voiko aidosti kivalla ihmisellä olla huonot välit kaikkiin lapsiinsa?

ei

Ei minustakaan voi.

Mikä ihme juttu tää aitous oikein on? Mikä muotisana siitä on tullut? Väitättekö te itse olevanne jotenkin erityisen aitoja? Väitämpä, että kukaan ei pysty elämään feikkaamatta välillä vähäsen.

Sitä paitsi ihmisten on pakko välillä vähän feikatakin, jos haluaa selvitä jokapäiväisestä elämästä ihan ok. Vai kerrotteko jokaiselle pahan hajuiselle vastaantulijalle, että sä haiset pahalle?

Ei voi olla. Jos yhden lapsen kanssa olisi huonot välit, se voisi selittyä jollakin luonnollisella tavalla. Mutta jos välit kaikkiin lapsiin ovat huonot, ihmisen sosiaaliset taidot ovat heikot tai hän on kohdellut lapsiaan huonosti.

Ei voi

Joo, minun äitini on juuri tuollainen. On mukava ja iloinen "vieraille" ihmisille ja mainostaakin sitä kaikille, mutta meille omille lapsilleen on ihan muuta. Kaikki kolme lasta olemme ikämme kuunnelleet vain haukkuja, moitteita, mollausta, vähättelyä, nimittelyä jne. Emme enää, ja nyt äiti soittelee ja kyselee perään kun kukaan ei enää käy. Että mitä niin kamalaa hän on tehnyt? Niinpä.

Öh, kyllä ihmissuhteeseen tarvitaan kaksi osapuolta. Mitä jos jollakulla on kaksi lasta ja nämä ovat liittoutuneet äitiään vastaan jonkin yhdentekevän riidan seurauksena? Ei tällaisiin tulehtumisiin paljoa vaadita, eikä vastuuta ihmissuhteiden laadusta voi vierittää vain vanhemman harteille.

Lapsi-aikuinen -suhde ei ole kuitenkaan ollut tasa-arvoinen suhde ensimmäiseen 18 vuoteen, vaan siinä lapsella ja aikuisella on eri tavalla  valtaa ja vastuuta ihmissuhteen osapuolina, siksi sitä suhdetta ei voi verrata kahden aikuisen väliseen suhteeseen, joka on lähtökohtaisesti tasa-arvoinen kahden aikuisen välinen suhde. Vaikka oma lapsi olisi jo aikuinen, siinä on kuitenkin ollut 18 vuotta ratkaisevaa aikaa, jolloin aikuisen rooli suhteessa on ollut vahvempi. 

Aikuinen ihminen voi olla ihan kiva kaverina ja työtoverina, mutta kyvyt empaattiseen ja lapsen tarpeet huomioivaan vanhemmuuteen ovat eri asia, voi olla ihan kiva aikuiskaveri, vaikka lapsilleen ei osaakaan olla riittävästä läsnä ja kyvykäs vastaamaan lasten tarpeisiin. 

[quote author="Vierailija" time="21.06.2013 klo 00:20"]

Lapsi-aikuinen -suhde ei ole kuitenkaan ollut tasa-arvoinen suhde ensimmäiseen 18 vuoteen, vaan siinä lapsella ja aikuisella on eri tavalla  valtaa ja vastuuta ihmissuhteen osapuolina, siksi sitä suhdetta ei voi verrata kahden aikuisen väliseen suhteeseen, joka on lähtökohtaisesti tasa-arvoinen kahden aikuisen välinen suhde. Vaikka oma lapsi olisi jo aikuinen, siinä on kuitenkin ollut 18 vuotta ratkaisevaa aikaa, jolloin aikuisen rooli suhteessa on ollut vahvempi. 

Aikuinen ihminen voi olla ihan kiva kaverina ja työtoverina, mutta kyvyt empaattiseen ja lapsen tarpeet huomioivaan vanhemmuuteen ovat eri asia, voi olla ihan kiva aikuiskaveri, vaikka lapsilleen ei osaakaan olla riittävästä läsnä ja kyvykäs vastaamaan lasten tarpeisiin. 

[/quote]

Ihan itkettää tämä mitä sanot.

Annan esimerkin. Muistan kun kastelin 4-vuotiaana joskus (tyyliin pari kertaa vuodessa) sänkyni. Äitini kutsui minua yöllä raivoisasti lakanoita repiessään kusihousuksi, ja jatkoi samaa vielä seuraavat päivätkin. Sisaruksenikin muistavat tämän. Tiedän että olin 4 enkä yhtään vanhempi, sillä muutimme tuosta asunnosta ennen kuin täytin 5. Paljon pahemminkin hän haukkui, esim. huoritteli koko nuoruuteni mikä oli vähän huvittavaakin, sillä olin neitsyt vielä 22-vuotissynttärinäni.

Äiti istutti meihin pelon, häpeän ja epäonnistumisenpelonsiemenet, joita minä ainakin yhä kannan sisälläni, eikä aikuistuminen ilman tukea ole ollut helppoa. Voisin kertoa lisääkin kohtelustani, mutta en viitsi, sillä taattuun av-tyyliin; vika oli ja on minussa.

7

Eikös tässä puhuttu juuri suhteesta aikuisiin lapsiin? Kyllä välit voivat olla hyvät koko lapsuusajan mutta mennä myöhemmin poikki. Minä en ollut äitiini puheväleissä liki kahteen vuoteen, ja se oli kyllä jälkeenpäin ajatellen ihan omaa syytäni. Onneksi pyysin anteeksi ja saimme välimme korjattua. Puhuin tuona aikana äidistäni ikävästi siskolleni, mutta tämä ei onneksi suostunut valitsemaan puolia. Kun sanon, että välit voivat mennä poikki helposti eikä syy ole aina vanhemman, puhun siis kokemuksesta. .8.

Lapsista kasvaa aikuisia, lapsi ei välttämättä tajua kaikkea kokemaansa vääryyttä ja huonoa kohtelua, ennen kuin juuri aikuisena. Ja silloin kun ei enää ole riippuvainen äidistään kuten lapsena oli, voi äänestää jaloillaan.

Lapsista kasvaa aikuisia, lapsi ei välttämättä tajua kaikkea kokemaansa vääryyttä ja huonoa kohtelua, ennen kuin juuri aikuisena. Ja silloin kun ei enää ole riippuvainen äidistään kuten lapsena oli, voi äänestää jaloillaan.

[quote author="Vierailija" time="20.06.2013 klo 23:51"]

Joo, minun äitini on juuri tuollainen. On mukava ja iloinen "vieraille" ihmisille ja mainostaakin sitä kaikille, mutta meille omille lapsilleen on ihan muuta. Kaikki kolme lasta olemme ikämme kuunnelleet vain haukkuja, moitteita, mollausta, vähättelyä, nimittelyä jne. Emme enää, ja nyt äiti soittelee ja kyselee perään kun kukaan ei enää käy. Että mitä niin kamalaa hän on tehnyt? Niinpä.

[/quote]

Mun lapsuuteni oli samantyylistä kuin 10:llä. Sisarukseni katkaisivat välinsä perheeseen minua ennen, vuosien jälkeen minäkin. Viimeisenä yritin muuta.

Äitini meni uusiin naimisiin. Uuden miehen lapsetkaan eivät pidä yhteyttä isäänsä.  Yksi teki itsemurhan. Äidissäni ja hänen miehessään ei heidän mielestään ole mitään vikaa, he ovat hyviä kasvattajia ja aina oikeassa. On vain kiittämättömiä lapsia.

P.S. äitini ja miehensä ovat erittäin suosittuja ja sosiaalisia ihmisiä, joista kukaan ei uskoisi totuutta - vai uskoisiko...

Oletteko tosiaan sitä mieltä, että jos aikuinen lapsi riitaantuu vanhempansa kanssa, syy on aina ja väistämättä lapsena koetuissa vääryyksissä?

Joskus lapsuus on ihan hyvä, mutta persoonallisuudet eivät vain natsaa enää aikuisena. Joskus ihmiset projisoivat traumojaan vääriin ihmisiin: tunnen lähipiiristäni esimerkiksi tapauksen, että lapsi ei aikuisena pysty antamaan äidilleen anteeksi sitä, että hänen isänsä (!) hylkäsi perheen hänen ollessaan pieni. Ja joskus niistä viattomista lapsista kasvaa todellisia kusipäitä, ilman kenenkään syytä.

On toki melko outoa sattumaa, jos samassa perheessä sattuisi olemaan useampi kusipää, jotka kaikki olisivat ilkeitä viatonta vanhempaansa kohtaan. Mutta oudotkin sattumat ovat mahdollisia, joskin hyvin harvinaisia.

[quote author="Vierailija" time="20.06.2013 klo 23:36"]

Tuntuu erkoiselta, että ihmisellä, joka vakuuttaa olevansa kovin pidetty ja hauska, on sitten kuitenkin välit omiin aikuisiin lapsiinsa ihan onnettomat. 

[/quote]

Eksäni on pidetty seuramies, joka osaa pitää hauskaa juhlissa. Hän saa myös ihmiset viihtymään seurassaan. Kotona hän oli kuitenkin melkoinen tyranni sekä minulle että lapsillemme. Nyt kun molemmat ovat aikuisia, hän ei vaivaudu pitämään lapsiinsa juuri minkäänlaista yhteyttä. Voi olla kuukausikaupalla soittamatta ja jos lapset soittavat, hänellä on niin kiire, että ei ehdi puhumaan. Yhteen aikaan hän ei suostunut puhumaan vanhemmalle lapsellemme, koska hänen omien sanojensa mukaan hän oli niin pettynyt lapseemme, joka ei täyttänyt hänen odotuksiaan vaan teki omia valintojaan. Sitä ennen kommunikoiminen oli yhtä huutamista ja karjumista, kun hän yritti laittaa lasta järjestykseen. 

Niin, että vastaan: kyllä voi. Hän on aidosti kiva ihminen sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät asu hänen kanssaan. 

Kiittämätön, SE on se sana. "Kiittämätön kakara".

No jos useamman lapsen kanssa on mennyt välit poikki, vaikea kuvitella, että se johtuisi aikuisiällä sattuneen riidan vuoksi ilman että sillä olisi mitään tekoa aiemman historian kanssa. Pitää myös muistaa, etttä vanhemmalla ja perheen lapsilla voi olla erilainen keskinäinen historia takana, ja siten jo sekin, että välit menevät vain yhden lapsen kanssa voi johtua suhteessa koetuista epäoikeudenmukaisuuksista tms. pitkän historian prosesesseista, jotka ovat kohdistuneet yhteen lapseen voimallisemmin kuin muihin. Toki on varmaan olemassa myös kiittämättömiä kakaroita, mutta jonnekin sekin periytyy, lapselta ei ehkä ole vaadittu tarpeeksi, häntä ei ole ohjattu riittävästi tai sitten lapsella on erityisen vaativa temperamentti, joka ei natsaa vanhemman temperamenttiin eikä kasvattajan kykyihin. Temperamentti on persoonallisuuden biologinen perusta, se vaikuttaa osaltaan millainen lapsesta kehittyy, toisen persoonallisuutta määritävä osuus tulee kasvatuksesta eli kokemuksista, joissa  varhaisilla kokemuksilla läheisissä vuorovaikutussuhteissa on vahvin osuus. Pahimmat psykopatologiat syntyvät ensimmäisinä elinvuosina suhteessa tärkeimpiin hoitajiin. 

Ei voi. Ei olleet kivoja, kun olin lapsi eikä ole nytkään paitsi muille. Eikö ihmiset tajua...

t. kahden "kivan" aikuinen lapsi.

EI.