Lue keskustelun säännöt.
Miten päästä yli pettymyksestä puolisoon?
22.05.2013 |
Olen aina ajatellut, että me sovitaan mieheni kanssa hyvin yhteen. Ollaan hyvä tiimi ja siedetään toistemme epätäydellisyyksiä ja rakastetaan silti. Kertaakaan 11 vuoden aikana en ole ajatellut, että me erottaisiin joskus.
Elämä on kumminkin tapahtunut. Mun mies on lasten myötä paljastunut enemmän hiireksi kuin mieheksi ja käytännössä kaikki tiukat rajanvedot ja konfliktit ja viimeset sanat jää mun hoidttavikseni. Mies lässyttää ja nalkuttaa ja antaa lasten pompottaa ihan loputtomiin.
Mun silmät lopullisesti aukesi, kun mies ei pysty rajaamaan edes omaa murrosikäistä poikaansa (ei ole biologisesti minun lapseni), kun se tuli ajankohtaiseksi, vaan jättää senkin asian mun hoidettavaksi.
V***tuttaa kuin pientä oravaa. Oon jotenkin ihan pettynyt miehen toimintaan. Olen yrittänyt puhua monella eri tavalla asiasta, mutta mies suuttuu välittömästi ihan hirveästi ja soittelee äidilleen nyyhkypuheluita, kun vaimo kiusaa. Me ei siis pystytä keskustelemaan asiasta mitenkään. Olen alkanut haaveilla voimakkaista miehistä, oikeasti. kaikki maskuliinisuus esiintyy mulle hyvin houkuttelevana ja pelkään, miten tämän asian järjestän.
Kommentit (46)
Mietin kyllä, miten ihmeessä miehesi perusluonne olisi paljastunut vasta nyt, 11 vuoden kuluttua? Siis ennen lapsia olet sietänyt miehesi epätäydellisyyksiä, mutta lasten jälkeen sinulle selvisi että mies ei ole sinulle tarpeeksi maskuliininen? Jokin tässä nyt mättää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 09:51"]
Mietin kyllä, miten ihmeessä miehesi perusluonne olisi paljastunut vasta nyt, 11 vuoden kuluttua? Siis ennen lapsia olet sietänyt miehesi epätäydellisyyksiä, mutta lasten jälkeen sinulle selvisi että mies ei ole sinulle tarpeeksi maskuliininen? Jokin tässä nyt mättää.
[/quote]
Komppaan tätä.
Eiköhän se ollut jo havaittavissa ennen lasten hankintaa, että miehesi on lapatossu.. Se on vasta nyt konkretisoitunut sinulle ja siksi ärsyttää. Todella lapsellinenkin miehesi on jos äidilleen menee itkemään heti kun tulee vähän sanomista. Kannattaisi ottaa asia puheeksi miehesi kanssa ja jos se ei auta niin yritäpä anopin kautta, kerrot anopille poikansa selkärangattomuudesta lasten kurittamisessa niin ehkä saat sieltä tausta tukea ja miehesi ehkä sitten uskoo, että hänellekin kuuluu rajanvetovastuu siinä missä sinullekin.
Hän on sen luonteinen mies ja nyt sen vasta huomaat, kun alat tuntea paremmin. Mihin hänessä ihastuit alussa, mietipä sitä? Eikö ollut juuri se herkkyys ja hyvyys? Hyvin monelle parille käy niin, että alkuun ollaan ihastuneita ja sitten vasta alkuhuuman jälkeen nähdään se toisen raadollinenkin puoli, mutta siitä vasta alkaa toisen omana itsenään hyväksyminen ja sinulla omana itsenäsi kasvaminen! Tässä vaiheessa ei todellakaan kannata lyödä kantapäitä vastakkain, vaan katsoa peiliin ja hyväksyä se toinenkin samalla, kun oma naama on pakko hyväksyä. Et ole täydellinen, ei ole se toinenkaan, molemmilla ihan omat piirteet, hyvä ja huonot, ja molemmat oihan yhtä arvokkaita ihmisiä sellaisenaan, ja sopivat varsin hyvin yhteen, kun vain eivät ala haihattelemaan vieraiden perään. Sillä kyllä voi kompensoida kaikki toisen virheet, väärät sanat, ulkomuodon, jopa lapsuudenkodin puutteet, mutta tyhmä on, joka vieraisiin kaipaa ja perheensä rikkoo.
Lapsille on AINA paras se oma perhe: oma isä ja oma äiti! Olkootkin vaikka riitaisiakin välillä, mutta sata kerrtaa suuremmat riidat ovat silloin, jos perhe hajoaa! Kantsii miettiä tarkkaan, mitä haluaa ja pyytää sitä ekana omaltaan, eikä lähteä vieraisiin, vaikka oma ei toiveita saisikaan täytettyä. Molemmat täydentävät toisiaan, ja joskus on niin, että mies on herkempi ja vaimo vahvempi, ja silloin niitä asioita tehdään ja hoidetaan, mitä kumpikin paremmin osaa ja mihin parhaiten luontuu.
Tuskin maltan odottaa että omat lapsesi tulevat murrosikään. Jämptiydellä ilmeisesti kasvatetaan kaltaisiasi hyvin itsekeskeisiä ihmisiä jotka luulevat tietävänsä kaiken paremmin. Onko sinulla ollenkaan ystäviä?
Ymmärrän sua täysin. Ex-mieheni on/oli samanlainen! Vauva-aika meni hyvin ja mies oli ihana ja omistautuva isä. Kun lapsi alkoi olla 2 v. ja ensimmäiset uhmat ilmaantuivat ja rajanvedot piti tehdä, niin mies ei osannut ikinä sanoa ei. Hänelle pahinta maailmassa oli oman lapsen itku. Kävi sitten niin, että minä olin aina se paha poliisi, joka yritti asettaa rajat ja mies ei ikinä vetänyt yhtä köyttä. Niinpä lapsi ripustautui täysin isäänsä ja vinkumalla sai aina tahtonsa läpi, olipa sitten kyse syömisestä, leikkimisestä, nukkumaanmenosta jne. Pahinta oli se, että lapsi oli aina todella reipas, kiltti ja tottelevainen, mutta kun isi tuli töistä, niin loppuilta meni vinkumista kuunnellessa. Se oli ihan älyttömän ahdistavaa kuunneltavaa. Kauhulla muistelenkin sitä! Keskustella yritettettiin aiheesta, mutta mitään muutosta ei tapahtunut. Osittain tämän lastenkasvatusasian vuoksi varmaan erosimmekin. Mies oli niin "kiltti" ettei osannut sitäkään sanoa päin naamaa, vaan lähetti tekstiviestin.
En oikeastaan osaa neuvoa sinua, mutta tahdoin vaan kertoa, että tiedän tunteen :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tilanne on osittain tuttu. Ex-mieheni ei tosin niinkään paljastunut hiireksi, vaan ne piirteet, joihin olin ihastunut - nokkeluus, väittelytaito, asioiden katsominen monelta puolelta - osoittautuivat pikkulapsiperheessä käyttökelvottomiksi. Ei siis voi sanoa, että kaiken näkee kyllä heti aluksi ja omapa on vikasi. Vaihtuvissa tilanteissa vasta huomaa, mikä ihminen todella on.
Joutavaa sanallista vääntöä ei oikein olisi jaksanut edes vauvavaiheessa, mutta taaperoikäisen kanssa elämä on ihan yksinkertaista, jos vain haluaa. Exä ei halunnut, vaan sain aina olla varpaillani että mitä ne nyt oltiin sovittu. Riitoja tuli, ja niissä minä on tietysti se hullu, kun vaadin että sovitaan jotain selkeää ja pysytään siinä. (Voitte kuvitella, ettei se näin lyhyesti mennyt, vaan mutkaa oli jos jonkinlaista, että tähän päädyttiin.) Kasvatusperiaatteita tuli ja meni, sen mukaan mitä mies halusi. Samalla mureni parisuhde, koska luottamusta on vaikea ylläpitää kun nyt ei kerran voi luottaa toiseen.
Erottiin sitten aikanamme, ihan sovussa, koska exäni ei ole sentään tyhmä ja rakastaa kyllä lapsiaan. Erovanhempana hän onkin huomattavasti säyseämpi tapaus, ei ole juuri tarvinnut riidellä. Sittemmin löysin aloittajanimimerkin kaipaaman miehekkään miehen. Niitä on ihan oikeasti, tai pakko olla enemmänkin kuin tuo yksi...
Elämä on ihanan selkeää. Mies tekee mitä lupaa, sanoo mitä aikoo ja huolehtii perheestämme kaikin tavoin. Lapsetkin rakastavat häntä täydestä sydämestään. Oma isä on rakas edelleen, mutta lapset joskus vihjaavat että heitäkin on alkanut häiritä isän kiertelevä keskustelutyyli. Pienin sanoo, että "isi kiusaa". Murrosikää odotellessa, sen verran fiksuja tenavia exä on mennyt siittämään, että saa kyllä kaiken nenilleen moninkertaisena.
En minä nyt ketään käske eroamaan, mutta kyllä tuollainen äidin helmoihin itkemään menevä "mies" ansaitsisi potkun persuuksille. Valitettavasti kyse ei nyt oikeastaan ole sinusta, siten että voisit etsiä sen vahvan miehen vain omaksi huviksesi. Perheesi sitä tarvitsee. Ja miten sen tuohon mallaa, eroineen ja uusine suhteineen prosessi vie helposti vuosia, vaikka ukko löytyisikin.
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 09:50"]
Anteeksi, minulla ei ole mitään hyviä neuvoja, mutta en voi olla nauramatta kun viestistäsi tuli mieleen Ketonen & Myllyrinteen "Tommi on kakanhajuinen hiiri" -sketsi.
Menen nyt nurkkaan häpeämään.
[/quote]
Ei jumalauta mä repesin tälle vaikken edes tiedä tota sketsiä :DDD Pakko ettiä jostain youtubesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Komppaan kolmosta ja olen myös niin ikävä ihminen, että pakko kysyä toisinpäin, miten pääset pettymyksestä itseäsi kohtaan, sillä sinähän olet puolisosi valinnut itse, tuskin hän sinua mukaansa on pakottanut? Sinähän olet virheen tehnyt itse, ei miehesi. 11vuotta, etkä ole tuntenut miestäsi, etkä ole huomannut millainen hän on.
Eli tarkoitan, miksi aina syytetään muita, itse ollaan tietenkin syyttömiä ihan kaikkeen...
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 10:16"]
Ex-mieheni ei tosin niinkään paljastunut hiireksi, vaan ne piirteet, joihin olin ihastunut - nokkeluus, väittelytaito, asioiden katsominen monelta puolelta - osoittautuivat pikkulapsiperheessä käyttökelvottomiksi.
[/quote]
Kuulostaa siltä, että olisitte olleet onnellisempia ilman lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On mulla ystäviä.
Kyllä mä mieheni kiltteyden ja herkkyyden olen aina tiennyt. Ja se on ollut suloista ja tavallaan on edelleen, niin kauan kunnes jonkun pitää vetää rajojakin.
Kiitos 7, sä kuvailit täydellisesti meidänkin elämää. Kaikki meni hyvin niin kauan, kun oltiin kaksin tai lapset oli vauvoja; mies osallistui paljon ja niin edelleen. Mutta meidän 5 vuotiaan esikoisen uhma sekoitti pakan. Välillä asiasta riideltiin silloinkin, mutta tavallaan se oli helppo ohittaa siinä lapsiperherumbassa, kun oli muutakin ajateltavaa. Syntyi toinenkin, joka nyt tavoittelee uhmaa ja vihdoin kiinnitän taas huomiota siihen, että uhmaavan 3 vuotiaan edessä joudun antamaan miehelle konkreettiset toimintaohjeet, esim. lapsi ei valitse ulos sopivia vaatteita, vaan haluaa kaikkea muuta, mitä ei voi saada. Mies lässyttää ja vaatii lasta valitsemaan vaatteet ja se kestää vaikka 45min, kunnes sanon, että otat sieltä kaapista nyt 2 sopivaksi katsomaasi vaatetta ja käsket valita niistä. 3 vuotias ei pysty valitsemaan epätarkoista vaatimuksista, jotka ei kohditu yhtään mihinkään konkreettiseen.
Iltaisin ollaan pihalla, miehellä kestää yli puoli tuntia saada lapset sisälle, kun se ei vaan voi sanoa, että NYT on sisälle menon aika ja se tarkottaa että mennään.
Miehen teini muutti meille vuosi sitten, joten hänen kanssaan rajoja aletaan vasta testata. Käytännössä olemme sopineet tietyt asiat illalle. Minä olen joka ikinen ilta se, joka vaatii teiniä tekemään sovitut jutut ja hoitaa konfliktin, joka siitä syntyy, sillä välin kun mies istuu tietokoneella ja hymistelee.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että meidän lapset (etenkin 5v) on oppinut vinkumaan ja vonkumaan, kun isältään saa periksi sillä. Meillä menee ihan ok, kunnes iskä tulee kotiin klo 18.00 ja samantien alkaa vinkuminen.
Käytännössä mä joudun olemaan aina se paska poliisi ja rajojen vartija, koska muuten meidän pennut tekee mitä lystää ja isä ihmettelee vieressä, etä miksi ei sana kuulu niiiih.
Se tekee musta ärtyneen ja usein vedän lapsille rajoja liiankin kovalla äänellä, kun vi****tuttaa valmiiksi, kun on kuunnellut sitä lässyttämistä vierestä, jota kukaan ei sitten taaskaan totellut.
ap
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 10:19"]
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 09:50"]
Anteeksi, minulla ei ole mitään hyviä neuvoja, mutta en voi olla nauramatta kun viestistäsi tuli mieleen Ketonen & Myllyrinteen "Tommi on kakanhajuinen hiiri" -sketsi.
Menen nyt nurkkaan häpeämään.
[/quote]
Ei jumalauta mä repesin tälle vaikken edes tiedä tota sketsiä :DDD Pakko ettiä jostain youtubesta.
[/quote]
Osaisko joku sanoa minkälaisella haulla tuo vois löytyä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 10:20"]
Komppaan kolmosta ja olen myös niin ikävä ihminen, että pakko kysyä toisinpäin, miten pääset pettymyksestä itseäsi kohtaan, sillä sinähän olet puolisosi valinnut itse, tuskin hän sinua mukaansa on pakottanut? Sinähän olet virheen tehnyt itse, ei miehesi. 11vuotta, etkä ole tuntenut miestäsi, etkä ole huomannut millainen hän on.
Eli tarkoitan, miksi aina syytetään muita, itse ollaan tietenkin syyttömiä ihan kaikkeen...
[/quote]
Ehkä silloin 11 vuotta sitten mun mies oli sitä mitä tarvitsin. Ja olikin. Monella tapaa edelleen on. Mutta tämä kyvyttömyys tässä itseäni vaivaavassa asiassa on paljastunut vasta vuosien myötä.
Mä en halua erota. Haluan, että lapsilla on koti, jossa molemmat vanhemmat rakastaa niitä eniten. Miehessä on paljon hyvää, ei mitään niin radikaalia vikaa, jonka vuoksi olisin valmis eroamaan. Mutta kyllä kieltämättä aika lohduttomalta tuntuu, että mulla on edessäni melkein 20 vuotta aikaa, jolloin mun pitää yksin kantaa vastuu kodin säännösitä ja rajoista. Siltä se tuntuu. Että olisin ainut perheen aikuinen tässä asiassa.
Miten mä elän sen asian kanssa, että tästä eteenpäin seuraavat 15-20 vuotta mä joka päivä tormaan siihen, että miehen mielestä on ok, että teini tuo kaverin kotiin pelaamaan, vaikka on lähtenyt "sairaana" kesken päivän pois koulusta? Miten mä katson sitä ja jaksan rakastaa, vaikka musta alkaa tuntua, että mun pitää olla senkin äiti?
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 10:40"]
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 10:20"]
Komppaan kolmosta ja olen myös niin ikävä ihminen, että pakko kysyä toisinpäin, miten pääset pettymyksestä itseäsi kohtaan, sillä sinähän olet puolisosi valinnut itse, tuskin hän sinua mukaansa on pakottanut? Sinähän olet virheen tehnyt itse, ei miehesi. 11vuotta, etkä ole tuntenut miestäsi, etkä ole huomannut millainen hän on.
Eli tarkoitan, miksi aina syytetään muita, itse ollaan tietenkin syyttömiä ihan kaikkeen...
[/quote]
Ehkä silloin 11 vuotta sitten mun mies oli sitä mitä tarvitsin. Ja olikin. Monella tapaa edelleen on. Mutta tämä kyvyttömyys tässä itseäni vaivaavassa asiassa on paljastunut vasta vuosien myötä.
[/quote]
Tuosta korostamastani kohdasta tulee kyllä vahvasti mieleen, että oma mielesi ja omat odotuksesi ovat yksinkertaisesti muuttuneet, ja vierität sen miehen syyksi? Mieshän ei omien sanojesi mukaan ole muuttunut.
Totta kai on kurjaa, ettei miehesi isänä osaa vetää rajoja, mutta minun mielestäni tässä tapauksessa miehesi puutteet kasvattajana on kyllä eri asia kuin se, että miehesi ei ole tarpeeksi "maskuliininen" sinulle. Siis aivan yhtä huono kasvattaja miehesi olisi siinäkin tapauksessa, jos te eroaisitte. Ihan yhtä lailla - tai ehkä jopa pahemmin - sinä joutuisit olemaan se "pahisvanhempi" joka tekee vaikeat päätökset.
On kyllä jotenkin nurinkurista ja epäreilua, että miehesi herkkyys ja kiltteys ovat mielestäsi suloista, mutta sitten herkkyyden ja kiltteyden nurjapuolia et voi ymmärtää ja sietää. Kaikilla luonteenpiirteillä on nurjat puolet, siitä ei pääse mihinkään. Minun mieheni on äärimmäisen ujo ja syrjäänvetäytyvä, ja minusta se on suloista; ja olisin kyllä todella epäreilu, jos kilahtaisin siitä, että tiukan paikan tullen ujo mieheni ei osaakaan pitää puoliaan. Tai jos joku on rakastunut mieheensä siksi, että se on niin macho ja hurja ja pelottava köriläs, tuntuisi nurinkuriselta valittaa sitten siitä, että mies on niin pelottava.
En voi tietenkään sanella sinulle millaisista luonteenpiirteistä sinun kuuluu pitää. Jos tunnet, että olet muuttunut ihmisenä ja tarvitset suhteeltasi nykyään jotain muuta kuin ennen, sille ei voi mitään. Mutta jos olet alunperin rakastunut herkkään ja kilttiin mieheen, on kyllä epäreilua valittaa, että mies on nyt sitten liian herkkä ja kiltti.
Myönnä reilusti itse muuttuneesi, jos näin on, mutta älä vieritä sitä miehen syyksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 10:30"]
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 10:19"]
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 09:50"]
Anteeksi, minulla ei ole mitään hyviä neuvoja, mutta en voi olla nauramatta kun viestistäsi tuli mieleen Ketonen & Myllyrinteen "Tommi on kakanhajuinen hiiri" -sketsi.
Menen nyt nurkkaan häpeämään.
[/quote]
Ei jumalauta mä repesin tälle vaikken edes tiedä tota sketsiä :DDD Pakko ettiä jostain youtubesta.
[/quote]
Osaisko joku sanoa minkälaisella haulla tuo vois löytyä?
[/quote]
En osaa sanoa :( Se on parisuhdeterapia-sketsi, olen nyt yrittänyt kaikkia mahdollisia hakusanoja, muttei sitä vaan löydy mistään. Höh. Oli kyllä aiemmin Youtubessa, mutta taitaa olla poistettu.
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 11:16"]
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 10:40"]
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 10:20"]
Komppaan kolmosta ja olen myös niin ikävä ihminen, että pakko kysyä toisinpäin, miten pääset pettymyksestä itseäsi kohtaan, sillä sinähän olet puolisosi valinnut itse, tuskin hän sinua mukaansa on pakottanut? Sinähän olet virheen tehnyt itse, ei miehesi. 11vuotta, etkä ole tuntenut miestäsi, etkä ole huomannut millainen hän on.
Eli tarkoitan, miksi aina syytetään muita, itse ollaan tietenkin syyttömiä ihan kaikkeen...
[/quote]
Ehkä silloin 11 vuotta sitten mun mies oli sitä mitä tarvitsin. Ja olikin. Monella tapaa edelleen on. Mutta tämä kyvyttömyys tässä itseäni vaivaavassa asiassa on paljastunut vasta vuosien myötä.
[/quote]
Tuosta korostamastani kohdasta tulee kyllä vahvasti mieleen, että oma mielesi ja omat odotuksesi ovat yksinkertaisesti muuttuneet, ja vierität sen miehen syyksi? Mieshän ei omien sanojesi mukaan ole muuttunut.
Totta kai on kurjaa, ettei miehesi isänä osaa vetää rajoja, mutta minun mielestäni tässä tapauksessa miehesi puutteet kasvattajana on kyllä eri asia kuin se, että miehesi ei ole tarpeeksi "maskuliininen" sinulle. Siis aivan yhtä huono kasvattaja miehesi olisi siinäkin tapauksessa, jos te eroaisitte. Ihan yhtä lailla - tai ehkä jopa pahemmin - sinä joutuisit olemaan se "pahisvanhempi" joka tekee vaikeat päätökset.
On kyllä jotenkin nurinkurista ja epäreilua, että miehesi herkkyys ja kiltteys ovat mielestäsi suloista, mutta sitten herkkyyden ja kiltteyden nurjapuolia et voi ymmärtää ja sietää. Kaikilla luonteenpiirteillä on nurjat puolet, siitä ei pääse mihinkään. Minun mieheni on äärimmäisen ujo ja syrjäänvetäytyvä, ja minusta se on suloista; ja olisin kyllä todella epäreilu, jos kilahtaisin siitä, että tiukan paikan tullen ujo mieheni ei osaakaan pitää puoliaan. Tai jos joku on rakastunut mieheensä siksi, että se on niin macho ja hurja ja pelottava köriläs, tuntuisi nurinkuriselta valittaa sitten siitä, että mies on niin pelottava.
En voi tietenkään sanella sinulle millaisista luonteenpiirteistä sinun kuuluu pitää. Jos tunnet, että olet muuttunut ihmisenä ja tarvitset suhteeltasi nykyään jotain muuta kuin ennen, sille ei voi mitään. Mutta jos olet alunperin rakastunut herkkään ja kilttiin mieheen, on kyllä epäreilua valittaa, että mies on nyt sitten liian herkkä ja kiltti.
Myönnä reilusti itse muuttuneesi, jos näin on, mutta älä vieritä sitä miehen syyksi.
[/quote]
Emmätiedä. Muta tuntuu oudolle olettaa, ettei herkkä ja kiltti voisi samalla olla jämäkkäkin. Itse ainakin olen; mieheni kertoo rakastuneensa minussa muun muassa kiltteyteen; siihen että "olen hyvä ihminen". Ja olen myös tosi herkkä, omasta mielestä liiankin. Ei se estä mua olemasta vanhempi ja vetämästä rajoja.
Kai nyt vähän pitäisi kasvaakkin niissä omissa puitteissaan?
ap
Vanhassa vitsissä on yllättävän paljon viisautta:
Mies ja Nainen menevät naimisiin.
Mies toivoo; kumpa tuo nainen ei koskaan muuttuisi.
Nainen toivoo; kumpa tuo mies muuttuisi.
Kuluu 20 vuotta.
Mies toteaa: Voi helvetti kun tuo nainen on muuttunut paljon.
Nainen toteaa: Voi helvetti kun tuo mies ei ole muuttunut yhtään.
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 12:09"]
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 11:16"]
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 10:40"]
[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 10:20"]
Komppaan kolmosta ja olen myös niin ikävä ihminen, että pakko kysyä toisinpäin, miten pääset pettymyksestä itseäsi kohtaan, sillä sinähän olet puolisosi valinnut itse, tuskin hän sinua mukaansa on pakottanut? Sinähän olet virheen tehnyt itse, ei miehesi. 11vuotta, etkä ole tuntenut miestäsi, etkä ole huomannut millainen hän on.
Eli tarkoitan, miksi aina syytetään muita, itse ollaan tietenkin syyttömiä ihan kaikkeen...
[/quote]
Ehkä silloin 11 vuotta sitten mun mies oli sitä mitä tarvitsin. Ja olikin. Monella tapaa edelleen on. Mutta tämä kyvyttömyys tässä itseäni vaivaavassa asiassa on paljastunut vasta vuosien myötä.
[/quote]
Tuosta korostamastani kohdasta tulee kyllä vahvasti mieleen, että oma mielesi ja omat odotuksesi ovat yksinkertaisesti muuttuneet, ja vierität sen miehen syyksi? Mieshän ei omien sanojesi mukaan ole muuttunut.
Totta kai on kurjaa, ettei miehesi isänä osaa vetää rajoja, mutta minun mielestäni tässä tapauksessa miehesi puutteet kasvattajana on kyllä eri asia kuin se, että miehesi ei ole tarpeeksi "maskuliininen" sinulle. Siis aivan yhtä huono kasvattaja miehesi olisi siinäkin tapauksessa, jos te eroaisitte. Ihan yhtä lailla - tai ehkä jopa pahemmin - sinä joutuisit olemaan se "pahisvanhempi" joka tekee vaikeat päätökset.
On kyllä jotenkin nurinkurista ja epäreilua, että miehesi herkkyys ja kiltteys ovat mielestäsi suloista, mutta sitten herkkyyden ja kiltteyden nurjapuolia et voi ymmärtää ja sietää. Kaikilla luonteenpiirteillä on nurjat puolet, siitä ei pääse mihinkään. Minun mieheni on äärimmäisen ujo ja syrjäänvetäytyvä, ja minusta se on suloista; ja olisin kyllä todella epäreilu, jos kilahtaisin siitä, että tiukan paikan tullen ujo mieheni ei osaakaan pitää puoliaan. Tai jos joku on rakastunut mieheensä siksi, että se on niin macho ja hurja ja pelottava köriläs, tuntuisi nurinkuriselta valittaa sitten siitä, että mies on niin pelottava.
En voi tietenkään sanella sinulle millaisista luonteenpiirteistä sinun kuuluu pitää. Jos tunnet, että olet muuttunut ihmisenä ja tarvitset suhteeltasi nykyään jotain muuta kuin ennen, sille ei voi mitään. Mutta jos olet alunperin rakastunut herkkään ja kilttiin mieheen, on kyllä epäreilua valittaa, että mies on nyt sitten liian herkkä ja kiltti.
Myönnä reilusti itse muuttuneesi, jos näin on, mutta älä vieritä sitä miehen syyksi.
[/quote]
Emmätiedä. Muta tuntuu oudolle olettaa, ettei herkkä ja kiltti voisi samalla olla jämäkkäkin. Itse ainakin olen; mieheni kertoo rakastuneensa minussa muun muassa kiltteyteen; siihen että "olen hyvä ihminen". Ja olen myös tosi herkkä, omasta mielestä liiankin. Ei se estä mua olemasta vanhempi ja vetämästä rajoja.
Kai nyt vähän pitäisi kasvaakkin niissä omissa puitteissaan?
ap
[/quote]
Totta kai, mutta ihmiset kasvavat eri suuntiin. On hiukan kohtuutonta odottaa, että mies kasvaisi juuri sinun toivomaasi suuntaan. Tuskin mies oli yhtään sen jämäkämpi luonteeltaan 11 vuotta sitten? Vai onko hänestä tullut entistäkin lepsumpi?
Hyvä ihminen ei ole aina sama kuin kiltti, eikä kiltti ole tietenkään aina sama kuin heikko. Ihmisiä on niin erilaisia sekoituksia eri luonteenpiirteitä. Minä en oikein tiedä miten osaisin selostaa, mitä tarkoitan, mutta ajattelen niin, että jos rakastaa toista tarpeeksi, se uniikki sekoitus toimii varjopuolistaan huolimatta. Siis jos nyt puhun omasta miehestäni, totta kai minuakin pännii joskus hänen välttelevät luonteenpiirteensä. Niinkin pienistä asioista lähtien, että ujoutensa takia mieheni ei saisi koskaan edes hammaslääkärinaikaa varattua ellen minä tekisi sitä hänen puolestaan. Mutta se ei haittaa, tiedostan nämä ongelmat ja kompensoin mieheni puutteita, siinä missä hänkin kompensoi minun luonteeni puutteita. Yhteisymmärryksessä meidän tiimi toimii.
Jos tuo yhteisymmärrys on hakuteillä, tiimi ei tietenkään toimi. Silloin ei riitä edes halua ymmärtää toisen heikkouksia.
En tiedä. Mihin miehessäsi alunperin rakastuit? Onko hän niiltä osin vielä se mies, johon rakastuit? Tiedostaako hän puutteensa lastenkasvatuksessa, oletteko puhuneet asiasta kunnolla?
Ap, miksi et enää siedäkään miehesi puutteita, vaikka avauksessasi niín annoit ymmärtää?
Toisekseen, kyllä se perhe-elämä voi toimia ihan hyvin, vaikka molemmat ei niitä rajoja aseta, vaikka mukavampaahan se olisi, epäilemättä. Kannattaa nauttia niistä hyvistä jutuista, ja satsata niihin enemmän voimia, negatiiviset ruokkii ihan itsestäänkin, ei siihen kannata panostaa, vie vain voimia.
Mäkin rakastuin miehessäni siihen, että on niin suulas, sosiaalinen ja tykkää tutustua ihmisiin. Kaikki mun mielestä tosi hyvä puolia ihmisessä. Mies kuitenkin käyttää näitä piirteitään muiden naisten iskemiseen ja pettämiseen ja valehteluu. Ja mä en ilmeisesti saisi valittaa?
Samoin mies kuulemma rakastui minussa siihen että olen ujo ja hiljainen, eli hänen vastakohtansa. Kyllä sitä silti silminnähden välillä ärsyttää kun tavataan jotain sen uusia tuttuja tai kaukaisia perheenjäseniä jne. ja mä en osallistu keskusteluun ja ahdistun kun mies yrittää välillä väkisin tutustuttaa mua johonki ihmiseen, "Tää mun vaimoni xx tarvis uuden hyvän ystävän, ja sä vaikutat tosi mukavalta. Tutustukaa, niin teistä tulee bestiksiä!" ja sitten jättää mut yksin hiljaa ja kiusaantuneena seisomaan kahdestaan sen tuntemattoman ihmisen kanssa (kuulemma koska olen joskus valittanut ettei mulla ole ystäviä)
Tottakai joku piirre ihmisessä voi olla ihana ja ärsyttävä yhtäaikaa. Tottakai on kivaa, että mies on kiltti ja herkkä ja auttaa kotona ja hoivaa vaikka naapurin sairasta koiranpentua tarvittaessa. Jos se miehen kiltteys ja herkkyys kuitenkin menee siihen pisteeseen että se päivät etsii teillä apua tarvitseviä kastematoja etteivät jää autonalle, ja sitten itkee päivätolkulla räkä poskella sielä tiellä kun sattuu löytämään liiskaantuneen, niin totta helvetissä se rupee jossain vaiheessa ärsyttämään. Vaikka kuinka olis se kiva luonteenpiirre muuten
CTRL + Q to Enable/Disable GoPhoto.it
Anteeksi, minulla ei ole mitään hyviä neuvoja, mutta en voi olla nauramatta kun viestistäsi tuli mieleen Ketonen & Myllyrinteen "Tommi on kakanhajuinen hiiri" -sketsi.
Menen nyt nurkkaan häpeämään.