Onko pahempaa kuin mielenterveysongelmainen nuori,
Joka terrorisoi vanhempiaan, syyttää, haukkuu, valittaa ja kääntää kaiken negatiiviseksi. Ei ole, tämä on perhehelvetti. Kerran oli avunhakemisyritys, mutta se meni täysin pieleen ja edelleen puhuu siitä "traumana". Tosiasiassa kaikki on hänellä älyttömän hyvin ja ulkopuoliset ei näitä pulmia voisi uskoa. On juuri täysi-ikäinen ja odotan niin, että lähtee omilleen. Olen aivan rikki ja tämä surkeakesäloma mennyt pahalla mielellä. En jaksa enkä pysty tapaamaan omia ystäviä, kun vaan itkettää. Olisko edes vertaistukea?
Kommentit (21)
Vierailija kirjoitti:
Perheneuvola, molemmille oma työntekijä.
Ei 18v nuoret mee perheneuvolaan. Ja toiseksi avunhaku ei taida onnistua, kuten ap kirjotti. Ei auta muu kuin saada omilleen. Voimia.
Ei sinulla ap tullut mieleen, että sinussa ja muussa perheessä voisi olla vikaa? Katsopa nyt itseäsi ja toimintaasi peilistä ihan rehellisesti. Yleisin syy nuoren mt-ongelmiin on juurikin oma perhe.
Outoa että kaikki on todella hyvin ja painajaista ihan yhtäaikaa.
Mistä tiedät että on mielenterveysongelma. Ja jos, siihen kyllä saa apua.
Miksette hakeneet apua ajoissa?
Jotkut ovat luonteeltaan vaikeita, negatiivisia ja kaikkeen tyytymättömiä, ei siinä mitään mt-ongelmaa tarvitse olla.
Ja kaipa sinun vanhempana olisi pitänyt huomata tietyt jutut jo lapsen ollessa nuorempi ja ohjata kasvatuksellakin ja mallin antamisella parempaan suuntaan.
Ei kai lapsesta itsestään kasva tietynlainen ihminen, jostainhan hän on mallin saanut käyttäytymiseen ja suhtautumiseen elämään.
Käsittämätöntä että haukut ja syyllistät vain lastasi, nuortasi.
hänestä kehittyy viher punikki poliitikko. sieltä hän löytää kaltaisijaan ja lukemattomat avustajat sanovat miten pitää toimia
Miten avunhakemis yritys voi mennä pieleen?
Uskomatonta mokailua sekä perheeltä että nuorelta.
Ai että miten rumasti puhut lapsesta, jonka ihan itse olet kasvattanut! Voisi olla äitini kirjoitus, tosin nykyään olen kyllä jo nelikymppinen. Hänen mukaansa minulla oli kaikki hyvin ja olin vaan niin vaikea ja ilkeä pentu. No, aikuisiällä minulla on todettu dissosiaatiohäiriö mm. lapsuuden TODELLISTEN traumojen vuoksi. Näitä oireilin jo lapsena. Äitinihän väitti, että lapsuuteni oli yhtä ruusuilla tanssimista. Eli, nyt ihan ekana katsot itseäsi peiliin!
Okei, olen siis huono ja epäonnistunut teidänkin mielestä. Niin varmaan sitten. Olen kyllä aina asettanut lapset etusijalle ja ovat saaneet rakkautta ja huolenpitoa. Onneksi vanhemmilla lapsillani menee hyvin. Mutta sehän ei tietenkään ole minun ansiotani.
Pahempaa voi tulla, kun tuuppaa mielenterveysongelmaisen nuoren omilleen asumaan.
Muuta suhtautumistasi nuoreen. Älä lähde mukaan mihinkään riitoihin äläkä myöskään puolustaudu.
Käyttäydy ja toimi asiallisesti ja neutraalisti ja rauhallisesti.
Älä tyrkytä nuorelle neuvoja, äläkä kieltoja yms.
Jutelkaa vain tavanomaisia asioita, joista ei pääse erimielisyyksiä syntymään.
Kokeile tätä jonkin aikaa sinnikkäästi ja katso muuttuuko tilanne.
Vierailija kirjoitti:
Muuta suhtautumistasi nuoreen. Älä lähde mukaan mihinkään riitoihin äläkä myöskään puolustaudu.
Käyttäydy ja toimi asiallisesti ja neutraalisti ja rauhallisesti.
Älä tyrkytä nuorelle neuvoja, äläkä kieltoja yms.
Jutelkaa vain tavanomaisia asioita, joista ei pääse erimielisyyksiä syntymään.
Kokeile tätä jonkin aikaa sinnikkäästi ja katso muuttuuko tilanne.
Hyviä vinkkejä, kiitos. Näin olen kyllä toiminutkin, mutta kiitos asiallisesta vastauksesta.
No joku ongelma tässä on ap:llakin kun jo alkaa uhriutua tuossa vastaus viestissään.
Pitäisikö sinun ap käydä lääkärissä, vaikutat erittäin stressaantunelta ja uupuneelta.
Vierailija kirjoitti:
Okei, olen siis huono ja epäonnistunut teidänkin mielestä. Niin varmaan sitten. Olen kyllä aina asettanut lapset etusijalle ja ovat saaneet rakkautta ja huolenpitoa. Onneksi vanhemmilla lapsillani menee hyvin. Mutta sehän ei tietenkään ole minun ansiotani.
Äidin on nyt turha kiskoo marttyyrinviittaa harteilleen. Se ei tilannetta paranna, tai muuksi muuta.
Ei se vika todellakaan ole aina perheessä. Taustalla voi olla esim. koulukiusaamishistoria tai diagnosoimaton neuropsykiatrinen häiriö. Onko nämä tutkittu/hoidossa? Usein nämä ovat aikamoisia vyyhtejä.
Ymmärrän hyvin ap:ta. Meillä esikoinen oli masentunut ja kotona tilanne oli juuri tuo. Koko elämä kotona tuntui pyörivän hänen tunnetilojensa ympärillä. Tosi raskasta aikaa.
Onneksi hän oli halukas hakeutumaan hoitoon ja myös saatiin sitä. Pääsi nuorisopsykiatrialle. Oli siis vielä alle 18v. Täytettyään 18:sta sai lähetteen Kelan tukemaan terapiaan.
Yritä vielä jaksaa ja taivutella hoidon piiriin, jos suinkin mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Ei se vika todellakaan ole aina perheessä. Taustalla voi olla esim. koulukiusaamishistoria tai diagnosoimaton neuropsykiatrinen häiriö. Onko nämä tutkittu/hoidossa? Usein nämä ovat aikamoisia vyyhtejä.
Koulukiusaamiselle altistaa se, kun on jo ennen kouluikää lapsuudenperheessä nujerrettu ja alistettu.
Sano nuorelle että hän on oikeastaan jo aikuinen ja sinulla ei olisi mitään pakkoa auttaa häntä enää eikä edes kuunnella mitään haukkumisia. Että moni "normaali" hänen ikäisensä on jo töissä ja tienaa aivan itse kaikki rahansa esim. vaatteisiin ja kesähuveihinsa. Tämän tarkoitus ei ole masentaa tytärtäsi, oikeasti se on vain palvelus hänelle. Se saa hänet toivottavasti ajattelemaan että myös hänellä itsellään on vastuu omasta elämästään. Monesti mt-ongelmat eivät parane siksi koska nuori on ihan liian kiinni vanhemmissaan ja vanhemmat siloittelevat hänen elämäänsä eli ottavat vastaan sitä raivoa ja kiltisti mm. ostavat nuorelle kaiken mitä hän haluaa ja uhraavat oman ja muun perheen elämän yhden sekaisin olevan nuoren takia.
Itselläni oli aikoinaan äiti, jolla oli pahoja mt-ongelmia. Sitä en kuitenkaan nuorena tajunnut, koska äiti oli kuitenkin töissä ja ei ryypännyt ym. Mutta äiti oli todella kontrolloiva, ilkeä, näyryytti ja haukkui minua. Olin kiltti ja kun vähän joskus yritin puolustautua niin äiti saattoi vaikka lyödä. Sitten lopulta masennuin ja siitä alkoi vaihe kun äitini alkoi käyttäytyä minua kohtaan paremmin. Kai hän pelkäsi että olisin itsetuhoinen tai jotain ja havahtui että nyt pitää alkaa olla mukavampi. Olin tuolloin n. 15 v. Paranin masennuksesta onneksi hyvin, kouluttauduin ja muutin omilleni ja itse olen nykyään töissä mielenterveysongelmaisten parissa. Tässä työssä menneisyyteni on ollut eduksi, ymmärrän siksi paremmin asiakkaitani.
Vierailija kirjoitti:
Okei, olen siis huono ja epäonnistunut teidänkin mielestä. Niin varmaan sitten. Olen kyllä aina asettanut lapset etusijalle ja ovat saaneet rakkautta ja huolenpitoa. Onneksi vanhemmilla lapsillani menee hyvin. Mutta sehän ei tietenkään ole minun ansiotani.
On turha vedota muihin saman perheen lapsiin, joilla ei ongelmia ole. Luonteita ja temperamentteja on erilaisia. Jotkut lapset selviää elämästä hyvin, vaikka vanhemmat olisi väkivaltaisia alkkiksia. Ja se, mikä toimii yhteen lapseen, ei välttämättä toimi toiseen. Lapsi/nuorikin voi olla ahdistunut/masentunut tai hänellä voi olla huono itsetunto, joka aiheuttaa ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Sano nuorelle että hän on oikeastaan jo aikuinen ja sinulla ei olisi mitään pakkoa auttaa häntä enää eikä edes kuunnella mitään haukkumisia. Että moni "normaali" hänen ikäisensä on jo töissä ja tienaa aivan itse kaikki rahansa esim. vaatteisiin ja kesähuveihinsa. Tämän tarkoitus ei ole masentaa tytärtäsi, oikeasti se on vain palvelus hänelle. Se saa hänet toivottavasti ajattelemaan että myös hänellä itsellään on vastuu omasta elämästään. Monesti mt-ongelmat eivät parane siksi koska nuori on ihan liian kiinni vanhemmissaan ja vanhemmat siloittelevat hänen elämäänsä eli ottavat vastaan sitä raivoa ja kiltisti mm. ostavat nuorelle kaiken mitä hän haluaa ja uhraavat oman ja muun perheen elämän yhden sekaisin olevan nuoren takia.
Itselläni oli aikoinaan äiti, jolla oli pahoja mt-ongelmia. Sitä en kuitenkaan nuorena tajunnut, koska äiti oli kuitenkin töissä ja ei ryypännyt ym. Mutta äiti oli todella kontrolloiva, ilkeä, näyryytti ja haukkui minua. Olin kiltti ja kun vähän joskus yritin puolustautua niin äiti saattoi vaikka lyödä. Sitten lopulta masennuin ja siitä alkoi vaihe kun äitini alkoi käyttäytyä minua kohtaan paremmin. Kai hän pelkäsi että olisin itsetuhoinen tai jotain ja havahtui että nyt pitää alkaa olla mukavampi. Olin tuolloin n. 15 v. Paranin masennuksesta onneksi hyvin, kouluttauduin ja muutin omilleni ja itse olen nykyään töissä mielenterveysongelmaisten parissa. Tässä työssä menneisyyteni on ollut eduksi, ymmärrän siksi paremmin asiakkaitani.
Jos olet töissä mielenterveysongelmaisten kanssa, niin miksi ihmeessä kehotat äitiä vertaamaan ääneen lastaan muihin? Se ei auta mitään eikä tsemppaa, vaan pahimmillaan johtaa itsetuhoisuuteen, koska on kaikkien silmissä niin "arvoton".
Perheneuvola, molemmille oma työntekijä.