Saitko kumppaniksi sen jonka halusit, vai tyydyitkö siihen varasijalla olevaan?

Vierailija kirjoitti:

Onpa erikoinen kysymys. Miksi hakeutua tapailemaan ketään, josta en ole kiinnostunut? Kun tutustuin nykyiseen kumppaniini, pidin häntä kiinnostavana ja sopivana itselleni. Miellytti silmää ja huumorintajua, oli hyväkäytöksinen, fiksu ja kohtelias. Häntä ennen olen sekä antanut että saanut pakkeja, mutta en ajattele niitä virityksiä minkään sosiaalisen "tasoeron" lävitse. Sehän olisi aivan naurettavaa ja epäolennaista parisuhteen ja henkisen yhteyden muodostamisen näkökulmasta.

Siksi ajaudutaan tapailemaan sitä "ok" -tyyppiä koska kaikille ei ole mahdollista saada sitä ihastuksensa kohdetta.

Vaihtoehtona on loppuelämän yksinäisyys jos ei se laimea suhde kelpaa

Vierailija kirjoitti:

Siis minähän halusin Leonardo Dicaprion :)

Olin häneen kuolettavasti ihastunut 13-14- vuotiaana. 

En päätynyt lopulta yksiin hänen kanssaan. (nykyisin en enää ottaisi vaikka ilmestyisi oven taakse kukkakimpun kera)

Jossain vaiheessa tuli sellainen karu realiteetti havaittua että vaikka Leo onkin varhaisissa elokuvissaan unelmamies ja haaveiden ensirakastaja, hän näyttelee kyseistä (aika samankaltaista) hahmoa näissä elokuvissa. Hän on näyttelijä. Arkielämässä hän ei ole sama yltiöromanttinen eteerisen komea nuori mies kuin elokuvissa, vaan ihminen vikoineen ja huonoine puolineen. Ei ole mitään tarvetta palvoa häntä, varsinkaan kun en koskaan tulisi häntä saamaan

Jotenkin typerää että naiset listaavat tänne näitä lapsuus/teiniaikojen julkkisidoleihin ihastumisia. Ne eivät oikein ole samassa kategoriassa kun puhutaan tunteista henkilöä kohtaan jonka tuntee ihan oikeassa elämässä.

Tuntuu muutenkin että naisilla todella usein on ollut tuollaisia idolin palvomisia, kun taas miehillä ensimmäisetkin tunteet ovat kohdistuneet oikeisiin tyttöihin tai naisiin.

Vanhempani opettivat että täytyy elämässä ottaa se mitä saa...pätee tähänkin asiaan

Vierailija kirjoitti:

Nuo tyytymiset ovat käsittääkseni niiden ihmisten juttu jotka menevät järki edellä ydinperhe-odotusten mukaisesti asenteella "kunhan nyt jonkun ihan ok:n saa", ja lopputulema on se ettei kumpikaan ole parisuhteessa tyytyväinen saati onnellinen. 

Joillain ne realitettit iskee rajummin kuin toisilla. Ystäväpiirissäni on esimerkiksi nainen, joka on aivan mahtava persoona mutta pitkä ja muutoinkin hyvin iso kokoinen, eikä,perinteisessä kielessä kaunotar. Ei hänelle ole miestarjontaa lieemmin ollut, kun vastaan tuli mukava ja tasapainoinen mies, hän valitsi miehen vaikkei mitään suuria tunteita ilmassa missään kohdin ollut. Kun ikää on 30+ eivät tarjokkaat naisilla useinkaan tuppa siitä edespäin lisääntymään ja mahdolliset perhehaveet asettavat myös rajansa valinnoille. Jotkut tyytyvät ok:n sijasta sitten olemaan yksin.

En ole saanut ketään. Kukaan ei ole minusta kiinnostunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset soi valita. Miehet tyytyy siihen jonka saa. 

Niin JOS  se unelmanainen on se kaikista parhaimman näköinen. Kannattaa tarkastaa omia kriteereitäänkin aika säännöllisin väliajoin. 

On eroa kun unelmanainen on kaikista parhaimman näköinen, tai että kaikista parhaimman näköinen on unelmanainen. Ero ei välttämättä ole kummoinenkaan, mutta voi olla suurikin. Järjellä tiedostan, että oma unelmanaiseni -niin outo kuin tuo termi onkin - ei ole välttämättä erityisen hyvännäköinen muitten mielestä, mutta tietyssä mielentilassa, mielestäni ei ole kauniinpaa.

Haaveilin Selänteestä, sainkin Kurrin.

Kurria saadessa pidän silmät visusti kiinni ja kuvittelen hikoilevan Kurrin paikalle Teemun.

Naiset ketjussa ei tunnu yhtään ymmärtävän miesten pariutumisen realiteetteja. On helppoa elää pilvilinnoissa jos miehet jatkuvasti osoittavat kiinnostusta, mutta kuvitellaan tilanne jossa miehestä kiinnostuu vain liian epäviehättävät naiset ilman mitään poikkeuksia. Kyllä miehen on jossain vaiheessa luovutettava ja otettava se epäviehättävä jonka voi saada, koska toinen vaihtoehto on loppuelämän yksinäisyys. Itse 34v miehenä harkitsen tyytymistä, koska vastakaikua tulee jatkuvasti vain sellaisilta naisilta joihin ihastuminen eikä rakastuminen ole mahdollista, mutta olen silti sitä mieltä, että keskinkertainenkin suhde on parempi kuin yksinäisyys.

Vaimoni on ehdottamasti aivan parasta vaimomateriaalia (yksi tuhannesta), joten en todellakaan joutunut tyytymään. Jos en olisi häntä tavannut, niin en olisi todennäköisesti mennyt naimisiin.