Psykoterapia teki ystävästäni ilkeän! :(

Jos on auttanut sua koko ikäs niin sillä on nyt muuta tekemistä. Hanki muuttifirmasta apua.

Etäisyys on parasta tuossa vaiheessa, kun joku hakee rajojaan. Antaa hänen käydä asiat läpi. Ottaa yhteyttä sitten kun jaksaa. Sellaista se ystävän tukeminen on. Tai kenen tahansa. Antaa aikaa selvitä. Ei kaadeta omia juttuja hänen niskaansa. Joskus ei ole voimia lähteä leffaan tai kahville ja tuntee siinäkin, että velvollisuudesta pitää mennä. Sitten kiukuttaa kun ei osaa sanoa ei ja kiukuttaa, kun toinen ei tajua antaa rauhaa.

Toipuminen ja ristiriitaiset tunteet vievät aikaa. Anna aikaa

Käyköhän siinä jotenkin niin, että kun vanhat trauma otetaan käsittelyyn niin sitä alkaa kohdella muita huonosti, kun muistaa miten huonoa kohtelua on itse saanut. Tavallaan elää sitä kautta trauman uudestaan. Terapiassa olisi mielestäni hyvä keskittyä myös nykyhetkeen, jotta ei tarvitsisi elää haavat auki. Kukaan ei hyödy siitä, että huonoa kohtelua kostaa vuosia myöhemmin muille. Omat rajat voi vetää myös olemalla ytävällinen ja samalla jämäkkä.

Itsekin olen läpikäynyt vuosia kestävän terapian ja oikeastaan vasta terapian loppu puolella onnistuin lisäämään läsnäolo taitojani ja saada menneisyyteeni etäisyyttä.

Terapiat on silloin vielä kesken, jos käytös menee överiksi. Toivottavasti tasaantuu ajan kanssa.

Meillä oli yksi perhetuttu, joka oli niin lempeä ja positiivinen ihminen, etten toista vastaavaa ole tavannut. Muistan jo lapsena ihmetelleeni, miten hänestä huokui joku ihmeellinen rauha. Hän ei minun havaintojeni ollut koskaan vihainen tai ärtynyt mistään tai kenellekään. Hänellä vaikutti olevan hyvä ja onnellinen elämä suurin piirtein eläkeikään saakka. En tiedä, tuliko vaan mitta täyteen vai mitä tapahtui, mutta hän masentui nopeasti, tuli itsetuhoiseksi, muuttui hyvin ilkeäksi, laukoi suustaan mitä pahimpia loukkauksia läheisilleen. Terapia, masennuslääkkeet ja sähköhoidotkaan eivät auttaneet vaan hän päätyi pysyvään laitoshoitoon sänkyyn makaamaan, kunnes kuihtui pois. Olisi kiinnostava tietää, oliko se lempeys hänen todellinen minänsä vai patosiko hän vaan kaiken negatiivisen sisälleen tai käänsi kaiken hyväksi jollain ajattelutekniikalla.

Jotku tekee velvollisuudesta asioita vuosia. Pelkkä velvollisuus muita kohtaan väsyttää ja alkaa uuvuttaa ja ei pääse pois siitä. Umpikuja nuorelle ihmiselle voi olla tosiaan. Etukäteen tietää mitä toiset on mieltä muuttuvasta käyttäytymisestä ja ei pysty pääsemään pois siitä. Tekee asioita kaverien takia tai et säilyttää asiat entisellään. Ihminen ei itse pidä tekemisestä ja haluaa muuta.

Eikös psykoterapiassa ole tarkoitus löytää elämään hyvä tasapaino?

Ei se tarkoita että aletaan töksäyttelemään ja työntämään kaikki läheiset ulos elämästä.

Ei sellainenkaan ihminen voi hyvin joka vahtii koko ajan vauhkona "oikeuksiaan".

Eli toki ne omat rajat on hyvä vetää mutta lempeästi. Koittaa ymmärtää niitä muitakin, toisesta hyötyminenkin voi olla tiedostamatonta, samoin kun toisen kokema kärsimys.

Yksikään ihminen ei saa sellaista free pass:ia ettei koskaan tarvitsisi auttaa ketään muuta. Tai voi saada mutta silloin viilenee ihmissuhteetkin. Auttaminen on tärkeä osa ihmissuhteita, sen vaan tulee olla vastavuoroista. 

Sellaista ihmistä ei ole tampio jolla on aina hyvä mieli. Ei ole vielä syntynyt tähän maailmaan. Ei selvästi ole sanonut jos on paha mieli tai suuttunut jostain. Voitko olla noin typerä? Juuri sun kaltaiset ihmiset on hirveimpiä.

Ilmeisesti sua ärsyttää joku kaveris josta et saa enää ongittua itsellesi hyvää oloa? Hanki vaikka koira. Juuri tuossa puheessas kerrot että joku on aina ollut sun mieleen tai/eli olet saanut hänestä jotain rauhaa itsellesi. Sulta puuttuu se ja yrität onkia sitä muista.

Psykoterapia ei välttämättä ole se syy. Syökö hän SSRI-lääkkeitä? Nuo meinaan tuhoavat joillain tunne-elämän ihan oikeasti. Minulle kävi niin. Häpeän edelleen sitä, millainen ihminen olin lääkityksen aikana. Todella ilkeä ja kylmä, itsekäs ja empatiakyvytön. En tuntenut häpeääkään normaalilla tavalla, mistä johtuen sekoilinkin sitten milloin mitäkin. Haastoin riitaa ihan jokaisen kanssa ilman syytäkin. Vasta muutama vuosi lääkityksen lopettamisen jälkeen tajusin kunnolla, kuinka huono vaikutus lääkityksellä oli ollut käytökseeni ja tunne-elämääni. En tunnista itseäni lainkaan siitä, millainen olin silloin.

Kannattaa ymmärtää että kaikki ei ole sellaista miltä päällepäin näyttää. Viimeistään aikuisena tajuut.

Rajat ja vihan tunteen käsittely oli minulla asiana. Tajusin terapiassa kuinka paljon oli taipunut myöskin kiltin ystäväni vuoksi. Hän tiesi, että olen kiltti, mutta käytti tätä silti. Olin se joka castasi öisinkin. Kun sain lapsen hän surkutteli, kun eivoi soittaa enää minulle minulle milloin vaan. Tuossa kohtaa jokin heräsi. Hetkonen, eihän voinut ennenkään, mutta olen vain suostunut siihen. Tietenkin siis soitan hetimmiten takaisin, mutta tämä riitti loukkaamaan häntä. Hänkin siis tuki muita ja kuunteli, mutta tietty mmärrys puuttui ja kaatoi kaikki ongelmat minulle.

Terapiasa kävin sitten läpi kaikkea ystävyyteemmekin liittyvää ja tajusin padonneeni paljon kiukkua häntäkin kohtaan. Osa kiukusta johtui siitä, etten ollut tarpeeksi vahva kieltäytyäkseni. Mutta hän myös syyllisti, jos kieltäydyin. "Kukaan ei välitä, hän ei ole tärkeä" jne. Ei itse tajunnut syyllistävänsä, mutta minä otin sen niin. Rajojen vetäminen oli vaikeaa terapian aloitettuanikin. Päätin sitten lopettaa ystävyyden. Olisi varmaan loppunut hänenkin toimestaan, koska muutuin liian erilaiseksi ja ryhsyin kertomaan mielipiteitäni ensimmäistä kertaa.

Vierailija kirjoitti:

Eikös psykoterapiassa ole tarkoitus löytää elämään hyvä tasapaino?

Ei se tarkoita että aletaan töksäyttelemään ja työntämään kaikki läheiset ulos elämästä.

Ei sellainenkaan ihminen voi hyvin joka vahtii koko ajan vauhkona "oikeuksiaan".

Eli toki ne omat rajat on hyvä vetää mutta lempeästi. Koittaa ymmärtää niitä muitakin, toisesta hyötyminenkin voi olla tiedostamatonta, samoin kun toisen kokema kärsimys.

Yksikään ihminen ei saa sellaista free pass:ia ettei koskaan tarvitsisi auttaa ketään muuta. Tai voi saada mutta silloin viilenee ihmissuhteetkin. Auttaminen on tärkeä osa ihmissuhteita, sen vaan tulee olla vastavuoroista. 

Toivottu lopputulos on toki tuollainen lempeä rajojenvetäjä, mutta se on tosi tavallista että alkuun täytyy kapinoida vanhasta kiltteydestä irti ylitiukkuudella. Samantapainen ilmiö kuin se, että harva murrosikäisen itsenäistymisprosessi vanhemmista menee aivan tyynesti ja päädy kerralla riippuvaisesta aikuisen riippumattomaksi, vaan välissä tulee kiukutteluvaihde jossa liian kiinteät siteet vanhempiin katkotaan. Ilman sitä kiukuttelua ja ylitarkkuutta omasta tilasta ei välttämättä saisi niitä siteitä poikki ollenkaan. Sama voi olla ylikiltillä, hän voi tarvita jaksoin jolloin on liiankin itsekäs että saa katkottua vanhat käytösmallit.

Mene muualle kiskomaan sitä rauhaa itselles. Toinen ihminen ei ole sen takia olemassa. Ja sisko on saanut kyllikseen auttamisesta.

Anna porttikielto.

Sano ettei ole kaveriainesta joten seuransa ei kaivata.

Sun kaltaiselle tyypille on kova paikka tajuta ettet saa ottaa sitä hyvää oloa itselle enää toisesta. Narsisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän samoja kokemuksia siskostani. Veti jotenkin överiksi sen ei:n sanomisen. Ei häntä kukaan ole mitenkään käyttänyt koskaan, mutta kun vaan on ollut itse niin rajaton niin määritteli rajat kerralla ja melko joustamattomasti.. Sanoo/huutaa nykyään kaikkeen aina ensimmäisenä EI, ja kaikkeen aina jauhaa miten raskasta on kun minua pyydetään.. Kun ei vieläkään osaa itsevarmana sanoa ei, niin syyttää sitten siitä muita olemalla erittäin hyökkäävä. Kaikki ehdotus pitää ensin torpata ja sitten seuraavana päivänä vähän katuvaisenkin oloisena peruu torppaamisia kun sittenkin sopisi. Ei ole oppinut pyytämään aikalisää, mitä terepeuttikin ehdotti, vaan heti aina ensimmäisenä ehdoton EI VARMASTI!! Eli terapia vielä erittäin kesken. Harmi että lopetti sen, en tiedä pitäskö siskolle sanoa että alkaa olla tuo sekoilu ihan erittäin rasittavaa. Ja hän siis myöskin kuvittelee nyt vasta voimaantuneensa...

Jatkan vielä siskostani, että tähän liittyy varmaan myös muuten yleinen uupuminen. Vasta viime viikolla meidän täti pyyteli muuttoavuksi, niin ensiksikin sisko ilmoitti tädille että "en tiedä mitä itse teen silloin mutta auto kyllä joutaa!" (okei kiitos avusta, vastaan ens kerralla sulle samalla tavalla...) ja siskolla meni suunnilleen viikko pilalle kun piti sitä läähättää, miten hän nyt joutuu, miksei tädin omat lapset, läählääh, miksi minä. Eli toisinsanoen IHAN KAIKKI avunpyynnöistä lähtien on hänelle liikaa.

Auton lupaaminen lainaan ei ole auttamista? Kertoi että voi auttaa tavalla x, mutta ei tiedä vielä muusta.

Ssri lääke tuhosi elämäni.

Ne ihmiset käsittää kellä on sisäinen rauha että kaverilla ei ole sellaista. Eikä niiden tarvi olla tekemisissä rauhattomien kanssa jos ei halua. Pitkän päälle vaivaannuttavaa ja stressaavaa seuraa. Kuluttavia narsisteja.

Rauhattomat tyypit voi olla keskenään kaltaisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähän samoja kokemuksia siskostani. Veti jotenkin överiksi sen ei:n sanomisen. Ei häntä kukaan ole mitenkään käyttänyt koskaan, mutta kun vaan on ollut itse niin rajaton niin määritteli rajat kerralla ja melko joustamattomasti.. Sanoo/huutaa nykyään kaikkeen aina ensimmäisenä EI, ja kaikkeen aina jauhaa miten raskasta on kun minua pyydetään.. Kun ei vieläkään osaa itsevarmana sanoa ei, niin syyttää sitten siitä muita olemalla erittäin hyökkäävä. Kaikki ehdotus pitää ensin torpata ja sitten seuraavana päivänä vähän katuvaisenkin oloisena peruu torppaamisia kun sittenkin sopisi. Ei ole oppinut pyytämään aikalisää, mitä terepeuttikin ehdotti, vaan heti aina ensimmäisenä ehdoton EI VARMASTI!! Eli terapia vielä erittäin kesken. Harmi että lopetti sen, en tiedä pitäskö siskolle sanoa että alkaa olla tuo sekoilu ihan erittäin rasittavaa. Ja hän siis myöskin kuvittelee nyt vasta voimaantuneensa...

Jatkan vielä siskostani, että tähän liittyy varmaan myös muuten yleinen uupuminen. Vasta viime viikolla meidän täti pyyteli muuttoavuksi, niin ensiksikin sisko ilmoitti tädille että "en tiedä mitä itse teen silloin mutta auto kyllä joutaa!" (okei kiitos avusta, vastaan ens kerralla sulle samalla tavalla...) ja siskolla meni suunnilleen viikko pilalle kun piti sitä läähättää, miten hän nyt joutuu, miksei tädin omat lapset, läählääh, miksi minä. Eli toisinsanoen IHAN KAIKKI avunpyynnöistä lähtien on hänelle liikaa.

Auton lupaaminen lainaan ei ole auttamista? Kertoi että voi auttaa tavalla x, mutta ei tiedä vielä muusta.

Noh, väännetään nyt sitten rautalangasta. Normaalistihan jengi vastaa suoraan, onko niillä joku este. Siskon vastauksesta voi tarkkaavaisempi lukea rivien välistä, että "minulla ei ole silloin mitään, mutta en tiedä haluanko tulla" ja se on aivan ok. Hän lupasi auton. Ja sitten sen lisäksi vielä läähätti viikon miten hänen nyt täytyy. Hän olisi voinut myös sanoa, että en pääse piste ilman näitä edellä mainittuja venkoiluita. Kaikki johtuu siis siitä, että häneltä kysytään yhtään mitään. Kyllä ei pian kyselläkään. Vaikka kuinka vääntäisit tätä hyväksikäyttötapaukseksi niin ei ole, hän vain on uupunut ja myös häntä on autettu ja paljon.