Psykoterapia teki ystävästäni ilkeän! :(

Minä olen sellainen ihminen josta lähtee sellaista energiaa että muut tulee ottamaan sitä itselleen. Pysyn sellaisista kaukana. He loukkaantuu siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän samoja kokemuksia siskostani. Veti jotenkin överiksi sen ei:n sanomisen. Ei häntä kukaan ole mitenkään käyttänyt koskaan, mutta kun vaan on ollut itse niin rajaton niin määritteli rajat kerralla ja melko joustamattomasti.. Sanoo/huutaa nykyään kaikkeen aina ensimmäisenä EI, ja kaikkeen aina jauhaa miten raskasta on kun minua pyydetään.. Kun ei vieläkään osaa itsevarmana sanoa ei, niin syyttää sitten siitä muita olemalla erittäin hyökkäävä. Kaikki ehdotus pitää ensin torpata ja sitten seuraavana päivänä vähän katuvaisenkin oloisena peruu torppaamisia kun sittenkin sopisi. Ei ole oppinut pyytämään aikalisää, mitä terepeuttikin ehdotti, vaan heti aina ensimmäisenä ehdoton EI VARMASTI!! Eli terapia vielä erittäin kesken. Harmi että lopetti sen, en tiedä pitäskö siskolle sanoa että alkaa olla tuo sekoilu ihan erittäin rasittavaa. Ja hän siis myöskin kuvittelee nyt vasta voimaantuneensa...

Jatkan vielä siskostani, että tähän liittyy varmaan myös muuten yleinen uupuminen. Vasta viime viikolla meidän täti pyyteli muuttoavuksi, niin ensiksikin sisko ilmoitti tädille että "en tiedä mitä itse teen silloin mutta auto kyllä joutaa!" (okei kiitos avusta, vastaan ens kerralla sulle samalla tavalla...) ja siskolla meni suunnilleen viikko pilalle kun piti sitä läähättää, miten hän nyt joutuu, miksei tädin omat lapset, läählääh, miksi minä. Eli toisinsanoen IHAN KAIKKI avunpyynnöistä lähtien on hänelle liikaa.

Sinäkö ulkopuolelta (mielessäsi?) sanelet siskolle, ketä kaikkia hänen pitää auttaa ja kuinka usein? Oot varmaan ollut samanlainen sanelija koko elämänne...

- eri.

Mielisairaat ihmiset (kuten täälläkin kirjoittelevat) ovat äärimmäisen itsekeskeisiä ja kuvittelevat, että heidän kokemansa "vääryydet", joita käsittelevät terapiassa, ovat aina tärkeämpiä kuin muiden ihmisten tunteet. Sen oman itsensä sisällä märehtimisen huomaa kyllä jo siitä, millaisiksi masentuneet ihmiset kuvittelevat maailman = ovat siinä ikuisia uhreja. Siitähän se masennuskin juontuu.

Terapiassa käynti nyt ei tietenkään ole mikään tekosyy kohdella muita ihmisiä huonosti, mutta sitä ei tule ikuinen uhri, joita tälläkin palstalla majailee suurissa määrin, ikinä tajuamaan. Katsokaa vaikka, miten joku heistä nyt hyökkää tämänkin viestin kimppuun ivallisesti ja defensiivisesti.

Minä katkaisin kerran sellaisen ihmissuhteen jossa kaveri sai minusta hyvää oloa itselleen ja arvaa että suuttuiko siitä. Hyväksikäyttäjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän samoja kokemuksia siskostani. Veti jotenkin överiksi sen ei:n sanomisen. Ei häntä kukaan ole mitenkään käyttänyt koskaan, mutta kun vaan on ollut itse niin rajaton niin määritteli rajat kerralla ja melko joustamattomasti.. Sanoo/huutaa nykyään kaikkeen aina ensimmäisenä EI, ja kaikkeen aina jauhaa miten raskasta on kun minua pyydetään.. Kun ei vieläkään osaa itsevarmana sanoa ei, niin syyttää sitten siitä muita olemalla erittäin hyökkäävä. Kaikki ehdotus pitää ensin torpata ja sitten seuraavana päivänä vähän katuvaisenkin oloisena peruu torppaamisia kun sittenkin sopisi. Ei ole oppinut pyytämään aikalisää, mitä terepeuttikin ehdotti, vaan heti aina ensimmäisenä ehdoton EI VARMASTI!! Eli terapia vielä erittäin kesken. Harmi että lopetti sen, en tiedä pitäskö siskolle sanoa että alkaa olla tuo sekoilu ihan erittäin rasittavaa. Ja hän siis myöskin kuvittelee nyt vasta voimaantuneensa...

Jatkan vielä siskostani, että tähän liittyy varmaan myös muuten yleinen uupuminen. Vasta viime viikolla meidän täti pyyteli muuttoavuksi, niin ensiksikin sisko ilmoitti tädille että "en tiedä mitä itse teen silloin mutta auto kyllä joutaa!" (okei kiitos avusta, vastaan ens kerralla sulle samalla tavalla...) ja siskolla meni suunnilleen viikko pilalle kun piti sitä läähättää, miten hän nyt joutuu, miksei tädin omat lapset, läählääh, miksi minä. Eli toisinsanoen IHAN KAIKKI avunpyynnöistä lähtien on hänelle liikaa.

Sinäkö ulkopuolelta (mielessäsi?) sanelet siskolle, ketä kaikkia hänen pitää auttaa ja kuinka usein? Oot varmaan ollut samanlainen sanelija koko elämänne...

- eri.

Näinpä :) Minähän se häntä käskytän. Ei kun minä olen se, joka näitä läähätyksiä kuuntelee. Kerroin myös käyneeni itse samasta syystä terapiassa, joten oikeasti tiedän mitä sisko kokee ja ajattelee, osaan myös jo nähdä käytöksen "ulkopuolelle" ja huomata, että paljon on vielä tekemistä. Mistä kommentista vielä kaivetaan minusta se hyväksikäyttäjä :) Ei mua haittaa oon käyny av:lla vuosia. Täällä on parasta hupia osoitella syyttävällä sormella muita keskustelijoita ja saada keskustelu pelkäksi offtopic vittuiluksi :)

Kaveri tuli ihan liian lähelle ja roikkui kiinni minussa ja yhdessä toisessa ystävässä. Kuluttava tyyppi. Rauhaton ja rasittava tyttö.

Antaa ilkeiden olla toisten ilkeiden kanssa, ovat samalla aaltopituudella, eli välit poikki jos käytös harmittaa ja tuntuu ettei itse voisi käyttäytyä niin. Ihmissuhteista on osattava luopua kun niiden aika on ohi.

Vierailija kirjoitti:

Terapiat on silloin vielä kesken, jos käytös menee överiksi. Toivottavasti tasaantuu ajan kanssa.

Meillä oli yksi perhetuttu, joka oli niin lempeä ja positiivinen ihminen, etten toista vastaavaa ole tavannut. Muistan jo lapsena ihmetelleeni, miten hänestä huokui joku ihmeellinen rauha. Hän ei minun havaintojeni ollut koskaan vihainen tai ärtynyt mistään tai kenellekään. Hänellä vaikutti olevan hyvä ja onnellinen elämä suurin piirtein eläkeikään saakka. En tiedä, tuliko vaan mitta täyteen vai mitä tapahtui, mutta hän masentui nopeasti, tuli itsetuhoiseksi, muuttui hyvin ilkeäksi, laukoi suustaan mitä pahimpia loukkauksia läheisilleen. Terapia, masennuslääkkeet ja sähköhoidotkaan eivät auttaneet vaan hän päätyi pysyvään laitoshoitoon sänkyyn makaamaan, kunnes kuihtui pois. Olisi kiinnostava tietää, oliko se lempeys hänen todellinen minänsä vai patosiko hän vaan kaiken negatiivisen sisälleen tai käänsi kaiken hyväksi jollain ajattelutekniikalla.

Olisiko mahdollista, että hän olisi sairastunut vakavasti (yllättäen)?

Energiasyöppö. Syö toisten energiaa.

Vierailija kirjoitti:

Tajuatteko mikä sisäinen myrsky siitä lähtee käyntiin, kun ihminen joutuu nostamaan pöydälle ne traumat mitä on vuosikausia yrittänyt pitää sisällä? Se on äärettömän raskasta. Terapiassa käyminen ei ole sitä, että joka kerta kun sieltä ulos tulet niin olo on parempi. Olo voi olla kuin rekan alle jäänyt. Prosessi on pitkä ja sisältää ylä- ja alamäkiä. Ja parasta mitä terapiassa voi oppia on se miten vedetään muille ihmisille rajoja.

Tämä.

Ap, koeta kestää. Nykyversio ystävästäsi tuskin on se lopullinen versio, vaan terapian edetessä ja hänen sisäisen prosessointinsa edetessä hän muuttuu lisää ja todennäköisesti mukavampaan suuntaan.

Kuten tuo vastaaja sen hienosti tiivisti, terapiaprosessi on todella raskas ja tekee helposti ihmisestä lyhytpinnaisen ja ärtyisän.

Ja jos hänellä on aiemmin ollut liika kiltteys ja hyväksikäyttöön suostuminen ongelmana (enkä siis sano, että SINÄ olet jyrännyt ja hyväksikäyttänyt häntä, mutta muut todennäköisesti ovat tunnetasolla niin toimineet), hänen on pakko opetella asettamaan rajat sille, miten muut häntä kohtelevat. Ensin alkuun tuo voi mennä överiksikin, mutta tilanne tasoittuu kyllä!

Kannattaa ap myös sitten tajuta se, että myös sinä olet vastuussa siitä, miten annat itseäsi kohdella. Toki ystävän ikävä palaute kannattaa prosessoida huolella ja miettiä, onko siinä oikeasti ihan faktoja joukossa. Mutta jos ei ole ja palaute on selkeästi ilkeilyä, SINUNKIN pitää asettaa rajat, ja siihen kuuluu se, että ilmaiset rauhallisesti ja ystävällisesti tuolle ystävällesi, jos hän loukkaa SINUN tunteitasi. Että "tuo oli ikävästi sanottu, ymmmärrän kyllä että pyrit vetämään nyt rajoja sille, miten sinua kohdellaan, mutta tuo kommenttisi oli puolestaan aika ilkeä minua kohtaan, enkä minäkään voi sallia, että minua jyrätään!"

Siitä voi hyvin aueta antoisa ja tervehdyttävä keskustelu. Jos ei aukea, vaan hän suuttuu, anna suuttua. "Tosi ikävää, että et hyväksy sitä, että minäkin vaadin ystävältäni asiallista kohtelua. Mitä, jos mietit asiaa vähän ja juttelet tapahtuneesta vaikka terapeuttisi kanssa ja palataan tähän myöhemmin uudelleen?"

Kyllä hän sen palautteen prosessoi ja se on osa myös toipumista, että oppii korjaamaan korjausliikkeitään (siis rajojen vetämistäkin pitää säätää).

Se tyttö ahdisti meitä niin kovaa ja sai meidän oman olon vaikeaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän samoja kokemuksia siskostani. Veti jotenkin överiksi sen ei:n sanomisen. Ei häntä kukaan ole mitenkään käyttänyt koskaan, mutta kun vaan on ollut itse niin rajaton niin määritteli rajat kerralla ja melko joustamattomasti.. Sanoo/huutaa nykyään kaikkeen aina ensimmäisenä EI, ja kaikkeen aina jauhaa miten raskasta on kun minua pyydetään.. Kun ei vieläkään osaa itsevarmana sanoa ei, niin syyttää sitten siitä muita olemalla erittäin hyökkäävä. Kaikki ehdotus pitää ensin torpata ja sitten seuraavana päivänä vähän katuvaisenkin oloisena peruu torppaamisia kun sittenkin sopisi. Ei ole oppinut pyytämään aikalisää, mitä terepeuttikin ehdotti, vaan heti aina ensimmäisenä ehdoton EI VARMASTI!! Eli terapia vielä erittäin kesken. Harmi että lopetti sen, en tiedä pitäskö siskolle sanoa että alkaa olla tuo sekoilu ihan erittäin rasittavaa. Ja hän siis myöskin kuvittelee nyt vasta voimaantuneensa...

Jatkan vielä siskostani, että tähän liittyy varmaan myös muuten yleinen uupuminen. Vasta viime viikolla meidän täti pyyteli muuttoavuksi, niin ensiksikin sisko ilmoitti tädille että "en tiedä mitä itse teen silloin mutta auto kyllä joutaa!" (okei kiitos avusta, vastaan ens kerralla sulle samalla tavalla...) ja siskolla meni suunnilleen viikko pilalle kun piti sitä läähättää, miten hän nyt joutuu, miksei tädin omat lapset, läählääh, miksi minä. Eli toisinsanoen IHAN KAIKKI avunpyynnöistä lähtien on hänelle liikaa.

Sinäkö ulkopuolelta (mielessäsi?) sanelet siskolle, ketä kaikkia hänen pitää auttaa ja kuinka usein? Oot varmaan ollut samanlainen sanelija koko elämänne...

- eri.

Näinpä :) Minähän se häntä käskytän. Ei kun minä olen se, joka näitä läähätyksiä kuuntelee. Kerroin myös käyneeni itse samasta syystä terapiassa, joten oikeasti tiedän mitä sisko kokee ja ajattelee, osaan myös jo nähdä käytöksen "ulkopuolelle" ja huomata, että paljon on vielä tekemistä. Mistä kommentista vielä kaivetaan minusta se hyväksikäyttäjä :) Ei mua haittaa oon käyny av:lla vuosia. Täällä on parasta hupia osoitella syyttävällä sormella muita keskustelijoita ja saada keskustelu pelkäksi offtopic vittuiluksi :)

OK, anteeksi, ymmärsin viestisi väärin enkä ehtinyt nähdä mitä vastasit aikaisemmalle. En halua syytellä/vittuilla kenellekään.

Energiavampyyri

Minä olen viime aikoina miettinyt sitä, että olen solminut ison osan ihmissuhteistani ollessani vielä kyvytön pitämään puoliani. Jäin myös sellaisiin suhteisiin, joissa koin tulleeni loukatuksi, koska en uskaltanut olla yksin.

Nyt kun olen oppinut rajojen vetämistä, tuntuu osa noista vanhoista ihmissuhteista vahingollisilta. Mulla saattaa olla vielä vanhoja kaunojakin hampaankokossa, mikä toki on ainoastaan oma vikani. Mutta on paljon mahdollista etteivät suhteet kestä muuttunutta minua, kun asiat eivät enää menekään aina siten kuin muut haluaisivat.

En ole kiukutellut juurikaan, mutta lähtenyt pois tilanteista ja ollut pitämättä yhteyttä 'vanhan maailman' ihmisiin. Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, vedänkö nyt puoleeni terveempiä suhteita.

Vierailija kirjoitti:

Mielisairaat ihmiset (kuten täälläkin kirjoittelevat) ovat äärimmäisen itsekeskeisiä ja kuvittelevat, että heidän kokemansa "vääryydet", joita käsittelevät terapiassa, ovat aina tärkeämpiä kuin muiden ihmisten tunteet. Sen oman itsensä sisällä märehtimisen huomaa kyllä jo siitä, millaisiksi masentuneet ihmiset kuvittelevat maailman = ovat siinä ikuisia uhreja. Siitähän se masennuskin juontuu.

Terapiassa käynti nyt ei tietenkään ole mikään tekosyy kohdella muita ihmisiä huonosti, mutta sitä ei tule ikuinen uhri, joita tälläkin palstalla majailee suurissa määrin, ikinä tajuamaan. Katsokaa vaikka, miten joku heistä nyt hyökkää tämänkin viestin kimppuun ivallisesti ja defensiivisesti.

Jeesus sentään sinun asennettasi...

On ihan otta, ertä masentuneet ja ahdistuneet ihmiset kadottavat suhteellisuudentajunsa ja vellovat niissä omissa tunteissaan.

Se ei silti ole sama asia kuin että "käyttää sitä tekosyynä kohdella muita ihmisiä huonosti". Jos hädin tuskin saat itsesi aamulla sängystä ylös ja näet kaiken maailmassa mustana ja saat paniikkikohtauksia, joissa happi meinaa loppua, se ei ole mikään "tekosyy" ja tietoisesti valittu strategia muiden kiusaamiseksi. Usko jo nyt tämä.

Masennus ja ahdistushäiriö ovat sairauksia siinä missä korona, reuma tai syöpäkin. Jopa jotakuinkin yhtä hengenvaarallisiakin sairauksia, koska ne lisäävät itsemurhariskiä merkittävästi.

Tuskin menisit sanomaan syöpäsairaalle, että hän käyttää sairauttaan tekosyynä sille, että laiskottelee kotona eikä mene töihin? Toivottavasti et mene ainakaan.

Totta kai ap:llakin on oikeus loukkaantua, jos mielenterveyskuntoutuja on hänelle ilkeä ja jopa syytä antaa siitä palautetta. Mutta silti kannattaa pitää mielessä, että se kuntoutuja ei ole ilkeyttään ahdistunut ja masentunut ja äreä. Siihen on syynsä.

50

Jos ystävyys on yksipuolista ystävyyden voi unohtaa

Hullua ilkeilyä ei tarvitse sietää. Siinä sairastuu vaan itse

Vierailija kirjoitti:

Mielisairaat ihmiset (kuten täälläkin kirjoittelevat) ovat äärimmäisen itsekeskeisiä ja kuvittelevat, että heidän kokemansa "vääryydet", joita käsittelevät terapiassa, ovat aina tärkeämpiä kuin muiden ihmisten tunteet. Sen oman itsensä sisällä märehtimisen huomaa kyllä jo siitä, millaisiksi masentuneet ihmiset kuvittelevat maailman = ovat siinä ikuisia uhreja. Siitähän se masennuskin juontuu.

Terapiassa käynti nyt ei tietenkään ole mikään tekosyy kohdella muita ihmisiä huonosti, mutta sitä ei tule ikuinen uhri, joita tälläkin palstalla majailee suurissa määrin, ikinä tajuamaan. Katsokaa vaikka, miten joku heistä nyt hyökkää tämänkin viestin kimppuun ivallisesti ja defensiivisesti.

Tässä keskustelussa on puhuttu mm. rajojen vetämisestä. Terapiassa sitä vasta ymmärtää, että taito on ollut hukassa. Ulkopuolinen ja ammattilainen tuo tilanteeseen eri näkökulman. Näissä tilanteissa nimenomaan ei olla uhreja tai nähdä omia ongelmia isompina, vaan tuetaan muita omien rajojen yli. Ajatellaan, että muut tarvitsevat tukea enemmän ja itse selvitään yksin. Kukaan ei ymmärrä, että kuoren alta on täysin rikki. Itse ei osaa astua pois siitä roolista, kunnes jokin tarpeeksi iso asia iskee. Ei näytetä omaa huonoa oloa, koska sitä ei sallita (toinen loukkaantuu, suuttuu, pitää hankalana), vaikka toinen käyttäytyisikin niin.

Tietenkin täällä varmasti on sinunkin kuvauksen täyttäviä henkilöitä. Halusin vain tuoda toisen näkökulman asiaan. Näissä tilanteissa pitää ymmärtää antaa toipumisrauha. Terapiassa käynti ei anna oikeutta ilkeilyyn. Asioiden läpi käyminen aiheuttaa kaikenlaisia tunteita ja mieli ei pysy kasassa. Siihen auttaa aika. Useammilla ainakin. Kaikki eivät pidä itseään uhreina ja sen vuoksi oikeuta käyttäytymistään. Enemmänkin se liittyy itsevihaan ja siihen miten selkärangaton on ollut. Häpeää itseään, koska olisi voinut käyttäytyä toisinkin. Kaikki on ns. omaa syytä.

Minusta tuli myös vihainen ensimmäisen terapiakuukauden aikana. Se oli sitä, kun purettiin ne asiat mutta ei vielä menty käsittelyvaiheeseen. Olin niin syvällä että meinasin lopettaa koko lystin. Mutta myös henkiseen kasvuun kuuluu kipu.

Vierailija kirjoitti:

Näin kaikki aiemmin kilttiä hyväksikäyttäneet asian näkee. Ystävä oli niin kiva ja aina palveli kun käskin!

Tuli juuri tämä mieleen. Terapeutti on varmaan opettanut ylikilttiä ystävää asettamaan rajoja.