Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko muilla pikkulapsiarki tälläistä?
10.07.2020 |
Meillä on 1- ja kohta 3-vuotiaat lapset, joita hoidan kotona. Tuntuu, etten saa yhtään mitään tehtyä. Joka ikisessä asiassa kestää lasten kanssa todella kauan. Jommallakummalla on koko ajan joku vessa-asia tai vaipassa tavaraa, pienempi on kiipeämässä päättömästi ruokapöydän päälle tai isompi kiukuttelee muuten vaan. Mitään kolmessa minuutissa hoidettavaa asiaa ei voi hoitaa ilman, että joku tahtoo syliin tai lapset nahistelevat keskenään. Sitten puoli tuntia onkin jo kulunut.
Kotipihaa kauemmas lähteminen on ihan tuskaa, isompi vastustelee ihan kaikkea pukemisesta lähtien (erityisesti ei haluaisi vaippaa, vaikka sellainen kyllä laitetaan, jos mennään jonnekin kauemmas). Pienempi kitisee samalla, koska haluaa huomiota. Isompi vastustelee myös päiväunia, vaikka ei ole valmis jättämään niitä pois. Tuntuu, että koko päivä menee jonkun kiukutellessa.
Pienempi ei oikein osaa vielä kunnolla kävellä, joten joudun vahtimaan vieressä koko ajan, ettei kaadu. Kun yritän lukea isommalle, pienempi yrittää repiä kirjaa. Kun yritän askarrella tai piirtää isomman kanssa, pienempi yrittää syödä paperia ja pureskella kyniä.
Leikin, loruttelen, laulan, sylittelen ja oikeasti vietän paljon aikaa lasten kanssa. Silti tuntuu, ettei mikään riitä, ja ihan pakollisimmat kotityöt ja omasta henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtiminen vievät liikaa aikaa ja lapset kitisevät, jos yritän jättää edes hetkeksi omiin touhuihinsa.
Mitään omaa aikaa ei todellakaan ole, miehellä on pitkä työmatka on siksi pidempään poissa. Viikonloppuisin yritetään antaa molemmille lapsille aikaa yksin ilman sisarusta ja saada kaikki kertyneet pakolliset hommat tehtyä.
Koronan takia tukiverkot ovat vähissä. Kuulun itse riskiryhmään ja isovanhemmat viettävät aikaansa ikeassa ja risteilyllä. Samasta syystä siirsin töihin paluuta vuodella, en voi välttää työssäni ihmiskontakteja.
Onko muilla samanlaista? Nukahdan yleensä itse heti kun lapset menevät nukkumaan, kun olen niin uupunut. Pieni heräilee vielä öisin. Olen koulutettu ja työni saan hoidettua ripeästi ja tehokkaasti, mutta lapsiarki takkuaa. Ja meillä ei todellakaan nipoteta siivouksesta tai kokata gourmet-aterioita.
Kommentit (126)
No kamalaahan tämä on. Lapset 9kk ja 3,5v. Vauva herää 10-15 kertaa yössä, esikoinen ei enää nuku päiväunia, joten en nuku minäkään.
Esikoisella jotenkin todella raskas vaihe päällä, kaipaisi kovasti seuraa, mutta nyt korona-aikana se on ollut vaikeammin järjestettävissä. Oikeasti, pyörittelen silmiä noille kommentoijille, jotka kehottavat laittamaan kolmevuotiaan keskittymään palapelin ääreen ja neuvoo positiiviseen kasvatukseen. Joo, joo. Kaikkea on kyllä kokeiltu.
Lapset ovat rakkaampia kuin mikään muu, mutta en voi kyllä sanoa nauttivani tästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Parempi jättää nyt toistaiseksi pois ne omat jutut, ap. Se turhauttaa, kun joutuu aina keskeyttämään tekemisensä... Mutta sinulla on nyt tärkeämpää tekemistä: saada lapsesi tyytyväisemmäksi.
Olen nähnyt vastaavia esimerkkejä, jossa 2 pientä lasta. Ongelmana tuntui aina olevan negatiivisuuden kierre: äiti käytti aivan liikaa EI-sanaa, nolasi, kiristi, uhkaili. Sillä ei asiat muutu parempaan suuntaan, vaikka kuinka yrittäisi, voin kertoa! Päinvastoin.
Lapsesi ovat vielä hyvin pieniä - tee kaikkesi saadaksesi heidät onnellisemmaksi ilman negatiivisuutta (esim. ohjaa rakastavasti ja osallistu, sen sijaan että huudat kaukaa vain ei, EI, ja EI!!!" kuten moni tekee...) Voit olla varma, että saat panostuksesi moninverroin takaisin.
Jos ne omat jutut on pakko tehdä, tai et halua odottaa kuukautta tai paria, tee asennemuutos ja ota lapset hiukan mukaan kertomalla ylpeästi ja rennosti, kuinka tärkeää tekemistä sinulla on koska lapsille asenne merkitsee eniten. Kerää myös varalle aina joku puuha, jonka annat kun tilanne vaatii. Se voi olla rasiallinen mielenkiintoista (turvallista!) tavaraa, tai iso astia jossa lämmintä vettä (vedenkestävä alusta) ja pieniä leluja siihen. Tai anna tehdä torneja wc-paperirullista.
Tämä on saanut negaa, mutta on tuossa tottakin. Kun huomasin, että arki oli pelkkää marisemista, itkua, kiiukkua ja kieltämistä, niin tein itsessäni asennemuutoksen. Päätin, että nyt keskitytään kehumiseen ja kannustamiseen, nyt nautitaan. Asenne tarrttui lapsiin. Uhmaikäinenkin muuttui aurinkoisemmaksi ja helpommaksi. Arki muuttui täysin. Kannattaa yrittää! Joinain päivinä huomasin, että olin itse väsynyt ja kiukkuinen. Lapset vaistosivat sen ja alkoivat heti itkeä ja kiukutella. Sitten vaan muutos itseen (usein sanoin ääneen, että hups, onpa äiti nyt ollut kiukkuinen, yritetäänpä uudestaan) ja päivä parani heti.
Jep, yhden voimakkaan persoonan äitikokemuksella voin sanoa vaan, et huhhuh! Onneksi ei tiedetty mihin ryhdytään. Keneltäkään en ole kuullut samaa. Onneksi ajoittaista. Hyvin hyvin kuormittavaa on ollut. Äärirajoilla ollaan oltu. Voi olla et ois adhd:ta, kuka tietää. Ei hyperiä, vaan enempi rajua raivoriitelyä, huhhuh. Tunti puoltoista siellä, möhemmin taas ja illalla vielä lisää. Huomenna taas ja siinä se viikonloppu jo menikin. En enää ihmettele, et jotkut eroaa, vaikkei se mikään varsinainen ratkaisu olekaan. Ihme ja kumma, me emme ole eroamassa. Nyt on toinen tulossa, hirvittää. Ikäeroksi tulee 5. En voi edes ajatella heidän kokemaa arkea, jotka ovat yh:ita. Ilman miestä ei olisi mistään tullut mitään.
Ei mul oo vinkkejä antaa. Me laitettiin 1v päiväkotiin. Kummankin töissäolo on pelastanut paljon. Suoritan myös opintoja tavoitteellisesti. Et itse en todellakaan osaa kompata sitä että jätä kaikki omat jutut nyt toistaiseksi, kun niistä ei kuitenkaan nyt voi tulla mitään ja aiheuttaa vaan stressiä. Itse en osaisi elää niin. Vauva-aikana opetettiin yksin viihdyttämään itseään. Edes hetki siellä, hetki täällä. Suihku ja kakalla käyminen on sitä kuuluisaa omaa aikaa. Meikkaaminen myös.
N. 3v oli aika, kun en omia tenttikirjoja pystynyt kotona lukemaan oikeastaan ollenkaan. Silloin hoidettiin lukemiset kirjastossa ja kotona luin iltaisin kaunokirjallisuutta. Suosittelen! Silloin mieli taas rupes lepäämään. Pystyin blokkaamaan kaiken ja olin näkyvillä, mut en henkisesti saatavilla. En pelottavalla tavalla poissaoleva enkä henkistä väkivaltaa käyttämällä, vaan annoin vaan elävän esimerkin et miten keskitytään omiin puuhiin. Inspiroi lastakin. Älämöly ei haitannut, blokkasin senkin. Päiväkotia ja lastenhoitoapua suosittelen.
Nyt hirvittää kun toinen tulossa, näin vaan kävi. Toiv selvitään.
Juu-u, on. Vaikka isompi jo 12v ja pienempi 1v.
Pikkulapsiaika on kammottavan rankkaa. Traumat jäi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Kiva" kuulla, että muilla on samanlaista, enkä ole erityisen huono äiti.
Olisi siis todella kiva, jos lapset viihtyisivät ilman, että osallistun, mutta kun eivät viihdy. Voisin vaikka lukea lehteä kun lapset leikkivät. Jos meillä olisi vain tuo 3-vuotias, asiat voisivat olla toisin, mutta sisaruskateus taitaa voittaa.
Ap
Et ole huono äiti. Kuvailit juuri lapsiperhearjen.
Mulla helpotti elämä kun viimeinenkin ähti kouluun. Jotenkin auttoi kun tuli kavereita ja kulkivat itsenäisesti. Vaikka se toi myös muita huolia. Mutta sain lepohetkiä.
Yks yh äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollaista se on, kuin kivirekeä vetäisi. Ja meillä on "vain" yksi lapsi jolla uhma nyt voimissaan. Jos yksi asia on elämässä varmaa, niin se etten koskaan lähde tähän uudestaan. Toivottavasti elämä joskus helpottaa, nyt se on itkupotkuraivarien täyteistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään 13- ja 15-vuotiaiden kanssa on helppoa. Pikkulapsiaikana ei ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Yhdenkin kanssa on raskasta ... En varmaan pystyisi hallitsemaan tilannetta, jos olisi kaksi pientä samaan aikaan. Joten hatunnosto teille jotka siihen pystytte.
Jep sama
Miten kukaan voi nauttia äitiydestä?
Vierailija kirjoitti:
2- ja 3-vuotiaat on mun mielestä yleisesti ottaen ihan kamalia. Kitikitikiti. Mikään ei ole koskaan hyvin. Narinaa ja kiukkua koko ajan. Sanoisin tosi rumasti tuon ikäisistä lapsista, jos kehtaisin.
Vaikka sanotaankin, että pienet lapset, pienet ongelmat ja isot lapset, isot ongelmat, niin meillä ei ole mennyt noin. Lapset ovat yläkouluikäisiä ja molemmat mukavia, normaaleja ihmisiä, joiden kanssa voi keskustella kaikesta. Kaikkein kamalinta oli silloin kuin olivat juurikin 1v ja 3v.
Mukava kuulla tällaistakin. Kyllä pikkulapsiaika on niin voimia vievää, että vaikea uskoa asioiden tästä ainakaan hankaloituvan iän myötä.
Sellaista se nykyään on, kun a. ihmiset tekevät liikaa töitä, b. eivät asu laajemman suvun ympäröimänä, joista etenkin isovanhemmat osallistuisivat lastenhoitoon, c. ei laiteta vanhempia lapsia hoitamaan nuorempia sisaruksiaan.
Alue: Aihe vapaa
Ap.lle; oletko tietoinen onko lähelläsi kerhoja vanhemmalle lapselle?
Mun poika aloitti n. 2,5 vuotiaana kerhon joka oli 2x viikossa 2h kerrallaan. Oppi hirveän paljon itsenäisemmäksi, innoistui mm. Piirtämisestä ym itsekseen toteutettavista puuhista, sanallinen kehitys oli huimaa ja söivät siellä yhdessä eväätkin. Oppi odottamaan vuoroaan ja istumaan paremmin paikallaan, on aika vilkas tapaus nimittäin...
Meinaan nyt vaan että kerhosta vapautuisi vähän helpompaa aikaa vain yhden lapsen kanssa oleiluun, ja tekee hyvää lapsellekin. Toki koronan takia en tiedä miten noita on, tai milloin lapsen uskaltaisi sinne laittaa kun olet itse riskiryhmässä.