Aargh! Lemmikit lasten korvikkeina

Hih!

Itselläni on yksi kissa ja kyllä mä sitä joskus kutsun mammampojaksi :D Ja kyllä minä sen tiedostan, että minä en ole sen biologinen mamma, eikä kissani ole minun biologinen poikani. Olen kuitenkin kuusi vuotta jo elänyt kissani kanssa (pisin suhde ikinä, jos vanhempien kanssa asumista ei lasketa), joten osaan jo aika hyvin tulkita lemmikkini katseet, maukumiset ja pahanteon syy-seuraus -suhteet. Se on minulle rakkain olento, mitä maa päällään kantaa. Vaikka se ei ole lapseni, niin kissani on silti hyvinkin riippuvainen minusta, ehkä jopa enemmän kuin mitä lapset kasvaessaan ovat. Lapsi sentään kehittyy, mutta minun pitää koko kissani elämän ajan antaa sille ruokaa, kun se ei itse osaa sitä kaapista ottaa, siivota sen laatikko, kun se ei ole oppinut vessanpöntöllä käymään, ulkoiluttaa sitä, sillä laki ei salli sen kulkea itsenäisesti ulkona ja antaa sille huomiota, sillä olen ainoa seura kissalleni (toki lapsillekin annetaan paljon huomiota, mutta siinäkin he itsenäistyvät jossain vaiheessa).

Lapsen korvike tuo lemmikkini ei ole, sillä tuo taitaa olla miljoona kertaa helppohoitoisempi kuin lapsi. Tuosta minun ei myöskään tarvitse olla huolissani, eikä minun tarvitse varautua katin lähtöön ennenka vasta sen vanhuudenpäivinä. Enkä muuten todellakaan kuvittele, että kissani maukuisi minulle minkäänlaisia äitienpäivätoivotuksia :D Mutta kyllä minä tiedän, koska se kertoo välittävänsä minusta (siis ei se minulle puhu, jos niin kuvittelitte), se ei ole mitenkään päiviin sidottua infoa. En myöskään ota siitä ziljoona kuvaa, kirjoita kissastani päivittäin mihinkään, enkä edes ensimmäisenä kerro uusille tuttavuuksille, että minulla on kissa.

Mamin kulta se silti on <3

Tuhat kertaa mieluummin katselen ihmisten lemmikuvia tai -hehkutuksia kuin vastaavia ihmislapsista. Lemmikkien kuvissa on sentään jotain vaihtelua, on koiraa, kissaa, kania ja hevosta; lasten kuvissa on aina räkänokkainen likaisiin vaatteisiin puettu penikka.

Itselläni on kissa ja kyllä, sanon häntä lapsekseni. Ihmislapsia en koskaan halua hankkia, sillä vihaan lapsia. 

Jännä juttu, että ainakin omissa FB-kavereissani nämä lemmikkihehkuttajat ovat yleensä korkeammin koulutettuja ja fiksumpia kuin lapsistaan hehkuttavat yh-mammat joiden mies vaihtuu kuin sukka ja kaikki intiimit yksityiskohdat ja pikkutuhmat vitsit pitää vuotaa facebookiin. 

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 00:48"]

Tuhat kertaa mieluummin katselen ihmisten lemmikuvia tai -hehkutuksia kuin vastaavia ihmislapsista. Lemmikkien kuvissa on sentään jotain vaihtelua, on koiraa, kissaa, kania ja hevosta; lasten kuvissa on aina räkänokkainen likaisiin vaatteisiin puettu penikka.

Itselläni on kissa ja kyllä, sanon häntä lapsekseni. Ihmislapsia en koskaan halua hankkia, sillä vihaan lapsia. 

Jännä juttu, että ainakin omissa FB-kavereissani nämä lemmikkihehkuttajat ovat yleensä korkeammin koulutettuja ja fiksumpia kuin lapsistaan hehkuttavat yh-mammat joiden mies vaihtuu kuin sukka ja kaikki intiimit yksityiskohdat ja pikkutuhmat vitsit pitää vuotaa facebookiin. 

[/quote]

And we have winner!!!

Minulle lapsi olisi koiran korvike. Joo, kyllähän ne sanovat, että lapsi on hieno ja erityinen ja blaablaa, mutta kun minä en halua lasta vaan koiran.

[quote author="Vierailija" time="12.05.2013 klo 21:49"]

Heh, tuli noista karvaisista lapsista mieleen kaveri, joka sanoo eläimistään lapset ja lapsista ihmislapset...

[/quote]

Minulla on 4 lasta, joista yksi kaksijalkainen ja karvaton :-) ja kolme nelijalkaista karvalasta.

Tosin fb.ssä vain yksi lapsi :-D

Mä lässytän omalle koiralle useinkin että "äitin pikku..." tai sitten selitän että "oota äiti kuivaa" jos olen pessyt sen ym. En kuitenkaan kehtaa tituleerata itseäni sen äidiksi lenkillä saati facebookissa. Mielestäni kaikenlainen lässyttäminen on ällöttävää, ihmislapsille lässyttäminen on lisäksi tyhmää koska niiden on tarkoitus oppia puhumaan.

Mutta on minussakin se pehmeämpi lässyttäjäpuoli - silloin kun kukaan ihminen ei ole kuuloetäisyydellä :D

Meillä ei ole vielä lapsia eikä kyse ole siitä että olisi käynyt ilmi ettemme niitä voi saada. Ehkä kanavoin hoivaamisentarpeeni eläinten hoivaamiseen. Ei siinä mielestäni ole mitään vikaa.

Facessa minua ärsyttää liiallinen lasten tai eläinten kuvien spämmääminen. Mutta ei niitä tartte kattelemaan jäädä.

Ketään ei todellisuudessa kiinnosta toisten lapset tai toisten eläimet. Miksi tuputtaa kuvia ja juttuja niistä?

Ensimmäinen koirani sai extra huomiota ja oli enemmän lapsi, kuin koira. Totteli ulkona hyvin ja osasi peruskäskyt, mutta oli aivan liian innokas vieraista (voi kai ne muutenkin olla?). Koiran lopetettua lapseton ystäväni kauhisteli; "voi kuinka kauheata, se on kuin oma lapsi kuolisi". Siinä mietin, että olisinko itse voinut tuollaista kommenttia heittää ennen lapsia, en olisi, vaikka koira olikin enemmän lapsi. Ilmeisesti jotkut todella kuvittelevat, että lemmikki voi olla sama asia, kuin lapsi.

Toinen koira tuli lasten oltua pieniä. Silloin koiran rooli jää pakostakin koiran rooliksi, koska siinä ei ehdi koko päivää sylitellä, paijailla ja pusutella. Toinen koira käyttäytyy huomattavasti paremmin, ei kiinnostu vieraista. Käy katsomassa kuka tuli ja jää sivummalle tarkkailemaan. Ei stressaa mistään ja muutenkin vaikuttaa voivan paljon paremmalta. Joo ja voi olla kiinni myös yksilöstä, mutta itse uskon, että on kiinni siitä, että koira on ihan oikeasti koira ja voi silloin paremmin.

Sama täällä! Meille tuli koira kun lapsi oli ihan pieni, joten koira jäi todellakin koiraksi. Se ei kerjää, ei hypi vieraita vastaan, ei oo koko ajan tunkemassa syliin, pysyy poissa sohvilta (paitsi öisin) ja on kaikinpuolin miellyttävä eläin. Liika lässytys ei tosiaan ole hyväksi. Sen huomaa silloin, kun koira näkee äitini (äiti lässyttää sille koko ajan ja toteuttaa sen jokaisen toiveen, kun koira on joskus ollut siellä hoidossa): hyväkäytöksinen koira katoaa jonnekin ja tilalle tulee hysteerisesti pomppiva, kerjäävä ja huomionhakuinen rakki.

Totta, ketään ei kiinnosta toisten lemmikit tai lapset. Tosin itse kyllä katselen mieluummin niitä lapsia, mutta makuasia sekin. Lapsista on sentään kiva nähdä kun ne kasvavat, lemmikit näyttää aina samalta täysikokoisiksi kasvettuaan.

Minun mielestäni lemmikin rakastaminen ja inhimillistäminen eivät käy mitenkään välttämättömän itsestään selvästi käsikädessä. Monesti nämä eläimen yli-inhimillistäjät kieltäytyvät antamasta lemmikille sitä, mitä se eläimenä tarvitsee; eikö se kerro enemmän lemmikinomistajan itsekkyydestä ja halusta täyttää omia tarpeitaan kuin rakkaudesta? Usein kuulee myös tapauksista, joissa tämä aiemmin niin palvottu ja pilalle passattu lemmikki hylätään kuin nalli kalliolle kun perheeseen tulee ihmislapsi. Eikö siinä vaiheessa ole jo aivan selvää, ettei siinä mistään ylitsepursuavasta rakkaudesta ollutkaan kyse.

Itse rakastan kissojani valtavasti, eläin ei ole mielestäni arvoltaan ihmistä vähäisempi. Ne ovat kuitenkin kissoja, ne toimivat kuin kissa, niillä on kissan tarpeet ja kissan ajatuksenjuoksu. Ne eivät ole mitään karvaisia pikkuihmisiä. Olen myös vapaaehtoisesti lapseton, enkä pidä itseäni lemmikkieni äitinä.

Kyllä minä tiedän tuollaisen tapauksen, puhuu kovaan ääneen ettei edes pidä lapsista ja elukoita on ties kuinka monta. Ihmisten kanssa ei edes pärjää eikä haluakaan tulla toimeen, kiukuttelee ihan ihmisten edessä avoimesti eikä edes yritä käyttäytyä. En ihan kamalan normaalina sellaista ihmistä pidä.

Useasti nuo lastenvihaajat ja eläinten palvojat ovat muutenkin sellaisia ihmistenvihaajia.

Minä olen juuri sellainen kissanomistaja, joka kokee lemmikkinsä tosi tosi voimakkaasti. En kuvittele kissan olevan oikeasti jälkeläiseni tai lapseni, mutta kyllä minä juttelen sille ja kutsun itseäni äidiksi ja kissaa lapseksi.

Tunnen riittämättömyyttä, olen aina vähän huolissani ja kissa on ajatuksissani kun en ole kotona. Ongelma??

-vela

Kun ei lapsi ota tullakseen on koirilla muodostunut erityinen rooli elämässä. Puhun niille itsestäni mammana ja mieheni on isi, mutta kysyttäessä onko meillä lapsia: ei ole. Onko meillä koiria: on.

[quote author="Vierailija" time="12.05.2013 klo 22:10"]

Kyllähän sitä ihminen kiintyy asuintoveriinsa, olkoon sitten lemmikki. Sen lemmikin ei silti tarvitse olla mikään lapsenkorvike. 

[/quote]

Näin on. Juuri äsken lueskelin Iltiksen nettisivulta juttua "mikä kissarotu sopisi sinulle" ja yhtenä roduista oli manx. Meidän manx-kisu jouduttiin lopettamaan 17-vuotiaana neljä ja puoli vuotta sitten. Jutussa todettiin, että manx on luonteeltaan ystävällinen, leikkisä, reipas ja utelias. Niin oli meidän kisukin, oikea sylimisse, joskin osasi olla myös aika ärhäkkä. Itkuhan minun tuli, kun tuli niin ikävä, kun sitä muistelin.

Mutta en minä kisuamme lapseksi koskaan nimittänyt, vaikka muuten (vapaaehtoisesti) lapseton olenkin. Se oli meille rakastakin rakkaampi lemmikki ja täysvaltainen perheenjäsen, jonka poismenoa surimme ja itkimme aidosti. Mutta ei se meille lapsi ollut.