Yksinäisyys

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin tuntuu välillä että elämä menee hukkaan ei voi jakaa sitä kenenkään ystävän tms. kanssa vaikka pitäisihän sitä itsekin pystyä kokemaan asioita. En tiedä miksi se kuitenkin tuntuu siltä..

Mä olen miettinyt tuota(kin) paljon kun aikaa tosiaan on ja olen tullut siihen tulokseen että jos asioiden yhdessä tekeminen ja kokeminen ei toisi oikeasti aika merkityksellistäkin lisäarvoa itse asiaan niin ei kai ihmiset niin paljon viettäisi aikaa yhdessä. Miksi ihmiset menisi vaikka ravintolaan syömään yhdessä jos se olisi aivan sama asia syödä yksin? Tai lähtisi yhdessä piknikille tai festareille jos se kaverin seura ei toisi siihen mitään extraa? Toki moni juttu on melko lailla mahdotontakin yksin, ei voi mennä vaikka heittelemään frisbeetä puistoon tai pelaamaan tennistä..

N43

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikähän siinäkin on, kun olin vuosia yksinäinen, siis todella yksinäinen ja ymmärsin silloin toisia yksinäisiä ja pystyin samaistumaan heihin. Halusin keskustella yksinäisyydestä ja toivoin siitä pääseväni.

Nyt en ole tuntenut yksinäisyyttä vuosiin ja en tunne mitään näitä viestejä lukiessani eikä koko tämä aihe kiinnosta minua. Liittyyköhän tämä jollain tavoin siihen miksi yksinäisyydestä oli niin vaikea päästä pois. Yksinäiset eivät vain oikeasti kiinnosta ei-yksinäisiä, eivätkä he pysty samaistumaan yksinäisen ongelmiin. Sanahelinää kyllä kuulee heiltä joskus.

Miten sitten pääsit pois yksinäisyydestä?

Elämääni löytyi yksi ihminen jonka kanssa on luontevaa ja helppoa olla yhdessä. Siis vain yksi. Emme edes näe toisiamme kuin 1-2 kertaa viikossa emmekä pidä muuten juuri yhteyttäkään, mutta voin luottaa siihen, että hän pysyy elämässäni. Viihdyn siksi nyt hyvin yksinkin, kun minulla on hänet elämässäni. Aiemmat tuttavuudet eivät saaneet tuntemaan oloani turvalliseksi, vaikka kuinka olisi synkannut, eivätkä ne sitten kestäneetkään.

Se tunne on pienestä kiinni mikä kenellekin yksinäisyyden aiheuttaa.

Yksinäisyyteni on raastavaa. Viikonloput on pahimpia perkeleitä koska ihmiskontaktit on nollassa. Sunnuntait ovat kaikista ahdistavampia.

Arjet teen töitä töitä töitä ma - pe pitkää päivää jotta kotona ei tarvitsisi olla yksin.

Vapaa-ajan yritän hukuttaa Pelaamiseen ja Netflixiin.

Ulkoilen liikkumalla ja käyn välillä ulkona syömässä ja olusilla mutta yksin.

Matkustelenkin yksin jos pitää lomalle mennä. Kotona hajoaisi muuten pää.

Tästä on tullut joku story of my life.

M 27V

Olen jo täysin jotenkin lamaantunut koska olen aina ollut enemmän tai vähemmän yksinäinen. Silloinkin kun vielä oli pari kaveria, he lähinnä viihtyivät keskenään ja tunsin olevani kolmas pyörä. Minä kelpasin sitten kun jompikumpi ei päässyt lähtemään johonkin, eli olin sellainen varavaihtoehto-kamu.

Myös vähäiset parisuhdeyritelmäni ovat olleet sellaisia, ettei miehet selvästi ole piitanneet minusta pätkääkään, olen varmaan taas ollut joku varavaihtoehto, kun ei ole parempaakaan ollut saatavilla niin tyydytään tuollaiseen hyväuskoiseen hölmöön sitten.

Nyt olen jo 40v enkä enää vuosiin ole edes yrittänyt purkautua yksinäisyydestäni. En jaksa enempää pettymyksiä.

Olen iskostanut itseeni ajatuksen, että minussa on oikeasti jotain vikaa kun en kelpaa kellekään.

Todellisuudessa mulla varmaan on vain ollut huonoa tuuria ja olisi pitänyt silloin nuorena yrittää enemmän koska tän ikäisenä on jo todella vaikeaa löytää seuraa. Enkä itsekään enää tiedä haluanko edes.

Tavallaan kärsin yksinäisyydestä, mutta tavallaan olen myös liian lamaantunut olemaan tekemisissä ihmisten kanssa. Hirveä noidankehä.

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva joskus vaan soittaa jollekin, jutella mistä vain. Ei ole ketään, kenelle soittaa, äidin kuoleman jälkeen.

Otan osaa. Äidin kuolema onkin suurin pelkoni. Koska sen jälkeen mulla ei ole ketään kenen kanssa jutella. Ei minulla ole veljeni ja isäni kanssa sellaista, että voi tuosta vain soittaa ilman mitään asiaa.

Äitini sai infarktin pari vuotta sitten mutta toipui hyvin. Silloin kuitenkin luulin, että nyt se tapahtuu. Joka päivä elän pelossa koska se tapahtuu. Omista vaivoistani en piittaa, mutta heti kun äidillä on vähänkin jotain, patistan häntä lääkäriin.

En oikeasti tiedä miten tulen pärjäämään ilman äitiä. Hän on minulle ainut syy elää kissojeni lisäksi. Olen miettinyt että sitten pitää vain mennä johonkin seurakuntaan. Vaikkei sekään ole sellaista aitoa välittämistä, mutta voi ainakin uskotella itselleen niin. Jos tarpeeksi sekoaa päästään, voi se onnistuakin.

Mulla on tällä hetkellä 3 viikon loma meneillään, mutta ei ole oikein lomafiilistä. Toki on kivaa kun ei tarvitse käydä töissä, mutta ei ole motivaatiota lähteä aktiivisesti mihinkään ja tulee enimmäkseen oltua kotona koneella. Käyn kyllä kerran päivässä treenaamassa jotakin mutta siihen menee aikaa se 1 tunti. Ei sitä palautumisenkaan puolesta voi treenata enempää.

Silloin kun olin parisuhteessa niin oli kivaa kun oli melkein joka viikko seuraa. Tuli jopa matkusteltua yhdessä, en mä yksin viitsisi ulkomaille lähteä.

Tosi usein kaiken tekemisen suhteen pääpointti on se seurasta nauttiminen eikä se kohde tai tekeminen. Elämä on parasta kun sen pääsee jakamaan toisen kanssa.