Psykoterapia teki ystävästäni ilkeän! :(
Meni terapiaan masennuksen ja ahdistuksen takia.
Aiemmin hän oli rauhallinen, harkitseva, ystävällinen, avulias.
Terapia muutti hänet pikkuhiljaa piikikkääksi, itsekeskeiseksi töksäyttelijäksi joka ei enää huomioi muita.
Itse hän on sitä mieltä että terapiasta on ollut apua mutta minä kyllä suuresti ihmettelen. Koko hänen persoonallisuutensa on muuttunut eikä mielestäni ollenkaan hyvään suuntaan.
Voiko terapia tuhota ihanan ihmisen ja muuttaa ikäväksi tyypiksi?
On ikävä ystävääni sellaisena kuin hän oli ennen. Tätä uudistunutta tyyppiä tekee mieli vältellä.
Kommentit (94)
Vierailija kirjoitti:
Näin kaikki aiemmin kilttiä hyväksikäyttäneet asian näkee. Ystävä oli niin kiva ja aina palveli kun käskin!
Joo, ihan tyypillistä suhtautumista kun joku ei enää alistu ovimaton rooliin.
Mulla vastaava kokemus. Sukulaisnainen oli ennen ystävällinen ja mukava, vietimme tosi paljon aikaa yhdessä, tehtiin monenlaista, kuten kotona pieniä remontteja, ompeluhommia, leivottiin, kierreltiin kirppareilla jne. Meillä oli aina tosi hauskaa ja juttua ja naurua riitti.
Sit tää nainen aloitti psykoterapian ja aika pian hänestä tuli oikutteleva, muita piikittelevä selän takana pahaa puhuja. Ennen piti jämptisti kiinni yhdessä sopimistamme asioista, nyt voi mitään ilmoittamatta jäädä pois vaikkapa sovituilta lounastreffeiltä. Myös muiden ulkomuodon, pukeutumisen, lasten ja varallisuuden arvostelu kuuluu nykyään asiaan.
Kerran kysyin, että millaisia juttuja siellä terapiassa käsitellään, niin vastaus oli että kaikkea sitä paskaa, mitä hän on joutunut kokemaan.
Vierailija kirjoitti:
Näin kaikki aiemmin kilttiä hyväksikäyttäneet asian näkee. Ystävä oli niin kiva ja aina palveli kun käskin!
Ei vaan, hänestä on tullut varsinainen jyrä nyt. Koko ajan tuo esiin miten haluaa itseään kohdeltavan ja kertoo ääneen miten häntä häiritsee/ärsyttää se ja tämä ja tuo asia minussa ja kaikissa muissa. Ystävästä tuli terapian myötä äärimmäisen herkkänahkainen ja samalla vaativa ja ilkeä muita kohtaan.
Ja minä kyllä en ole häntä hyväksikäyttänyt, itse olen luonteeltani lähellä sitä mitä ystäväni oli ennen terapiaa.
Ap
Tajuatteko mikä sisäinen myrsky siitä lähtee käyntiin, kun ihminen joutuu nostamaan pöydälle ne traumat mitä on vuosikausia yrittänyt pitää sisällä? Se on äärettömän raskasta. Terapiassa käyminen ei ole sitä, että joka kerta kun sieltä ulos tulet niin olo on parempi. Olo voi olla kuin rekan alle jäänyt. Prosessi on pitkä ja sisältää ylä- ja alamäkiä. Ja parasta mitä terapiassa voi oppia on se miten vedetään muille ihmisille rajoja.
On ollut aiemmin selvästi liian mukava ja kiltti. Tahtoo pois siitä.
Ehkä se patoutunut paha olo alkaa purkautua vähitellen. Näin selitän itselleni terapian myötä muuttunutta ulosantiani. Uskon että on väliaikaista ja menee ohi kun balanssi löytyy.
Itse miellän terapian myötä löytyneen "uuden minäni" sekä ikäväksi tyypiksi että vapautuneemmaksi omanarvontuntonsa takaisin saaneeksi moniulotteisemmaksi persoonaksi. Minussa on yhä edelleen tallella herkkyys ja empaattisuus, mutta en anna ihmisten enää kävellä ylitseni ja kerron mielipiteeni avoimesti niissä tilanteissa joissa on kyse minun hyvinvoinnistani. Kannustan myös lähimmäisiäni rehellisyyteen niin itseään kuin muita ihmisiä kohtaan. Olen alkanut suhtautua omaan hyvinvointiini vakavammin ja muiden mielipiteisiin kevyemmin.
Ap ei tykkää että kaveri vetää rajoja. Sinun täytyy sopeutua.
Vähän samoja kokemuksia siskostani. Veti jotenkin överiksi sen ei:n sanomisen. Ei häntä kukaan ole mitenkään käyttänyt koskaan, mutta kun vaan on ollut itse niin rajaton niin määritteli rajat kerralla ja melko joustamattomasti.. Sanoo/huutaa nykyään kaikkeen aina ensimmäisenä EI, ja kaikkeen aina jauhaa miten raskasta on kun minua pyydetään.. Kun ei vieläkään osaa itsevarmana sanoa ei, niin syyttää sitten siitä muita olemalla erittäin hyökkäävä. Kaikki ehdotus pitää ensin torpata ja sitten seuraavana päivänä vähän katuvaisenkin oloisena peruu torppaamisia kun sittenkin sopisi. Ei ole oppinut pyytämään aikalisää, mitä terepeuttikin ehdotti, vaan heti aina ensimmäisenä ehdoton EI VARMASTI!! Eli terapia vielä erittäin kesken. Harmi että lopetti sen, en tiedä pitäskö siskolle sanoa että alkaa olla tuo sekoilu ihan erittäin rasittavaa. Ja hän siis myöskin kuvittelee nyt vasta voimaantuneensa...
Minä olin sellainen etten kuunnellut tarpeeksi itseäni ja menin liikaa jonkun tarpeiden mukaan mikä on hänelle hyvä, ei itselle. Lähipiiri kokee sen vihanpitona itseään vastaan. Minä koen että sanon ääneen mitä mieltä oikeasti olen. En toimi enää niin että haluan säilyttää balanssin ryhmässä.
Samanlainen kokemus.
Entinen ystävällinen, empaattinen ja oikeudenmukainen ystävä muuttunut hyvin jyrkäksi ja äkkipikaiseksi, ei minkäänlaista empatiaa enää kenellekään, edes inhimillisissä vihreissä, odottaa toisilta täydellistä käytöstä eikä kestä ketään joka on eri mieltä kanssaan, ei näe kuin oman näkökulmansa enää.
Itse ajattelen, että ehkä kuuluu jotenkin asiaan, ääripäästä toiseen, ennenkuin löytää sen kultaisen keskitien...?? Toivotaan ainakin. Hänen seuransa nykyään todella uuvuttavaa ja joutuu olemaan koko ajan varpaillaan kun ei tiedä mitä sieltä sattuu tulemaan..
(Ja minä en todellakaan ole hyväksikäyttänyt häntä enkä ollut ilkeä, lähinnä itse kamppailen liiallisen kiltteyden ja muiden miellyttämisen kanssa. Ja tämän sanoneet myös muut, ei omaa kuvitelmaa.)
Olen hakannut 43 vuotta päätäni seinään, kun olen odottanut muilta asiallista käyttäytymistä. Hakeuduin traumaterapiaan kokemani kaltoinkohtelun vuoksi. Yksi terapian opetus on ollut, että älä suostu enää ylikäveltäväksi. Olen opetellut puolustamaan itseäni. Kun puolustan itseäni, se aiheuttaa joka kerta ihan valtavan show:n, kun minua nujertanut ei voikaan enää syytää pskasankoa niskaani tuosta vaan. Minä olen tietenkin se pahis - miten se nyt noin? Koska voin!!
Kaveri joka on psykologi kokoajan hokee sitä ettei saa olla hienotunteinen, ei sais olla kohtelias eikä miettiä muita. Meillä oli ystäväpiirissä eräs henkilö jolla oli vakava ongelma ja tää yks vaa kehotti olla välittämättä.
Ihan kun oltais oltu liian kilttejä.
Mielestäni ystävyys on se että joskus voi tukea ja kuunnella. Toisin ja puolin.
varokaa nää tyypit yrittävät saada kaikista robotteja! Ne yrittää tappaa koko yhteisöllisyyden.
Jos ei:n sanomisessa on siskollas vaikeuksia noin lujaa niin rikot hänen rajoja ja oot aiemmin niitä rikkonut. Etkö osaa pitää etäisyyttä. Tiedätkö mikä on henkinen etäisyys?
Vierailija kirjoitti:
Vähän samoja kokemuksia siskostani. Veti jotenkin överiksi sen ei:n sanomisen. Ei häntä kukaan ole mitenkään käyttänyt koskaan, mutta kun vaan on ollut itse niin rajaton niin määritteli rajat kerralla ja melko joustamattomasti.. Sanoo/huutaa nykyään kaikkeen aina ensimmäisenä EI, ja kaikkeen aina jauhaa miten raskasta on kun minua pyydetään.. Kun ei vieläkään osaa itsevarmana sanoa ei, niin syyttää sitten siitä muita olemalla erittäin hyökkäävä. Kaikki ehdotus pitää ensin torpata ja sitten seuraavana päivänä vähän katuvaisenkin oloisena peruu torppaamisia kun sittenkin sopisi. Ei ole oppinut pyytämään aikalisää, mitä terepeuttikin ehdotti, vaan heti aina ensimmäisenä ehdoton EI VARMASTI!! Eli terapia vielä erittäin kesken. Harmi että lopetti sen, en tiedä pitäskö siskolle sanoa että alkaa olla tuo sekoilu ihan erittäin rasittavaa. Ja hän siis myöskin kuvittelee nyt vasta voimaantuneensa...
Jatkan vielä siskostani, että tähän liittyy varmaan myös muuten yleinen uupuminen. Vasta viime viikolla meidän täti pyyteli muuttoavuksi, niin ensiksikin sisko ilmoitti tädille että "en tiedä mitä itse teen silloin mutta auto kyllä joutaa!" (okei kiitos avusta, vastaan ens kerralla sulle samalla tavalla...) ja siskolla meni suunnilleen viikko pilalle kun piti sitä läähättää, miten hän nyt joutuu, miksei tädin omat lapset, läählääh, miksi minä. Eli toisinsanoen IHAN KAIKKI avunpyynnöistä lähtien on hänelle liikaa.
Tulet henkisesti liian lähelle ja siskon pitää suunnilleen huutaa ja suuttua että sun pää tajuaa sen. Siitä kiukku.
Se on muuten ihan tavallista, että kun ylikiltteydestä ja omien tarpeiden kieltämisestä pääsee lopulta eroon, joksikin aikaa tulee ylilyönti toiseen ääripäähän. Se menee kyllä ohi aikanaan, voi kestää 1-3 vuotta. Tuo on ihan tervettä, koska veto siihen entiseen ovimattoiluun on kova, veto palata jo ehdollistuneihiin huonoihin tapoihin, ja sitä vastaan vähän liikaakin EItä ja itsekkyyttä on hyvä keino. Myöhemmin kun uudet tavat vakiintuu, ei tarvi enää olla niin ehdoton siihen suuntaan.
Kuten luet omaa kirjoitusta niin huomaa jo itse. Ei halua enää auttaa sua. Etsi joku toinen siihen virkaan.
Vierailija kirjoitti:
Jos ei:n sanomisessa on siskollas vaikeuksia noin lujaa niin rikot hänen rajoja ja oot aiemmin niitä rikkonut. Etkö osaa pitää etäisyyttä. Tiedätkö mikä on henkinen etäisyys?
Jos tarkoitit viestisi minulle, niin todellakin tiedän mitä on henkinen etäisyys. Ei tarttee olla huolissas mun siskosta, oon käynyt itsekin rajattomuuden takia terapiassa. Meillä on sama ongelma, itse vain osaan suhtautua siihen "rennommin". Sydämeni ei ala läpättämään joka kerta kun joku kysyy _mitään_
Millä tavoin loukkaannuit viestistäni? Itse yritän olla av:llakin kunnioittava, koska ihnohan tätä vittuilukulttuuria. Haluan pahoitella jos ilmoitin jotain loukkaavasti, vastasin vain AP:lle. Nöyristelijäksi en kuitenkaan ala (kiitos terapian)
Näin kaikki aiemmin kilttiä hyväksikäyttäneet asian näkee. Ystävä oli niin kiva ja aina palveli kun käskin!