Mitä teet, jos äitisi ei oikeasti jaksa olla mummo?

Minä-minä-mammasukupolvi ei tajua, että ne heidän mummonsa olivat monesti paljon nuorempia lapsenlapsia saadessaan kuin nyt mammasukupolven omat äidit. Minunkin mummollani oli huivi tiukasti leuan alla parissa kuvassa, joissa hän kuitenkin oli 50-vuotias! Vaikka nykyajan 70-80-vuotias pukeutuisi kuinka nuorekkaasti tahansa, niin hän on kuitenkin jaksamiseltaan ja terveydeltään 70-80-vuotias. 

Oma äitini on sairas eikä siksi mikään perinteinen mummo- tai äitityyppikään. Eipä siinä mitään voi, mutta kyllähän sitä joskus on ollut katkerakin siitä, että ei ole itse eikä, lapsenikaan, saanut tukea äidiltäni.

[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 06:03"]

Oma äitini on sairas eikä siksi mikään perinteinen mummo- tai äitityyppikään. Eipä siinä mitään voi, mutta kyllähän sitä joskus on ollut katkerakin siitä, että ei ole itse eikä, lapsenikaan, saanut tukea äidiltäni.

[/quote]

Elämä on. :( Minulla asian on asettanut oikeisiin mittasuhteisiin se, kun useamman ystävän äidit yllättäen kuolivat näiden juuri aikuistuttua. Minulla sentään on äiti, vaikka hän ei olekaan mikään pullantuoksuinen mummo. Ei äiti jaksa enää mitään leipoa ja on nyt yli 70-kymppisenä löytänyt onnellisena mikroruoat, joiden helppoutta kovasti kehuu. Minä voin leipoa hänen luonaan käydessäni ja laittaa ruokaakin. 

Mikä ihmeen ehdoton oikeus kenelläkään olisi lapsenlapsia hoitavaan, väsymättä hääräilevään mummoon? Jos sellainen on ollut itsellä, niin ei se sitä tarkoita, että omillakin lapsilla olisi automaattisesti. Eikä varsinkaan sitä, että se oma äiti tai anoppi on ilkeä tai välinpitämätön, jos ei kykene samaan kuin se muistojen oma mummo.

Oma äitini oli 56 kun esikoiseni syntyi. Toinen lapsi syntyi 1,5v kuluttua. Hän kävi meillä vain kahvittelemassa, koska oli kuulemma niin väsynyt töistä ja harrastuksetkin vei aikaa. Olin jopa katkera, kun ei "muka" jaksanut auttaa ainoan tyttären jaksamisessa. Appivanhemmat tulivat apuihin 450 km päästä hyvinkin herkästi ja halusivat olla osa arkeamme. Vietimme myös lomat heidän luonaan.

Useammasta syystä päätimme muuttaa appivanhempien lähelle, kun neljäs lapsemme oli syntymässä. Äitini jolla oli taipumus masennukseen, koki sen luokkauksena häntä kohtaan, sillä olin puhunut hänelle pettymyksen kokemuksesta hänen isovanhemmuutensa suhteen.

Lasten kasvaessa suhde kuitenkin muuttui. Äitini jäätyä eläkkeelle, äitini on ottanut ja löytänyt roolinsa todella aktiivisena mummina. Käyn hänen luona viikonloppuja yhden tai  parin  lapsen kanssa ja vietämme ajan tiiviisti yhdessä kaikkea kivaa ja arkistakin tehden. Äitini ottaa myös lapsiamme luokseen yksitellen "laatuajalle". Esim ensi kesänä 12v , 10v ja 9v menevät viikoksi ja 6v menee kanssani pariksi päiväksi, kiertävät puistoja, museoita ja käyvät lintsillä.

Äitini käy myös meillä, mutta ei osaa edelleenkään silloin "olla avuksi", tosin viimeksi yllätti kysymällä miten voisi olla avuksi kun katoin pöytää.

Eli siinä missä edesmennyt anoppi pesi meillä astiat ja viikkasi pyykit, sekä leikitti vauvat, niin äitini on löytänyt roolin näiden hieman isompien lasten "viihdyttäjänä" ja nautimme kaikki täysin rinnoin.

Ei ole oikeus, on vain toive. Onneksi voin itse olla toisenlainen äiti omalle lapselleni kuin mitä oma äitini on itselleni. 

6

No ensinnäkin, mitä pitää tehdä, jotta voi olla hyvä mummo? Eikö se muka riitä, että näkee lapsenlapsia silloin tällöin, muistaa kortilla jos ei pääse käymään, soittaa yms. Eihän mummot tosiaan ole mitään lapsenvahtikoneita, jotta vanhemmat pääsevät ulos? Kyllähän ihanteellinen tilanne on, että mummo voi ottaa lapsenlasta yökylään, leipoa, tehdä ruokaa tämän kanssa, mutta se nyt ei aina ole mahdollista ja miksi siitä mummoa pitäisi syyttää?

   Itse olen ollut niin onnekkaassa asemassa, että meidän mummo otti meitä yökylään, leipoi ja leikki. Vaari opetti tekemään ruokaa. Sitä myötä, mitä me kasvoimme, kasvoivat mummo ja vaarikin. Rakas vaarini kuoli, ennen kuin täytti 80. Mummoni elää vielä, häntä käyn auttelemassa aina silloin tällöin ja käyn näyttämässä omia lapsiani hänelle. Mummoni nauttii näistä hetkistä, istuu lapseni kanssa pöydän ääreen ja piirtää tai leikkii tämän kanssa :)

[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 06:27"]

No ensinnäkin, mitä pitää tehdä, jotta voi olla hyvä mummo? Eikö se muka riitä, että näkee lapsenlapsia silloin tällöin, muistaa kortilla jos ei pääse käymään, soittaa yms. Eihän mummot tosiaan ole mitään lapsenvahtikoneita, jotta vanhemmat pääsevät ulos? Kyllähän ihanteellinen tilanne on, että mummo voi ottaa lapsenlasta yökylään, leipoa, tehdä ruokaa tämän kanssa, mutta se nyt ei aina ole mahdollista ja miksi siitä mummoa pitäisi syyttää?

   Itse olen ollut niin onnekkaassa asemassa, että meidän mummo otti meitä yökylään, leipoi ja leikki. Vaari opetti tekemään ruokaa. Sitä myötä, mitä me kasvoimme, kasvoivat mummo ja vaarikin. Rakas vaarini kuoli, ennen kuin täytti 80. Mummoni elää vielä, häntä käyn auttelemassa aina silloin tällöin ja käyn näyttämässä omia lapsiani hänelle. Mummoni nauttii näistä hetkistä, istuu lapseni kanssa pöydän ääreen ja piirtää tai leikkii tämän kanssa :)

[/quote]

Jotkut tuntuu syyttävän ja kokee katkeruutta, jos mummo ei olekaan sellainen kuin heidän mielestään pitäisi. Tällä palstalla on jo esitetty toiveita, että taloustöissä pitäisi mummon tulla auttamaan, ottaa lapsia yökylään jne. Aurinkoinen olemus ja pullantuoksu plussaa. Sitten laitetaan vaikka anoppi ja oma äiti vastakkain ja vertaillaan, kumpi on parempi mummona ja kiukutellaan, jos toinen tai kumpikaan ei täytä kriteerejä.

Minun äitini kuoli lasten ollessa ihan pieniä, oli sitä ennen yrittäjä, eli ei ollut silloinkaan aikaa. Toisella mummolla taas on sellainen liuta lapsenlapsia, että ei ole tullut mieleenkään pyytää esim. hoitamaan - pyytäjiä on ollut ihan tarpeeksi. Ei minulle tämä olen mikään ongelma, mutta vähän hassulta tuntuu, kun joskus lukee netistä, että suurinpiirtein ei saisi olla lapsia, jos ei ole tukiverkostoja. Muutenkin välimatka sukulaisiin on vähintään 150 km; eli samalla paikkakunnalla ei ole muita. 

Ap:n mummoja ymmärrän kyllä.

Tuon kuitenkin esille yhden seikan, jota en tavallaan "ymmärrä" niin hyvin. Oma äitini sai lapsensa (siis minut ja veljeni) 70-luvulla. Äitiysloma oli tosi lyhyt ja meitä hoidatettiinkin mummoilla. Itse olin 3 ekaa vuotta mummolassa joka (arki)päivä hoidossa ja veljeni vuoden vähemmän.  Muutenkin oltiin paljon mummoloissa, kun vanhemmilla oli omia menoja.

Nyt äitini on mummo minun kahdelle ja veljeni yhdelle lapselle. Eikä hän ota koskaan lapsia hoitoon, ei edes vähäksi aikaa. Minusta on jotenkin tyhmää, että hän itse tavallaan "käytti" kaikki isovanhempiedut, mutta ei ole yhtään valmis "maksamaan" niitä takaisin seuraavalle sukupolvelle.

[quote author="Vierailija" time="21.05.2013 klo 19:35"]

Tuossa vieressä on ylikuumentunut kymmensivuinen mummokeskustelu, jossa kaikki haukkuvat toisiaan. Mutta nostetaanpa kissa pöydälle: Riittääkö AV-palstalla ymmärtämystä, jos oma iäkäs äiti tai mummo ei jaksakaan olla avuksi? 

Minulla on tästä kokemusta sekä lapsenlapsena, lapsena että siskontyttönä.

Ensin oli mummoni, joka oli voimakkaasti masentunut. Ei hän todellakaan jaksanut hoitaa lapsenlapsia, näimmekin häntä hyvin harvoin. Oli luonteeltaan hankala ja pakeni uskonnollisuuteen, mutta ei ole ikinä tullut mieleenikään syyttää häntä tästä katkerana. Mitä se auttaisi? Kyseessä oli sairas ihminen, jota lääketiede ei kyennyt riittävästi auttamaan. Hänellä oli kyllä naimaton enoni apunaan.

Sitten oma kultainen äitini oli varsin iäkäs minut saadessaan, oli useampiakin kroonisia sairauksia, tuki- ja liikuntaelinongelmia ym. Ei hän tosiaankaan ole jaksanut olla apuna muutoissani opiskelupaikkakunnalla ja myöhemmissä elämänvaiheissani. Mieleenikään ei tulisi olla katkera, että hän itse ei minun luonani ole käynyt maan toisella toisella viimeiseen kymmeneen vuoteen. Minä olen nuori ihminen ja voin käydä hänen luonaan, hän ottaa kyllä iloisena vastaan. Samalla voin auttaa ja käydä vaikka kaupassa, tehdä ruokaa ym.

Oma tätini on uhrautuvasti ollut lastenlastensa hoitajana heidän lapsuudessaan kaikenlaisilla vanhempien lomamatkoilla mukana, lapsenlapset ovat olleet hänellä hoidossa viikkokausia jne. Hän oli silloin nelikymppinen. Nyt hän on siinä "oikeassa" mummoiässä ja lastenlastenlapsia olisi isomummolle hoidettavaksi, kun se varsinainen mummo on vielä työelämässä. Hän ei enää kuitenkaan jaksa, on lääkitystä vaativaa sydänoireilua ym. Joten nyt hän ei enää suostu lähtemään lastenlastenlasten hoitajaksi lomille ja juhlapyhien viettoon. Saavat käydä häntä tapaamassa päiväseltään, jos haluavat, mutta hän itse ei lähde usean sadan kilometrin päähän näitä tapaamaan, koska hoitajan pesti jotenkin heti lipsahtaa hänelle. Ymmärrän tätiäni täysin.

Riittäisikö teillä näihin tilanteisiin ymmärrystä vai messuaisitteko mummon itsekkyydestä ja säälisitte joukolla itseänne? Miten on?

[/quote]

Mitäkö teen. Rakastan äitiäni. Hänellä on ollut raskas elämä evakkoaikoineen ja väkivaltaisine miehineen. On joutunut tekemään töitä perse verillä ja turpiin on tullut välillä, kun suojeli meitä lapsia väkivaltaiselta isältä.

Kun lapseni oli pieniä, eli pelossa vanhenevan narsistisen isäni peukalon alla. Kun isäni kuoli, oli hänellä ihan tarpeeksi tekemistä kasata itsensä kasaan, ettei mene perässä ihan siitä pelosta, että uskaltaako elää, ettei isä ole vihainen vielä kuolemankin jälkeen.

Olen tukenut äitiäni ja onnellinen, että hän on saanut elää viimeiset 10 vuotta pelosta vapaana ja vihdoin etsiä itseään, kuka on.

Minä olen kyllä itse ihan jaksanut lapseni hoitaa miehen kanssa. Lapsenikin olen opettanut siihen, että kunnioittaisivat muita ihmisiä ja ajattelisivat muutakin, kuin omaa napaa. Kaikki ei nyt vain kulje minun navan ympärillä ja minun lasteni.

Lapsilla on hyvät välit äitiini, vaikka mikään hoivamummo hän ei ole ollutkaan.

Miehen äiti on kuollut

[quote author="Vierailija" time="22.05.2013 klo 07:01"]

Ap:n mummoja ymmärrän kyllä.

Tuon kuitenkin esille yhden seikan, jota en tavallaan "ymmärrä" niin hyvin. Oma äitini sai lapsensa (siis minut ja veljeni) 70-luvulla. Äitiysloma oli tosi lyhyt ja meitä hoidatettiinkin mummoilla. Itse olin 3 ekaa vuotta mummolassa joka (arki)päivä hoidossa ja veljeni vuoden vähemmän.  Muutenkin oltiin paljon mummoloissa, kun vanhemmilla oli omia menoja.

Nyt äitini on mummo minun kahdelle ja veljeni yhdelle lapselle. Eikä hän ota koskaan lapsia hoitoon, ei edes vähäksi aikaa. Minusta on jotenkin tyhmää, että hän itse tavallaan "käytti" kaikki isovanhempiedut, mutta ei ole yhtään valmis "maksamaan" niitä takaisin seuraavalle sukupolvelle.

[/quote]

No onko se sun äitisi jotenkin huonokuntoinen? Minkä ikäinen äitisi on nyt? Entä minkä ikäinen oli mummosi silloin, kun hoiti sinua ja veljeäsi?

Minulla oli mumma, joka asui muutaman talven meillä kun olin ihan pieni ja jota muuten näin kesäisin, kun lomalla ajoimme äidin vanhaan kotitaloon auttamaan heinätöissä. Mummaa piti teititellä eikä hän ollut meidän lasten kanssa ollenkaan. Äitini taas kyllä on mielellään lasten kanssa, mutta vain niin että me mennään hänen luokseen ja hänen ei tarvitse olla yksin lasten kanssa, koska ei halua vastuuta. Hän on käynyt lasten kastajaisissa, rippijuhlissa ja lakkiaisissa, mutta muuten meillä kokonaista 2 kertaa 22 vuoden aikana. Eikä siinä mitään, hyväksyn täysin ettei ihminen halua matkustaa.

Siihen toiseen keskusteluun liittyen, en pysty ymmärtämään miksi mummo, joka ei syystä tai toisesta halua juhlimaan tai matkustaa, olisi jutun paha tyyppi. Hän ei varmaankaan ilkeyttään sitä tee ja ansaitsee silti tulla kohdelluksi hyvin.

Mua suorastaan vituttaa nuoret äidit jotka tekee lapsia ja sitten niitä ei jakseta itse hoitaa. Minun äitini ei ole hoitanut lapsiani koska ei jaksa. On silti rakas pojilleni. Mummun tehtävä on olla läheinen lapsille, mutta ei hoitoautomaatti. Itse sain lapseni alle 40v. ja olen itse lapseni hoitanut ja sitten nuoremmat ei jaksa.

Napanuora äitiini on katkennut jo ja ei taritse enää kiukutella, jos äiti ei toimi, kuten haluan. Murrosiässä vielä tein sitä, että saatoin paiskia ovia, kun äiti ei hyppinyt pillini mukaan. Mutta sitten aloin onneksi aikuistua ja tajusin olevani itse vastuussa elämästäni.

13 vastaa numerolle 15

Äitini ei ole huonokuntoinen. Hän oli 50v kun vanhin lapsenlapsi syntyi. Mummoni oli 62v kun hänen vanhin lapsenlapsensa syntyi. Silloin kun olin mummolla kaikkimpäivät hoidossa, oli hän 64-67 vuotias.

Itse olin pienenä mummolassa kaikki kesät ja muutkin lomat. Se oli ihanaa. Oma äitini ei ollut yhtään mummotyyppiä, eikä hoitanut lapsiani kertaakaan. En ollut katkera, mutta vähän haikea, ettei minun lapsillani ollut sellaista ihanaa läheistä mummolaa kuin itselläni oli. Itse olen taas sellaista emotyyppiä, että varmaan tulen ottamaan lapsenlapsiani hoitoon paljonkin, jos lapseni haluavat. Lapseni ovat nuoria aikuisia, joten se aika saattaa olla käsillä piankin.

Meillä mummo on vielä työelämässä ja iltatähti alkaa vasta suunitella pesästä lentoa joten eipä ole mummo paljon mummotellut. 

Toki joskus ottaa lasta syliin ja juttelee jos käydään heillä, eivät juurikaan tule kylään kuin lapsen tai minun syntymäpäivillä.

Minkäs teet? Ei kai  sille minkään voi.

Ei meidän "mummo" jaksa hoitaa lapsia, kun on työelämässä, asuu yksin ja minulla 2 villiä poikaa. Mielellään näkee joskus ja kyläillään hänen luonaan, mutta vain tosi harvoin edes pyydän hoitamaan, silloinkin korkeintaan pari tuntia. Mieluiten illalla kun ovat jo nukkumassa. Ei tulisi mieleenkään arvostella, ymmärrän että 65-vuotias tarvitsee lepoakin työn lomassa. Ja minun lapsiahan ne ovat, ja tosiaan aika reippaita käänteissään, minun ne on hoidettava eikä lykättävä joka käänteessä vanhalle ihmiselle. Toisaalta äiti tulee auttamaan ikkunan pesussa tms. loma-aikoinaan, minusta se riittää jo ihan hyvin.

On minullakin pari tuttavaa joiden äidit hoitavat lapsia tosi paljon, vähintään pari yötäkin viikossa. Sitten valitetaan jos joskus ei sovikaan. Tietysti jos on tottunut pariin vapaailtaan ja -yöhön viikossa niin kyllähän se jurppii.

Näköalapaikalta: oma mummini oli äärettömän lempeä ja vieraanvarainen, mutta harvemmin näimme häntä (vanhempien ero), toinen mummi kuollut isäni ollessa lapsi. Oma äitini oli lapsilleni rakastava ja hyväsydäminen mummi, mutta erakkoluonteinen, eikä lapset paljoa olleet hänellä, mutta puolin ja toisin lämmin ja kunnioittava suhde ja kävimme usein puolin ja toisin. Äitini ei koskaan tehnyt mitään käydessään kodissani, minä autoin häntä lasten kanssa hänen kodissaan. En kokenut millään tavoin ongelmaksi, vaan kunnioituksesta äitiäni kohtaan mielelläni palvelin ja koin sen jopa velvollisuudekseni! Äiti antoi minulle TODELLA paljon muunlaista apua: leipoi kotonaan ja antoi tai toi ne, hankki meidän perheelle kaikenlaista ja aina laadukasta ja tarpeellista, keräsi marjat ja toi hillot! Aina muisti jokaisen merkkipäivämme lahjoin ja kortein.

Itse olen mummina ehkä jotenkin kaukainen, väsynyt, liikuntarajoitteinen. Ikinä en kykene oman äitini tasolle mummina!!! Olisiko oman äidin perimää erakkoluontoa minussakin? Myös parisuhteen ongelmat heijastuvat lapsiin ja heidän lastensa meillä oloon. Asumme kauempana, mutta rakastan lapsiamme ja lapsenlapsiamme, jotka käyvät harvakseltaan meillä mummolassa muutaman päivän visiitillä, jolloin olemme kyllä heidän kanssaan täysillä ja satsaamme yhdessäoloon. Pullantuoksuinen mummo en ole, vaikka omille lapsilleni olin sellainen äiti. Lasten lähdettyä jäi leipomiset ja ongelmia tuli, mm vakavampi sairaus, joka vie voimia. Lapsemme tietävät, että autamme tarvittaessa

Paras palkkio mummille on, kun pieni lapsenlapsi sanoo lähtiessään, muutaman päivän meillä ilman vanhempiaan oltuaan, "Täällä oli kiva olla!"  Mummin sydänkäpyset!!!

No eihän tässä nyt mitään voi "tehdä". Me elämme tässä tilanteessa. Mummoa käydään tervehtimässä lyhyillä visiiteillä, me vanhemmat yritämme pitää huolta että lapset eivät silloin riehu tai huuda.

Tilanne ei tullut mitenkään yllätyksenä, kyllä hän oli vanha, raihnas ja mielenterveydeltään horjuva jo ennen lastemme syntymää.