovaakin vastaansanomista ja silti olemaan turvallinen aikuinen, opettamaan kuinka ollaan kavereita toisille, asettamaan selvät rajat ja tuhanteen muuhun tehtävään.  Tähän kaikkeen lapsi meitä vanhempia tarvitsee ja jotta tähän kaikkeen kykenee, täytyy pitää oma pää kasassa.  Äitiys on osa sinua, mutta sinussa on muutakin, josta pitää huolehtia.  On mielestäni surkeaa, kun voivotellaan huonolle elämäntilanteelle ja laitetaan se 5-vuotiaan syyksi!!  Miten 5-vuotias pieni lapsi voi olla syyllinen 40-vuotiaan huonoon oloon????  Kyllä 40-vuotias on itse vastuussa voinnistaan ja avun hakemisesta.  Olet ap saanut monta hyvää viestiä.  Lue ne ajatuksella.  Niissä puhutaan järkeä.  Minua oikeasti huolestuttaa lapsesi vointi ja tulevaisuus, jos hän joutuu elämään tuollaisessa ilmapiirissä.