Lue keskustelun säännöt.
Miten päästä yli pettymyksestä puolisoon?
22.05.2013 |
Olen aina ajatellut, että me sovitaan mieheni kanssa hyvin yhteen. Ollaan hyvä tiimi ja siedetään toistemme epätäydellisyyksiä ja rakastetaan silti. Kertaakaan 11 vuoden aikana en ole ajatellut, että me erottaisiin joskus.
Elämä on kumminkin tapahtunut. Mun mies on lasten myötä paljastunut enemmän hiireksi kuin mieheksi ja käytännössä kaikki tiukat rajanvedot ja konfliktit ja viimeset sanat jää mun hoidttavikseni. Mies lässyttää ja nalkuttaa ja antaa lasten pompottaa ihan loputtomiin.
Mun silmät lopullisesti aukesi, kun mies ei pysty rajaamaan edes omaa murrosikäistä poikaansa (ei ole biologisesti minun lapseni), kun se tuli ajankohtaiseksi, vaan jättää senkin asian mun hoidettavaksi.
V***tuttaa kuin pientä oravaa. Oon jotenkin ihan pettynyt miehen toimintaan. Olen yrittänyt puhua monella eri tavalla asiasta, mutta mies suuttuu välittömästi ihan hirveästi ja soittelee äidilleen nyyhkypuheluita, kun vaimo kiusaa. Me ei siis pystytä keskustelemaan asiasta mitenkään. Olen alkanut haaveilla voimakkaista miehistä, oikeasti. kaikki maskuliinisuus esiintyy mulle hyvin houkuttelevana ja pelkään, miten tämän asian järjestän.
Kommentit (46)
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 13:17"]
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 12:56"]
Mäkin rakastuin miehessäni siihen, että on niin suulas, sosiaalinen ja tykkää tutustua ihmisiin. Kaikki mun mielestä tosi hyvä puolia ihmisessä. Mies kuitenkin käyttää näitä piirteitään muiden naisten iskemiseen ja pettämiseen ja valehteluu. Ja mä en ilmeisesti saisi valittaa?
[/quote]
En oikein ymmärrä tätä vertausta. Valehtelu ja pettäminen on kyllä ihan eri asia kuin luonteenpiirre? Parempi vertaus olisi, että rakastuit miehesi sosiaalisuuteen, mutta sitten kyllästyt siihen kun se puhuu liikaa.
"Samoin mies kuulemma rakastui minussa siihen että olen ujo ja hiljainen, eli hänen vastakohtansa. Kyllä sitä silti silminnähden välillä ärsyttää kun tavataan jotain sen uusia tuttuja tai kaukaisia perheenjäseniä jne. ja mä en osallistu keskusteluun ja ahdistun kun mies yrittää välillä väkisin tutustuttaa mua johonki ihmiseen, "Tää mun vaimoni xx tarvis uuden hyvän ystävän, ja sä vaikutat tosi mukavalta. Tutustukaa, niin teistä tulee bestiksiä!" ja sitten jättää mut yksin hiljaa ja kiusaantuneena seisomaan kahdestaan sen tuntemattoman ihmisen kanssa (kuulemma koska olen joskus valittanut ettei mulla ole ystäviä)"
Sori nyt, mutta ei vaikuta siltä, että miehesi oikein ymmärtää introverttia luonnettasi. Tämä on juuri tätä - rakastetaan toista, kun sen ujous ja hiljaisuus on niin suloista, mutta sitten ärsyynnytään, kun se on ujo ja hiljainen väärissä tilanteissa.
Totta kai luonteenpiirre voi olla sekä ihana että ärsyttävä yhtä aikaa, ja jonain päivinä voi ärsyttää toisessa piirteet joita normaalisti rakastaa. Se ei ole mitenkään ihmeellistä. Mutta siis jos ihmisen kanssa elää yhdessä, niitä luonteenpiirteitä ei voi valikoida ja käyttää niihin on/off-nappulaa toiveidensa mukaan. Minun mielestäni on nimenomaan kohtuutonta tuntea ihmisen perusluonne ja silti odottaa toisen olevan tietyissä tilanteissa ihan erilainen kuin onkaan. Vähän kuin tietäisi, ettei kaveri osaa uida, mutta silti odottaa tämän pelastautuvan uimalla silloin kun tarpeeksi tiukka tilanne tulee. "Kyllä aikuisen ihmisen nyt pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja uida rantaan, ei se ole niin vaikeaa!" jne.
[/quote]
Joo, se puhuu liikaa - muille naisille. Musta on kivaa että se puhuu paljon mulle, musta on kivaa, että se puhuu paljon mun perheelle ja ystäville, musta on kivaa että se tutustuu helposti uusiin ihmisiin. Mutta jos se johon se tutustuu ja jolle se puhuu, on toinen nainen (siinä mielessä) niin se on ihan sitä samaa sosiaalisuutta ja ulospäinsuuhtautuneisuutta ja suulautta, mutta mun mielestä se kohdistuu väärään ihmiseen.
Samanlailla kun ap tykkää miehensä kiltteydestä ja herkkyydestä, mutta ei siitä mihin mies sen suuntaa. Eli kuten ap sanoi, mieskin voi olla kiltti ja herkkä ja silti vetää rajoja lasten touhuille. Niinkun mun mies vois olla sosiaalinen ja suulas, ja silti vetää rajan siihen mitä puhuu ja kenelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten olisi uusi työnjako? Sinä vastaat enemmän lapsista, koska pärjäät paremmin. Isä voi sitten lukea vaikka iltasadun tms. Isä ottaa vastuulleen kodin siivoamisen ja ruuan. Näin sinun ei tarvitse ärsyyntyä!
Alunperin rakastuin miehessä siihen, miten hän minua katsoi. Mulla oli takana aika ikäviä kokemuksia, huonoa itsetuntoa, syömishäiriö ja näin. Niihin aikoihin tapasin sanoa, että mieheni rakasti minut lopullisesti ehjäksi. Pyyteettömästi rakastamisen hän osaa edelleen. Toisen hyäksymisen ilman vaatimuksia. Hän on kunnollinen, perhekeskeinen, hauska, hänellä on ihana hyväksyvä ja humoristinen tapa tarkkailla maailmaa. Hän on lahjakas tavalla, jota ihailen.
Hän on paljon kaikkea sellaista, että olisi hulluutta päästää menemään.
Toisaalta hän kotona pakoilee viimeistä vastuuta, antaa mun hoitaa aina "likaiset työt" ja melkeinpä kaikki muutkin työt, on passiivinen ja odottaa, että minä kannan vastuun, tiedän kaikesta kaiken, sovin aina kaiken, pidän huolta että laskut on maksettu kaupassa käyty ruoka on laitettu palaverit hoidettu lapsilla on sopivat vaatteet uhmat kauhukohtaukset raivarit teiniangstit taputeltu ja niin edelleen loputtomiin.
En mä tuota varmaan muuttaa voi. Mutta tuskin nuo meidän lapsetkaan yhtään vähemmän vaativiksi muuttuu. Onko se sitten vaan niin, että joko kestän tai sitten en. Osa ymmärtää ja osa ei.
Musta tuntuu että tuo asioihin tarttumattomuus on perusongelma koko miessukupuolessa. Osaavat aina jotenkin päästä helpommalla. Nainen taas ei pysty vastuuntuntoisena moiseen sluibailuun.
Sopikaa selvät työnjaot, mistä mies vastaa. Ja sitten pidätte siitä kiinni. Sinä et nalkuta ja tee hänen puolestaan, vaan vaadit tekemään (et kuitenkaan kyttää).
Miehelle kannattaa sopia selliset työt, joiden hoitaminen ei ole yhtä tarkkaa. Ei esim lasten ruokailua, vaan vaikkapa roskien vienti ja imurointi kertaa x/vk.
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 13:31"]
Alunperin rakastuin miehessä siihen, miten hän minua katsoi. Mulla oli takana aika ikäviä kokemuksia, huonoa itsetuntoa, syömishäiriö ja näin. Niihin aikoihin tapasin sanoa, että mieheni rakasti minut lopullisesti ehjäksi. Pyyteettömästi rakastamisen hän osaa edelleen. Toisen hyäksymisen ilman vaatimuksia. Hän on kunnollinen, perhekeskeinen, hauska, hänellä on ihana hyväksyvä ja humoristinen tapa tarkkailla maailmaa. Hän on lahjakas tavalla, jota ihailen.
Hän on paljon kaikkea sellaista, että olisi hulluutta päästää menemään.
Toisaalta hän kotona pakoilee viimeistä vastuuta, antaa mun hoitaa aina "likaiset työt" ja melkeinpä kaikki muutkin työt, on passiivinen ja odottaa, että minä kannan vastuun, tiedän kaikesta kaiken, sovin aina kaiken, pidän huolta että laskut on maksettu kaupassa käyty ruoka on laitettu palaverit hoidettu lapsilla on sopivat vaatteet uhmat kauhukohtaukset raivarit teiniangstit taputeltu ja niin edelleen loputtomiin.
En mä tuota varmaan muuttaa voi. Mutta tuskin nuo meidän lapsetkaan yhtään vähemmän vaativiksi muuttuu. Onko se sitten vaan niin, että joko kestän tai sitten en. Osa ymmärtää ja osa ei.
[/quote]
No minä en oikein tiedä mitä tähän enää sanoisin. Toivottavasti asia ratkeaa teille kaikille sopivalla tavalla. Onhan se todella kurjaa, että miehesi ei osaa kasvattaa lapsia. Ihan jo lasten itsensä kannalta.
Enemmän minua ihmetytti tämä osio alkuperäisessä viestissäsi: "Olen alkanut haaveilla voimakkaista miehistä, oikeasti. kaikki maskuliinisuus esiintyy mulle hyvin houkuttelevana"
En oikein ymmärrä, miten tämä liittyy varsinaiseen ongelmaan (eli siihen, että mies ei osaa kasvattaa lapsia). Vai onko tämä sitten se todellinen ongelma, ja lapsenkasvatuskonfliktiin vain kiteytyy kaikki se mikä on miehessäsi alkanut sinua ärsyttää? Tunnetko olevasi miehelle velkaa siitä, että hän auttoi sinua korjaamaan itsetunto-ongelmasi, ja suuttumusta siitä, ettei hän olekaan se unelmiesi maskuliinisempi mies? Hän on "paljon kaikkea sellaista, että olisi hulluutta päästää menemään", joten tunnet ehkä syyllisyyttä siitä ettet rakasta häntä tarpeeksi? Anteeksi tätä kyökkipsykologiaa, mutta yritän vain ymmärtää tätä mielestäni hiukan käsittämätöntä asetelmaa.
Jotenkin vain hirveän surullinen kontrasti kaiken tämän ja tuon edellisen viestisi ensimmäisen kappaleen välillä. Pyyteetöntä rakkautta, toisen hyväksymistä ilman vaatimuksia... ihania piirteitä miehessä, mutta mies ei itse ansaitse samaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 13:31"]
Alunperin rakastuin miehessä siihen, miten hän minua katsoi. Mulla oli takana aika ikäviä kokemuksia, huonoa itsetuntoa, syömishäiriö ja näin. Niihin aikoihin tapasin sanoa, että mieheni rakasti minut lopullisesti ehjäksi. Pyyteettömästi rakastamisen hän osaa edelleen. Toisen hyäksymisen ilman vaatimuksia. Hän on kunnollinen, perhekeskeinen, hauska, hänellä on ihana hyväksyvä ja humoristinen tapa tarkkailla maailmaa. Hän on lahjakas tavalla, jota ihailen.
Hän on paljon kaikkea sellaista, että olisi hulluutta päästää menemään.
Toisaalta hän kotona pakoilee viimeistä vastuuta, antaa mun hoitaa aina "likaiset työt" ja melkeinpä kaikki muutkin työt, on passiivinen ja odottaa, että minä kannan vastuun, tiedän kaikesta kaiken, sovin aina kaiken, pidän huolta että laskut on maksettu kaupassa käyty ruoka on laitettu palaverit hoidettu lapsilla on sopivat vaatteet uhmat kauhukohtaukset raivarit teiniangstit taputeltu ja niin edelleen loputtomiin.
En mä tuota varmaan muuttaa voi. Mutta tuskin nuo meidän lapsetkaan yhtään vähemmän vaativiksi muuttuu. Onko se sitten vaan niin, että joko kestän tai sitten en. Osa ymmärtää ja osa ei.
[/quote]
Tämä oli siis ap.
Ihan kiva idea 24, mies lukeekin iltasadun joka toinen ilta, mutta yleensä se A) kestää he****n pitkään, kun mies ei osaa lopettaa lasten pyytäessä lisää ja lisää, B) päättyy siihen, että joko molemmat lapset tai vähintään toinen rääkyy klo 22.00 yliväsyneenä, kun mies ei ole osannut lopettaa huoneissa juoksemista ja veden viemistä, peittelyä X 100, valojen sammuttelemista ja päällelaittamista ja niin edelleen. Siis toisinsanoen rajan vetäminen iltajuoksuttamisessakin kusee. Se loppuu vasta siihen kun minä karjun pyykkienlaitosta tms. että vieläkö se jatkuu, nyt loppuu se juoksuttaminen.
ap
27, mies ansaitsisi pyyteetöntä rakkautta, todella. Ja aika usein koen, että siihen pystyn vastaamaankin.
Ehkä mä tosiaan tunnen syyllisyyttä, etten rakasta miestä niin paljon, kuin hän ansaitsisi?
Ehkä ajattelen, että se mun halu maskuliinisia miehiä kohtaan kumpuaa siitä, että omassa kumppanissa on kaikkea muuta kuin sitä? Että miehen liika kiltteys provosoi siihen. En tiedä, ehkä tämä on vaan mun omaa prosessointia, eikä miehellä ole mitään tekemistä sen kanssa. Niinkuin luultavasti onkin.
Sitten, kun me ei tosiaan pystytä puhumaan tästä ollenkaan ilman miehen täydellistä lukkoon lyömistä, pelkään, että muutun pikkuhiljaa tyytymättömäksi, enkä jaksa välittää meistä enää.
Olin jotenkin kuvitellut, ettei meidän välille voi tulla asioita, jotka saisi mut toimimaan tätä liittoa vastaan. Nyt en enää ole niin varma.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli tästä ketjusta mieleen tuo kaksosten isän pitämä blogi, Oppia isä kaikki. Tuo viimeisin postaus "vauvakauhu" kertoi juuri siitä, miten isä oli jättänyt vastuun vauvojen huutamisesta naiselle. Ehkä tuon lukeminen toisi perspektiiviä miehen ajatusmaailmaan?
Hei Ap, ymmärrän sua täydellisesti niiiin monessa kohtaa. Meillä tuohon auttoi vain hetken ero, jotta mies tajusi, etten ole aina hoitamassa sen velvollisuuksia kun ei itse pärjää. Eli ikään kuin oppi uudestaan seisomaan omilla jaloillaan koska ei ollut ketään, johon tukea tai vedota. Eron piti tosin olla lopullinen, sillä en jaksanut enää kannatella aikuista miestä (samat 10 vuotta meillä meni ja tilanne vain paheni), mutta kappas vaan, ollaan yhdessä jälleen. Eron aikana tuntuu mieskin keksineen, missä hän menee vikaan, joten voin nyt ihan vain huomauttaa kun tulee tiukka paikka, että "älä taas yritä tuohon suuntaan lähteä" (tunnistaa siis itsekin milloin ei toimi itsenäisesti ja vastuuntuntoisesti) ja voidaan katkaista tilanne ENNEN sitä omaa ärsyyntymistäni. Se kun ei johda mihinkään, sillä eihän ne ongelmat parane sillä, että yksikseni miestä kiroan...
Oletko huomannut selkeästi miehelle kertoa, mikä sinua ärsyttää, siis ihan konkreettisesti juuri siinä hetkessä. Itse olin ehkä liian kiltti enkä osannut "auttaa" miestä kun alkoi mennä metsään sillä jotenkin säästelin alkuun hänen "itsetuntoaan". Se ei silti ole sama kuin että suostuu tekemään kaiken toisen puolesta, siinä en minäkään nää mitään järkeä että hyväksytään toinen virheineen päivineen eikä ajatella, että voihan jokainen omia heikkoja puoliaan vuosien aikana kehittää (minäkin). Kunhan tietää, mihin suuntaan, konkreettisella tasolla. Jos miehellesi liika kiltteys ei ole ongelma, ehkei ymmärrä, miten iso mörkö asiasta voi toiselle tulla ja miten kuluttavaa vastuuntunnottoman ihmisen kanssa eläminen voi olla. Siinähän vain toinen kantaa koko taakan, vaikka yhdessä ollaan siksi että ilot tuplaantuu ja taakat puolittuu, eikös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 10:30"]
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 10:19"]
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 09:50"]
Anteeksi, minulla ei ole mitään hyviä neuvoja, mutta en voi olla nauramatta kun viestistäsi tuli mieleen Ketonen & Myllyrinteen "Tommi on kakanhajuinen hiiri" -sketsi.
Menen nyt nurkkaan häpeämään.
[/quote]
Ei jumalauta mä repesin tälle vaikken edes tiedä tota sketsiä :DDD Pakko ettiä jostain youtubesta.
[/quote]
Osaisko joku sanoa minkälaisella haulla tuo vois löytyä?
[/quote]
Hakusanaksi yksinkertaisesti
Ketonen & Myllyrinteen "Tommi on kakanhajuinen hiiri"
Näyttää kuitenkin siltä, että pätkää ei löydy YouTubesta ja Naurunappulasta filmi oli poistettu. Muita sivuja en viitsinyt kokeilla.
En nyt jaksa ruveta lukemaan ihan kaikkia ketjun vastauksia, kun tuntuu siltä, että on päädytty pohtimaan lillukanvarsia.
Ap, sinulla on ihan oikea konkreettinen ongelma. Vaikuttaa siltä, että miehesi isyys on täysin hukassa, koska hän ei osaa vetää asiallisia rajoja lapsilleen vaan sysää kasvatusvastuun sinulle. Sinä olet yrittänyt neuvoa miehellesi, miten pitäisi menetellä, mutta hän ei ota onkeensa vaan jatkaa kestämättömällä tiellään ja kiukuttelee puolestaan sinulle. Sinä puolestasi olet turhautunut miehesi vastuuttomuuteen ja siihen, että olet lipsahtamassa tai jo lipsahtanut miehellesi äidiksi.
Täällä sitten on ruvettu jankkaamaan siitä, miksi et hyväksy miestäsi sellaisenaan vaan ja lässyn lässyn.
Ehdotan, että menette jonnekin asiantuntijan puheille, jossa voisitte keskustella kasvatuksellisesti kestämättömästä tilanteestanne jonkun puolueettoman ihmisen avustuksella. Samalla voisitte availla parisuhteeseenne tulleita solmuja. Jo se, että et halua erota vaan pelastaa avioliittosi on mielestäni hyvä lähtökohta avun hakemiseen. Jotakin on pakko tehdä ennen kuin hermostutte toisiinne ihan täydellisesti.
Ehdotan perheneuvolaa tai seurakunnan perheasiain neuvottelukeskusta, jotka molemmat ovat ilmaisia. Onnea ja menestystä avun hakemiseksi. Toivottavasti myös miehesi suostuu avun hakemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 14:53"]
En nyt jaksa ruveta lukemaan ihan kaikkia ketjun vastauksia, kun tuntuu siltä, että on päädytty pohtimaan lillukanvarsia.
Ap, sinulla on ihan oikea konkreettinen ongelma. Vaikuttaa siltä, että miehesi isyys on täysin hukassa, koska hän ei osaa vetää asiallisia rajoja lapsilleen vaan sysää kasvatusvastuun sinulle. Sinä olet yrittänyt neuvoa miehellesi, miten pitäisi menetellä, mutta hän ei ota onkeensa vaan jatkaa kestämättömällä tiellään ja kiukuttelee puolestaan sinulle. Sinä puolestasi olet turhautunut miehesi vastuuttomuuteen ja siihen, että olet lipsahtamassa tai jo lipsahtanut miehellesi äidiksi.
Täällä sitten on ruvettu jankkaamaan siitä, miksi et hyväksy miestäsi sellaisenaan vaan ja lässyn lässyn.
Ehdotan, että menette jonnekin asiantuntijan puheille, jossa voisitte keskustella kasvatuksellisesti kestämättömästä tilanteestanne jonkun puolueettoman ihmisen avustuksella. Samalla voisitte availla parisuhteeseenne tulleita solmuja. Jo se, että et halua erota vaan pelastaa avioliittosi on mielestäni hyvä lähtökohta avun hakemiseen. Jotakin on pakko tehdä ennen kuin hermostutte toisiinne ihan täydellisesti.
Ehdotan perheneuvolaa tai seurakunnan perheasiain neuvottelukeskusta, jotka molemmat ovat ilmaisia. Onnea ja menestystä avun hakemiseksi. Toivottavasti myös miehesi suostuu avun hakemiseen.
[/quote]
Hyvä, konkreettinen vastaus, mutta ehkäpä noihin lillukanvarsiin päädyttiin siksi, että ap:llä näyttäisi olevan ristiriitaisia ongelmia? Päällimmäinen ongelma on se, että on ihana, mukava mies, jolla on lastenkasvatus täysin hukassa. Mutta siinä sivussa ap puhuu myös siitä, että mies ei ole tarpeeksi maskuliininen, mikä ei liity lastenkasvatukseen kyllä mitenkään.
Ap, sovi miehesi kanssa että lukee vain yhden sadun, jonka pitää olla loppu tiettyyn kellonaikaan. Luotte yhdessä pelisäännöt (rakentavasti) ongelmakohdille, ja vaadit miestä pitämään niistä kiinni! Et sorru tekemään hänen puolestaan!
Toinen vaihtoehto on, että annat isin juosta, jos haluaa siten iltansa käyttää. Mene itse nukkumaan, hengitä syvään ja laita korvatulpat päähän. Kaippa joskus huomaa itsekin, että on kiva päästä aiemmin nukkumaan?
Ei sinun kannata kärsiä hölmöydestään.
Ymmärrän että ketuttaa, turhauttaa, tyytymättömyys alkaa kalvaa. On kuitenkin turha odottaa, että toinen muuttuisi, "avaisi silmänsä". Noup.
Puuttukaa konkreettisesti ongelmakohtiin. Toimikaa yhdessä, ratkaisulähtöisesti.
Ei niin, että toisen pitäisi vain olla erilainen, vaan niin että haette käytännön ratkaisut eri tilanteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MIehiltä odotetaan toimimista vastuullisina aikuisina ja kasvattajina perheessä, niin kuin äideiltäkin. Miksiköhän monen kommenteista paistaa asenne, että mies voi toimia niin kuin hänestä mukavalle tuntuu, osallistua vaan kivoihin juttuihin, ja nainen huolehtii lopusta? Miksi vain toisen vanhemman odotetaan kasvavan vastuuseen ja hoitavan ne ikävämmätkin jutut?
Tuttu tilanne meilläkin. Olen paininut asian kanssa jo 15 vuotta eikä mikään auta. Minkäänlaista keskusteluyhteyttä ei ole eikä tule, vaikka olen yrittänyt niin kauniisti kuin pystyn.
Tällaisia asioita ei vaan näe toisessa ennen kuin siinä vaiheessa, kun elämään tulee tavalla tai toisella vaikeita tai työläitä asioita. Tämä voi tarkoittaa lasten syntymää (jossa tietysti on paljon hyvää ja ihanaa, mutta myös paljon työtä) tai mitä vaan vaikeuksia, jotka edellyttävät molempien panosta, että asiat sujuisivat. Mekin oltiin oltu yhdessä jo melkein 10 vuotta, elelty mukavaa helppoa pikkukotielämää. Sitten kun tuli lapsia, sairauksia, valvomista, stressiä ym., toinen katsookin oikeudekseen vetäytyä taustalle, osallistua vain sen verran kuin haluaa, kun 'joku muu' hoitaa loput. En osaa muuta kuin olla pettynyt enkä taida päästä tästä yli. Mies ei tule yhtään vastaan, kun hänellä 'on oikeus olla sellainen kuin on'. Mulla sitä oikeutta ei ole.
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 17:17"]
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 14:53"]
En nyt jaksa ruveta lukemaan ihan kaikkia ketjun vastauksia, kun tuntuu siltä, että on päädytty pohtimaan lillukanvarsia.
Ap, sinulla on ihan oikea konkreettinen ongelma. Vaikuttaa siltä, että miehesi isyys on täysin hukassa, koska hän ei osaa vetää asiallisia rajoja lapsilleen vaan sysää kasvatusvastuun sinulle. Sinä olet yrittänyt neuvoa miehellesi, miten pitäisi menetellä, mutta hän ei ota onkeensa vaan jatkaa kestämättömällä tiellään ja kiukuttelee puolestaan sinulle. Sinä puolestasi olet turhautunut miehesi vastuuttomuuteen ja siihen, että olet lipsahtamassa tai jo lipsahtanut miehellesi äidiksi.
Täällä sitten on ruvettu jankkaamaan siitä, miksi et hyväksy miestäsi sellaisenaan vaan ja lässyn lässyn.
Ehdotan, että menette jonnekin asiantuntijan puheille, jossa voisitte keskustella kasvatuksellisesti kestämättömästä tilanteestanne jonkun puolueettoman ihmisen avustuksella. Samalla voisitte availla parisuhteeseenne tulleita solmuja. Jo se, että et halua erota vaan pelastaa avioliittosi on mielestäni hyvä lähtökohta avun hakemiseen. Jotakin on pakko tehdä ennen kuin hermostutte toisiinne ihan täydellisesti.
Ehdotan perheneuvolaa tai seurakunnan perheasiain neuvottelukeskusta, jotka molemmat ovat ilmaisia. Onnea ja menestystä avun hakemiseksi. Toivottavasti myös miehesi suostuu avun hakemiseen.
[/quote]
Hyvä, konkreettinen vastaus, mutta ehkäpä noihin lillukanvarsiin päädyttiin siksi, että ap:llä näyttäisi olevan ristiriitaisia ongelmia? Päällimmäinen ongelma on se, että on ihana, mukava mies, jolla on lastenkasvatus täysin hukassa. Mutta siinä sivussa ap puhuu myös siitä, että mies ei ole tarpeeksi maskuliininen, mikä ei liity lastenkasvatukseen kyllä mitenkään.
[/quote]
Mutta eihän tämä ole mikään pelkkä lastenkasvatusketju? Ketjun otsikko on "Miten päästä yli pettymyksestä puolisoon?"
Joo, lillukanvarsissa tosiaan roikutaan.
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 18:30"]
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 17:17"]
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 14:53"]
En nyt jaksa ruveta lukemaan ihan kaikkia ketjun vastauksia, kun tuntuu siltä, että on päädytty pohtimaan lillukanvarsia.
Ap, sinulla on ihan oikea konkreettinen ongelma. Vaikuttaa siltä, että miehesi isyys on täysin hukassa, koska hän ei osaa vetää asiallisia rajoja lapsilleen vaan sysää kasvatusvastuun sinulle. Sinä olet yrittänyt neuvoa miehellesi, miten pitäisi menetellä, mutta hän ei ota onkeensa vaan jatkaa kestämättömällä tiellään ja kiukuttelee puolestaan sinulle. Sinä puolestasi olet turhautunut miehesi vastuuttomuuteen ja siihen, että olet lipsahtamassa tai jo lipsahtanut miehellesi äidiksi.
Täällä sitten on ruvettu jankkaamaan siitä, miksi et hyväksy miestäsi sellaisenaan vaan ja lässyn lässyn.
Ehdotan, että menette jonnekin asiantuntijan puheille, jossa voisitte keskustella kasvatuksellisesti kestämättömästä tilanteestanne jonkun puolueettoman ihmisen avustuksella. Samalla voisitte availla parisuhteeseenne tulleita solmuja. Jo se, että et halua erota vaan pelastaa avioliittosi on mielestäni hyvä lähtökohta avun hakemiseen. Jotakin on pakko tehdä ennen kuin hermostutte toisiinne ihan täydellisesti.
Ehdotan perheneuvolaa tai seurakunnan perheasiain neuvottelukeskusta, jotka molemmat ovat ilmaisia. Onnea ja menestystä avun hakemiseksi. Toivottavasti myös miehesi suostuu avun hakemiseen.
[/quote]
Hyvä, konkreettinen vastaus, mutta ehkäpä noihin lillukanvarsiin päädyttiin siksi, että ap:llä näyttäisi olevan ristiriitaisia ongelmia? Päällimmäinen ongelma on se, että on ihana, mukava mies, jolla on lastenkasvatus täysin hukassa. Mutta siinä sivussa ap puhuu myös siitä, että mies ei ole tarpeeksi maskuliininen, mikä ei liity lastenkasvatukseen kyllä mitenkään.
[/quote]
Mutta eihän tämä ole mikään pelkkä lastenkasvatusketju? Ketjun otsikko on "Miten päästä yli pettymyksestä puolisoon?"
Joo, lillukanvarsissa tosiaan roikutaan.
[/quote]
On harvoja termejä, joita vihaan niin paljon kuin "lillukanvarsia".
Voitko ihan konkreettisesti luetella ne kohdat, joissa tässä ketjussa ollaan keskusteltu epäolennaisuuksista ja asian vierestä? Mielestäni ap:n suhde ja suhtautuminen mieheensä on ollut keskustelun aiheena ihan koko ajan. Harva ketju pysyy näin hyvin asiassa, eikä näy edes trolleja haukkumassa ap:tä pataluhaksi.
Lillukanvarsia tosiaan.
Kiitos vastauksista, palailen asiaan kun ehdin.
ap
Tätä en voi allekirjoittaa.
Oma mieheni oli alkuun kuiva kuin käpy, mutta luotettava ja fiksu. Seurusteluaikoina olin jättää hänen moneen otteeseen pitkäveteisyyden takia. Itse kaipasin elämään jännitystä ja vauhtia...Sitten tulin puolivanhingossa raskaaksi kerta toisensa jälkeen. Vasta lasten myötä miehestä on kehkeytynyt vahva, itsenäinen ja osallistuva perheenisä ja loistava aviomies.
Näinkin voi siis käydä.
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 13:38"]
Musta tuntuu että tuo asioihin tarttumattomuus on perusongelma koko miessukupuolessa. Osaavat aina jotenkin päästä helpommalla. Nainen taas ei pysty vastuuntuntoisena moiseen sluibailuun.
Sopikaa selvät työnjaot, mistä mies vastaa. Ja sitten pidätte siitä kiinni. Sinä et nalkuta ja tee hänen puolestaan, vaan vaadit tekemään (et kuitenkaan kyttää).
Miehelle kannattaa sopia selliset työt, joiden hoitaminen ei ole yhtä tarkkaa. Ei esim lasten ruokailua, vaan vaikkapa roskien vienti ja imurointi kertaa x/vk.
[/quote]
Sitä se teettää kun ei saa kepillä lapsia kasvattaa. Mies vaan voi myötäillä. Tukkapöllyä ja turpaan on ap:n toivo, mutta ei hän ei salli sitä ja kostaa kaiken miehelleen...
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 12:56"]
Mäkin rakastuin miehessäni siihen, että on niin suulas, sosiaalinen ja tykkää tutustua ihmisiin. Kaikki mun mielestä tosi hyvä puolia ihmisessä. Mies kuitenkin käyttää näitä piirteitään muiden naisten iskemiseen ja pettämiseen ja valehteluu. Ja mä en ilmeisesti saisi valittaa?
[/quote]
En oikein ymmärrä tätä vertausta. Valehtelu ja pettäminen on kyllä ihan eri asia kuin luonteenpiirre? Parempi vertaus olisi, että rakastuit miehesi sosiaalisuuteen, mutta sitten kyllästyt siihen kun se puhuu liikaa.
"Samoin mies kuulemma rakastui minussa siihen että olen ujo ja hiljainen, eli hänen vastakohtansa. Kyllä sitä silti silminnähden välillä ärsyttää kun tavataan jotain sen uusia tuttuja tai kaukaisia perheenjäseniä jne. ja mä en osallistu keskusteluun ja ahdistun kun mies yrittää välillä väkisin tutustuttaa mua johonki ihmiseen, "Tää mun vaimoni xx tarvis uuden hyvän ystävän, ja sä vaikutat tosi mukavalta. Tutustukaa, niin teistä tulee bestiksiä!" ja sitten jättää mut yksin hiljaa ja kiusaantuneena seisomaan kahdestaan sen tuntemattoman ihmisen kanssa (kuulemma koska olen joskus valittanut ettei mulla ole ystäviä)"
Sori nyt, mutta ei vaikuta siltä, että miehesi oikein ymmärtää introverttia luonnettasi. Tämä on juuri tätä - rakastetaan toista, kun sen ujous ja hiljaisuus on niin suloista, mutta sitten ärsyynnytään, kun se on ujo ja hiljainen väärissä tilanteissa.
Totta kai luonteenpiirre voi olla sekä ihana että ärsyttävä yhtä aikaa, ja jonain päivinä voi ärsyttää toisessa piirteet joita normaalisti rakastaa. Se ei ole mitenkään ihmeellistä. Mutta siis jos ihmisen kanssa elää yhdessä, niitä luonteenpiirteitä ei voi valikoida ja käyttää niihin on/off-nappulaa toiveidensa mukaan. Minun mielestäni on nimenomaan kohtuutonta tuntea ihmisen perusluonne ja silti odottaa toisen olevan tietyissä tilanteissa ihan erilainen kuin onkaan. Vähän kuin tietäisi, ettei kaveri osaa uida, mutta silti odottaa tämän pelastautuvan uimalla silloin kun tarpeeksi tiukka tilanne tulee. "Kyllä aikuisen ihmisen nyt pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja uida rantaan, ei se ole niin vaikeaa!" jne.