Miksi toiset ihmiset avautuvat traumoistaan ym. liian avoimesti ja nopeasti ventovieraillekin?

Voin kertoa traumatisoituneen puolen tästä. Traumatisoitunut ei välttämättä hoksaa, kuinka henkilökohtaisesta asiasta oikeasti on kyse. Hoitamaton ja vaikea trauma vinouttaa koko maailmankuvaa, jolloin sitä asiaa ei näe samalla tavalla kuin joku ulkopuolinen näkee. Oma mieli on niin kiinni siinä.

Toiseksi traumoihin liittyy usein jotain, mikä on rikkonut ihmisen itsemääräämisoikeutta tai koskemattomuutta. Se hämärryttää käsitystä normaaleista rajoista. Esimerkki omalta kohdaltani: Erään trauman jälkeen en ymmärtänyt pukea vaatteita päälle, kun tuli kylään vieras, jota en oikein edes tuntenut. Istuin vain siinä pelkät pikkuhousut jalassa. Oli varmaan vaivaannuttavaa sille toiselle osapuolelle, mutta en ollut saanu trauman jälkeen minkäänlaista apua, ja vointini oli todellakin sen mukainen.

Se on mielenkiintoista miten ihmiset kokevat asiat niin eri tavalla. Itse olen pahasti traumatisoitunut lasisen ja väkivaltaisen lapsuuden, hylkäämiskokemuksien ja kaikkien siihen liittyvän vuoksi. Olen kuitenkin työelämässä ja ja pärjäilen jotenkuten. En koskaan, en IKINÄ puhu noista traumoista kellekään vieraalle. En edes kavereilleni. Ensinnäkään vieraat eivät tajuaisi ja voisi mitenkään auttaa, toiseksi en halua saada mitään uhrin leimaa/roolia itselleni. Tai mikä pahinta, sääliä. Olen koko aikuisikäni yrittänyt päästä asemaan, jossa olen täysin itsenäinen ja riippumaton, enkä enää koskaan toisten armoilla. Olen siihen nyt päässyt, enkä todellakaan aio hirttäytyä siihen lapsuuden alistettuun rooliin kenenkään silmissä. Tajautteko logiikan?

Tällä en siis tarkoita, etteikö kukin saa päättää mitä traumoistaan puhuu. Siitä vaan. Mutta itse en sitä ole koskaan tehnyt, enkä tee. Ainoa, jota olen käyttänyt, on ollut terapia ja sekin niin, että salasin siellä käynnit kaikilta sen 100 prosenttisesti sen kolmen vuoden ajan mitä siellä kävin.

Up.

Itselleni ainakin omat ongelmat ovat niin arkipäiväinen asia, että niistä tulee puhuttua niinkuin vaikkapa säästä. En aina ymmärrä, että muiden mielestä ne ovat kovinkin henkilökohtaisia asioita.

Mulla oli sellane rajattomasti avautuva kaveri. Joka kerta samat ulinat ja traumat. Vaikka kuinka yritin ymmärtää ja tukea niin tuntui että pahenee. Ehdotin ammattiapua kun mulla ei yksinkertaisesti voimat enää riittäneet hänen pinnalla pitämiseen koska oma perhe on etusijalla. Suuttui ja välit meni. Tulihan tuosta välirikosta itselle paha mieli, "olenko minä paha ihminen?" Jne. Mutta uskon että oli parempi ratkaisu meille molemmille että lähdemme eri teille.

Ei uskoisi että olet hoitoalalla.  Tai yleensäkään palvelualalla.

Työpaikalla on yksi nainen joka on vastikään eronnut pitkästä alustavasti suhteesta. Ihan avoimesti kelle tahansa pui nauhotettuja exän puheita, mitä se on nyt sanonut, miten on haukkunut, mitä työntänyt mihinkin kehon koloon ja mihin sitonut kiinni. Koko työpaikka pitää naista ihan kahjona. Mutta terapiaa/poliisia ei tajua ottaa elämäänsä tueksi vaikka ne olisi oikea osoite. Koitin itsekin eka kuunnella ja koittaa puhua järkeä mutta jätin sit sikseen, kun en vaan jaksanut saman toistoa eikä sillä ikinä muuta asiaa ollut.

En mä silti usko että se vaan huomiota on hakemassa, sen elämä vaan on ollut sellaista ja siksi puhuu samaan tapaan kuten ihmiset yleensä esim säästä.

Itselläkin pahoja ongelmia mutta en niistä vieraille huutele, sit saatan mainita jos joku avautuu ensin tai kysyy jotain.

Miksi toisia ärsyttää, kun jotkut avautuvat traumoistaan?

Useimmilla ihmisillä ei ole mitään kanavia tai luotettuja ystäviä, joille kertoa asioitaan. Siksi he saattavat heikolla hetkellä luottaa jopa tuntemattomiin ihmisiin henk koht asioidensa kanssa. Ihmiset yleensäkin ovat niin täynnä kaikenlaista mitä pitäisi käsitellä, ja paljon.

Itse kuuntelen mielelläni ihmisiä, siinä oppii samalla hemmetisti asioita.

Vierailija kirjoitti:

Miksi toisia ärsyttää, kun jotkut avautuvat traumoistaan?

Joutuvat kohtaamaan oman pimeän puolensa, eikä kaikilla ole sellaiseen virtaa tai haluavat elää kieltäymyksen tilassa, ja osa muutenkin pelkää sekä välttelee näitä asioita.

Olen opettanut omat kaverini sanomaan milloin menen liian pitkälle henkilökohtaisuuksissani, mutta toisaalta he ovat myös oppineet ettei minulta kannata kysyä mitään "miten menee" tai "kuin sujuu" jos ei ihan oikeasti halua tietää. Vieraiden ihmisten kanssa, etenkin sellaisten jotka kertovat oman elämänsä juttuja, saatan mennä liian pitkälle.

Asun yksin, käyn terapiassa (joka on, huom. huom. ollut tarpeen että ylipäätään PYSTYN avautumaan kipeistä aiheista) noin kerran kuussa juttelemassa puoli tuntia, kun ei ole varaa yksityiseen eikä intensiiviterapiaan, joten repikää siitä.

Vierailija kirjoitti:

Ei uskoisi että olet hoitoalalla.  Tai yleensäkään palvelualalla.

Voi kun tietäisit. Hoitoalalla näkee niin paljon paskaa ettei ihan joka ikisen valituksia enää jaksakaan, ainakaan vapaaehtoisesti..

Traumataustainen ei tajua, että avautuu liian henkilökohtaisista asioista, koska on vielä ”kipeä”.

Jos saat pahan palovammaan uikuttaa ja uliset, etkä edes tajua niin tekeväsi, se on automaattista reaktiota kipuun.

Aloittaja on itse selvästi terapeuttisen keskustelun ja oman elämänsä/ itsensä kohtaamisen tarpeessa. Miksi helkkarissa näitä tyyppejä palkataan terveydenhuoltoon, kun eivät tajua mitään ihmisen psyykestä ja elämän raadollisuudesta tai kykene tuntemaan myötätuntoa vaan ovat kovettaneet itsensä? ' Haluan vain hoitaa työni rauhassa' , just- SINÄ OLET HOITOALALLA ja tuollaiselle alalle hakeutuvat monesti myös traumatisoituneet ihmiset( vaikka näin ei tulisi olla ennen noiden traumojen työstämistä). Monet eivät vain tiedosta olevansa ammatillisen keskusteluavun tarpeessa/ osaa sellaiseen hakeutua, ei ainakaan ap. Onko aplle aivan ylivoimaista sanoa sille,joka avautuu kipeistä kokemuksistaan hänelle, että hei, minulla olisi nyt vähän muuta tässä/kiire ja omassakin elämässä tekemistä,jutellaan ehkä toiste,ok? Kyllä puhuja siitä jo tajuaa,ettei ap ole itsekkään päästään niin kunnossa,että kykenisi tuntemaan minkään sortin empatiaa ja saa kyllä työyhteisössään varmasti istua kahvihetkensä ja ' tehdä työnsä' senjälkeen ihan rauhassa.

Olen itse traumataustainen sotealan työntekijä. Olen saanut traumoihini hoitoa ja voin nykyään hyvin.

Minusta etenkin hoitoalalla olevan on äärimmäisen tärkeää pystyä rajaamaan työkavereiden, ystävien ja muiden aiheuttamaa psyykkistä kuormitusta, koska jaksamista ja empatiaa täytyy riittää asiakkaille. Asiakkaalla on oikeus empaattiseen kuunteluun, työkaverilla ei. Kukaan terve ihminen ei ole mikään 24/7 pyhimys, jolta riittää aina myötätuntoa kaikille sitä tarvitseville. Traumoista puhuminen aina ja kaikille (niin houkuttelevaa kuin se onkin, tiedän kokemuksesta) ei edistä paranemista, vaan ylläpitää jatkuvaa hälytystilaa kehossa ja mielessä. Toipumiseen tarvitaan toisen ihmisen aikaa ja myötätuntoa, mutta tämän ihmisen tulee olla terapeutti, ei työkaveri.

Ap:n reaktio on terve ja hänen asiakkaillaan on oikeus hoitajaan, joka on kahvitauon jälkeen virkistynyt ja vastaanottavainen, eikä oman työkaverinsa toimesta uuvutettu.

Mun lapsi on tuollainen. Ei traumatisoitunut, mutta muutoin kertoilee asioistaan vähän turhankin avoimesti.

Hän ei vain osaa ajatella, että joku ajattelisi asioista eri lailla kuin hän itse. Ei tarkoita sillä mitään pahaa, ei hae huomiota eikä terapeuttia.

Eikä ole oppinut tuota mallia kotoa, pidän omat ongelmani tiukasti ominani.

Vierailija kirjoitti:

Ap:n reaktio on terve ja hänen asiakkaillaan on oikeus hoitajaan, joka on kahvitauon jälkeen virkistynyt ja vastaanottavainen, eikä oman työkaverinsa toimesta uuvutettu.

Eli oman elämänsä ongelmista purkautuminen vieraille - eli samaa toimintaa jota hän työkavereissaan vieroksuu - on terve reaktio? Mitä hän siitä sitten valittaa?

Ymmärrän pointtisi työssä jaksamisesta, mutta miksei ap voi sanoa ko. henkilöille suoraan asiasta (ystävällisesti tietysti) sen sijaan että tulee valittamaan vieraille siitä? Se ei luo kovin tervettä työilmapiiriä.

Jonka lisäksi on aika tylyä kuulla hoitoalan ammattilaisen sanovan etteivät ihmisten vaivat ja traumat häntä kiinnosta - jos näin on, miksi hän on alalla joka on 100% nimenomaan tuota? (Byrokratia poislukien, mutta harva pitää byrokratiastakaan.) SE ei ole tervettä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap:n reaktio on terve ja hänen asiakkaillaan on oikeus hoitajaan, joka on kahvitauon jälkeen virkistynyt ja vastaanottavainen, eikä oman työkaverinsa toimesta uuvutettu.

Eli oman elämänsä ongelmista purkautuminen vieraille - eli samaa toimintaa jota hän työkavereissaan vieroksuu - on terve reaktio? Mitä hän siitä sitten valittaa?

Ymmärrän pointtisi työssä jaksamisesta, mutta miksei ap voi sanoa ko. henkilöille suoraan asiasta (ystävällisesti tietysti) sen sijaan että tulee valittamaan vieraille siitä? Se ei luo kovin tervettä työilmapiiriä.

Jonka lisäksi on aika tylyä kuulla hoitoalan ammattilaisen sanovan etteivät ihmisten vaivat ja traumat häntä kiinnosta - jos näin on, miksi hän on alalla joka on 100% nimenomaan tuota? (Byrokratia poislukien, mutta harva pitää byrokratiastakaan.) SE ei ole tervettä.

Kaikki tämän keskustelun lukijat ovat itse valinneet avata keskustelun, ja heillä on mahdollisuus lopettaa sen lukeminen koska tahansa. Sen takia anonyymit keskustelupalstat ovat olemassa, että niissä voi tuulettaa tunteitaan ja nostaa esiin tärkeitä asioita.

Ystävällisesti suoraan sanominen olisi toki hyvä idea, ainakin jos voi olettaa, että kohde osaa ottaa palautteen kohtalaisen hyvin vastaan. Anonyymisti valittaminen on harmitonta, koska kukaan ei joudu kuuntelemaan sitä vastoin tahtoon.

Ap ei puhunut vaivoista, vaan traumoista. Hoitoalalla on paljon työpaikkoja, joissa traumojen kohtaaminen ei ole olennaisessa osassa.

Vanha ketju mutta kyseessä lienee se että traumatisoitunut on saattanut lukita tunteensa eikä ymmärrä tunnetasolla asioitaan mistä puhuu kun puhuu niistä kuin säästä.

Vierailija kirjoitti:

Se on mielenkiintoista miten ihmiset kokevat asiat niin eri tavalla. Itse olen pahasti traumatisoitunut lasisen ja väkivaltaisen lapsuuden, hylkäämiskokemuksien ja kaikkien siihen liittyvän vuoksi. Olen kuitenkin työelämässä ja ja pärjäilen jotenkuten. En koskaan, en IKINÄ puhu noista traumoista kellekään vieraalle. En edes kavereilleni. Ensinnäkään vieraat eivät tajuaisi ja voisi mitenkään auttaa, toiseksi en halua saada mitään uhrin leimaa/roolia itselleni. Tai mikä pahinta, sääliä. Olen koko aikuisikäni yrittänyt päästä asemaan, jossa olen täysin itsenäinen ja riippumaton, enkä enää koskaan toisten armoilla. Olen siihen nyt päässyt, enkä todellakaan aio hirttäytyä siihen lapsuuden alistettuun rooliin kenenkään silmissä. Tajautteko logiikan?

Tällä en siis tarkoita, etteikö kukin saa päättää mitä traumoistaan puhuu. Siitä vaan. Mutta itse en sitä ole koskaan tehnyt, enkä tee. Ainoa, jota olen käyttänyt, on ollut terapia ja sekin niin, että salasin siellä käynnit kaikilta sen 100 prosenttisesti sen kolmen vuoden ajan mitä siellä kävin.

Onko sulla kumppania? Kerroitko että traumalapsuus?