Miksi toiset ihmiset avautuvat traumoistaan ym. liian avoimesti ja nopeasti ventovieraillekin?

Vierailija kirjoitti:

Olisi varmaan kauheaa olla psykologi, psykiatri tai psykoterapeutti, kun saisi aina kuunnella vieraiden avautumisia sen ammatin takia - tosin niinhän he tekevät töissäkin.

Miten niin se olisi kauheaa? Elämässähän tapahtuu myös kauheuksia, varmasti ihan jokaisen elämässä. Siksi minusta on normaalia, että niistä joskus myös puhutaan.

Olen sillä tavalla erilainen kuin ap, etten ymmärrä ihmisiä, jotka sulkeutuvat kuin simpukat.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen vähän ristiriitainen tässä suhteessa, kun olen tosi ujo ja hiljainen ja minulla kestää kauan tutustua ihmisiin. Mutta sitten kun saan suun auki, sieltä tulee liian usein jotain tosi henkilökohtaista. Ja sitten nolottaa, kun tuli kerrottua. Edellisessä työpaikassa esimerkiksi en vuosiin puhunut kenellekään oikein mitään, mutta sitten yhtenä päivänä vain aloin avautumaan pukukopissa työkaverille ja hän oli varmaan itsekin todella yllättynyt ja vähän kiusaantunutkin. 

Mullakin tuli aiemmin tuollaisia kiusallisia puheripuli kohtauksia, joissa pahimmillaan annoin tulla kaikki traumani. Nykyään olen saanut käsiteltyä asiat ja osaan paremmin asettua toisen asemaan. Mutta jonkinlaisia pimahduksia nuo yllättävät avautumiskohtaukseni olivat, sillä olen oikeasti ujo ja sulkeutunut ihminen ja arvostan yksityisyyttä. Karkoitin kaikki kaverinikin siihen aikaan kun sain näitä kohtauksia. Enkä ihmettele, olin varmasti todella raskas ihminen.

Mä olen jo tehnyt lähes valmiin kirjan feisbuukkiin.

Voin ihan rehellisesti sanoa et hei kato piip netistä jos haluat tönkiä.

Se osa itseäni ja elämääni on mennyttä.

Mutta myönnän, humörsenseni on joskus kakanväristä.

On ihanaa kun minusta levitetään sontaa ja asiat voi tarkistella suurinpiirtein hienosta metatietosivustosta.

Tyttöjä ei pidä kiusata.

 Ei ole mitään traumoja millä perustella elämän kulkua On vain yksi elämä ja siitä pitää ottaa vastuu

Paitsi jos et ole ollut sodassa.

Autismin kirjolaisilla on vaikeus löytää sitä normaalia keskustelunaiheiden rajaa, joka erityyppisissä tuttavuuksissa on olemassa. He eivät aina ymmärrä, kuinka läheisiä tässä nyt oikeasti ollaankaan vielä.

Toki narsistiset pers.häiriöiset myöskin avautuvat helposti kokeeksi yksityisasioistaan (tai valehtelevat), että saisivat myötätuntoa tai saisivat kohteensakin avautumaan ja kertomaan henkilökohtaisuuksia, joita narsisti voi myöhemmin käyttää tätä vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Itselleni ainakin omat ongelmat ovat niin arkipäiväinen asia, että niistä tulee puhuttua niinkuin vaikkapa säästä. En aina ymmärrä, että muiden mielestä ne ovat kovinkin henkilökohtaisia asioita.

Ehkä on eri asia puhua jostakin lapsuutensa hyväksikäyttökokemuksista kuin siitä, miten bussi meni aamulla nenän edestä.

Vierailija kirjoitti:

Belsebuub kirjoitti:

On hyvin terapeuttista puhua ongelmistaan riippumatta siitä kenelle sitä avautuu. Terveydenalan ammattilaisen - varsinkin - kuvittelisi olevan tästä perillä.

Miksi helevetissä minun pitäisi toimia työkaverini terapeuttina työpaikallani? Jos on kovasti asiaa, niin sitä on vaan hyvä ja varaa ajan ammattilaisille, mutta minulla ei ole mitään intressejä toimia kenenkään - varsinkaan työkaverini tai muun nobodyn - terapeuttina. Joten ei - kieltäydyn hyväksymästä tuollaista käytöstä ja haluan vain että saan tehdä työni rauhassa.

Kuulostat niin, no, ei kivalta.

Ap:lla ei taida olla ystäviä joiden kanssa jaetaan asioita omasta elämästä ja tapahtumista?

Heh. Ap avautuu täällä täysin ventovieraille omasta työpaikastaan, kaataa traumansa meidän päälle ja pakottaa kuuntelemaan. Menisi terapeutille puhumaan.

Niin metsä vastaa

Ehkä tunnistan aloituksen kuvaaman ihmistyypin tai sitten jonkun muun... mutta mulla myös yksi tällainen tuttava lapsen kautta ja ihan jo ensitapaamisella alkoi käyttää terapeuttina ja paljastella yksityisasioitaan kuten uupumista lapsen kanssa, yksinhuoltajaksi jäämistä, eroprosessia. Myöhemmin tavatessa ottaa esille myös muiden yksityisasiat ja koettaa spekuloida niillä ikään kuin sosiaalisena small talkina... Kuitenkin samalla yleensä aina ystävällinen ja mukava, ehdottaa tapaamisia ym. Hyvin paljon vailla lapsenhoitoapua käsittääkseni lukuisilta muiltakin tuttaviltaan (lapsi ei ole erityisen hankala, mutta äiti ei kai tahdo olla lapseen sidottuna. Ei nuori eikä vanha äiti kyseessä.) ja satunnaisesti seuraa eli kuuntelijaa vailla. Kieltäytyminen ei hetkauta, kysyy uudestaan, ei hellitä. Ehdottomasti takertuvin tapaamani ventovieras ja jotenkin kontrolloiva, hän tahtoo valita ihmissuhteensa ja määrittää ne valmiiksi päässään. Vaistoni jotenkin ohjaa vain välttelemään viimeiseen asti loukkaamatta. En tosiaankaan ensitapaamisella olisi osannut arvata kuinka tukala tilanne tästä syntyy. Vastedes suhtaudun hyvin varauksella liiankin yksityisiä asioita kertoviin jutustelijoihin.

En millään voi olla ainut joka pitää tätä normaalina ihmiskontaktina? Itse en avaudu herkästi mutta muut kyllä minulle. Ja se on OK.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä tunnistan aloituksen kuvaaman ihmistyypin tai sitten jonkun muun... mutta mulla myös yksi tällainen tuttava lapsen kautta ja ihan jo ensitapaamisella alkoi käyttää terapeuttina ja paljastella yksityisasioitaan kuten uupumista lapsen kanssa, yksinhuoltajaksi jäämistä, eroprosessia. Myöhemmin tavatessa ottaa esille myös muiden yksityisasiat ja koettaa spekuloida niillä ikään kuin sosiaalisena small talkina... Kuitenkin samalla yleensä aina ystävällinen ja mukava, ehdottaa tapaamisia ym. Hyvin paljon vailla lapsenhoitoapua käsittääkseni lukuisilta muiltakin tuttaviltaan (lapsi ei ole erityisen hankala, mutta äiti ei kai tahdo olla lapseen sidottuna. Ei nuori eikä vanha äiti kyseessä.) ja satunnaisesti seuraa eli kuuntelijaa vailla. Kieltäytyminen ei hetkauta, kysyy uudestaan, ei hellitä. Ehdottomasti takertuvin tapaamani ventovieras ja jotenkin kontrolloiva, hän tahtoo valita ihmissuhteensa ja määrittää ne valmiiksi päässään. Vaistoni jotenkin ohjaa vain välttelemään viimeiseen asti loukkaamatta. En tosiaankaan ensitapaamisella olisi osannut arvata kuinka tukala tilanne tästä syntyy. Vastedes suhtaudun hyvin varauksella liiankin yksityisiä asioita kertoviin jutustelijoihin.

Jatkan että ehkä tätä epämukavuutta selittää myös luottamuksen puute. Jo tuolloin ensitapaamisella tämä nainen tuntui hieman epäilyttävästi kalastavan tietoja muiden lasten kaverien vanhemmista ja myös hyvin vähäisesti, mutta kuitenkin, tuntui hieman vähättelevän minua eikä korjannut kertomaansa käsitystä mitenkään "mutta sehän ei näytä ollenkaan pätevän teidän tapauksessanne" (otti leikillisesti tällaisen ennakkoluulon minusta, mikä ei kohdallani pidä paikkaansa yhtään. Tuli olo, että kyllä se hänestä kuitenkin vähän pitää tai vielä enemmän, että tahtoi minun näkevän itseni huonossa valossa. En uskalla avata tarkemmin tätä) Kuitenkin pääasiassa ystävällinen, mutta se ei aina tunnu aidolta. Lisäksi hän on kerran syyttänyt minua asiasta, mitä ei tapahtunut kun lapsi oli meillä hoidossa, mikä tuntui aika kipeältä (ei siis satuttavalta vaan huolestuttavalta).

Toki musta on monesti ihan mukava kun ihmiset kertovat elämästään, jopa hankalammista aiheista ja usein siihen sisältyy jotain huumoria. Itse tosin olen äärimmäisen pidättyväinen, mutta ei minua haittaa. Mutta sitten on tämä tapaus, mistä kerroin. Ihmissuhde, mistä itse en saa kuin kylmiä väreitä ja koettelee hermojani.

Tunnettua on sekin, että joskus on helpottavaa, kun voi kertoa jonkin mieltä painavan asian aivan ventovieraalle satunnaisessa kohtaamisessa vaikkapa junassa. Voi ehkä kuulla täysin ulkopuolisen näkökulman tai toinen vain kuuntelee. Työpaikka on tietysti eri juttu. En ole koskaan juuri luottanut työkavereihini niin paljon, että olisin kertonut henkkoht asioitani paljoakaan.

Osa avautuu liian nopeasti ja liian paljon tiettyjen mt-ongelmien tai häiriöiden aiheuttamana. Joskus se on jopa osa alkavaa pikkuhiljaa etenevää vallankäyttöä ja hyväksikäyttöä. Avautuu surkeista asioista -> saa osakseen empatiaa-> alkaa rumba jossa hän tarvitsee autokyytiä, kaikenlaista apua, ehkä rahaa lainaksi, jne.

Vierailija kirjoitti:

Ap:lla ei taida olla ystäviä joiden kanssa jaetaan asioita omasta elämästä ja tapahtumista?

Kertoisitko sinä ensitapaamisella jollekin esim. mt-ongelmistasi, pierettävistä mahavaivoistasi tai alkkisvanhempiesi edesottamuksista?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:lla ei taida olla ystäviä joiden kanssa jaetaan asioita omasta elämästä ja tapahtumista?

Kertoisitko sinä ensitapaamisella jollekin esim. mt-ongelmistasi, pierettävistä mahavaivoistasi tai alkkisvanhempiesi edesottamuksista?

Ei kai kukaan ensitapaamisesta ole puhunut? Ellei työkaverit vaihdu joka päivä