Lue keskustelun säännöt.
6-vuotiaani on psykologin mukaan ahdistunut, yksinäinen sekä turvaton
09.05.2013 |
Hän on oireillut jo vuosia, mutta en ole osannut yhdistää sitä mihinkään vaan olen ajatellut että menee erään syndrooman piikkiin, joka hänellä lievänä on. Kävimme kuitenkin läpi tutkimuksia, nyt viimeisimpänä psykologin ym. vastaanotot ja palautekeskustelussa meille sanottiin suoraan tuo, mitä otsikossakin lukee. Järkytyimme mutta nyt olen alkanut ehkä tajuamaan tätä kuviota.
Olen aina ollut vaativa ja tiukka äiti lasta kohtaan. Vaikka hänellä onkin tuo eräs syndrooma (huom! ei Down tms.), hän on uskomattoman nopeaälyinen ja hyvämuistinen jne. eli olen uskaltanut asettaa hänelle tietyn "riman" asioihin. Hän mm. oppi lukemaan 4-vuotiaana panostukseni avulla (tavasimme Aapista, aloite tuli häneltä itseltään) ja olin hänestä erittäin ylpeä...mutta päiväkodista tuli palautetta, että lapsi menetti kiinnostuksensa lukemiseen kun jotkut muut ryhmäläiset oppivat saman taidon ja vielä sujuvammin (nyt 6-vuotiaana lukeminen ei meinaa sujua, ei edisty mihinkään). Kun jälkikäteen mietin tätä kaikkea, ymmärrän että lapsi ei oppinut aidosti oppimisen halusta. Hän yritti oppia miellyttääkseen minua. Ja näin kävi monessa muussakin asiassa, esim. käyttäytyi esimerkillisesti vain jos minä olin paikalla mutta muuten sähläsi ja riehui kuin vähä-älyinen.
Minua on syytetty siitä, että olen ollut ehkä tunnekylmä kasvattaja. Enpä tiedä; olen kyllä lohduttanut lasta jos tällä on ollut hätä, mutta toisaalta en ole halunnut kasvattaa hänestä itkupilliä. Eli kun olen aikani lohduttanut ja kertonut, miten tilanne etenee, olen kehoittanut lasta lopettamaan itkemisen ja jatkamaan leikkejään. Lapsi on tullut avoimesti luokseni aina kun on itsensä loukannut, joten en kuvitellut tekeväni tuhoa tällä kasvatustyylillä. Vaan väärässäpä olin, ilmeisesti. Lapsi olisi tarvinnut lässytystä, lisää syliä sekä paljon enemmän lisää huomiota. Minä en sitä tajunnut.
En oikein tiedä, mikä on kirjoitukseni pointti. Ehkä halusin kertoa jollekin, edes anonyymisti, mitä tapahtui. Tai ehkä minun piti kirjoittaa tämä kaikki, jotta voisin uskoa sen tapahtuneen. Minä olen ollut suoraan sanottuna surkea, PASKA vanhempi ja täysin epäsopiva lapseni äidiksi. En ole osannut huomioida hänen ongelmiaan, tunteitaan tai ajatuksiaan tarpeeksi, olen vaan jyrännyt menemään ja käskenyt hänet hiljaiseksi jos on valittanut liikaa. Hän kyllä totteli, mutta yritti miellyttää minua niin paljon että ärsyynnyin siitäkin. Lopulta hän alkoi valehtelemaan, salailemaan sekä huutamaan takaisin. Se johti siihen, että otin hänestä etäisyyttä ja nyt isänsä, tuo lempeämpi vanhempi, hoitaa häntä pääasiassa. Lapsi on alkanut olemaan kuriton, huutaa "suu kiinni" isälleen jos suuttuu ja osoittaa mieltään esim. sotkemalla ulosteellaan huoneensa. Tarkoittaako se nyt sitä, että hän alkaa rentoutumaan ja avautumaan? Itkuisempi on ollut, myös, mutta päiväkodissa on kieltämättä sujunut paljon paremmin.
Olen katsellut tässä asuntoja. Rakastan perhettäni kovasti, mutta en tahdo pilata lapseni elämää ja niinpä muutan pois johonkin lähistölle. Tarkoitus ei ole hylätä ketään, mutta tahdon antaa lapselle tilaa hengittää ja parantua. Juuri nyt päässäni surisee, kaikki on jotenkin kamalaa ja sekavaa. Mutta vielä pahemmin on lapsellani.
t. arkielämän paskamutsi
Kommentit (45)
Anteeksi, mutta ymmärsinkö nyt oikein? Koska sinua äitinä on krisitoitu, suuttua möksähdit etkä enää leiki sun tyhmän lapsen ja miehesi kanssa vaan muutat muualle? Että kun lapsi kerrankin on uskaltanut kertoa tunteensa, sinä rankaiset häntä hylkäämällä hänet?
Minä en ymmärtänyt tekstistäsi yhtään mitään muuta kuin sen, että sinulla ei näytä olevan mitään halua ottaa vastuuta tekemisistäsi. Kuulostat oikeasti tosi julmalta ja aika lapsenomaiselta ihmiseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
et ehkä ole ymmärtänyt mitä lapsesi on yrittänyt sinulle viestittää ja siitä varmasti tulee turvaton olo kun edes oma äiti ei ymmärrä.
Kai lapsesi saa jotain kuntoutusta? Koska viimeksi sanoit rakastavasi häntä?
Älä jätä perhettäsi. Lapsesi tarvitsee sinua ja jos tosiaan lapsi on turvaton, vahvistat vain hänen turvatomuuden kokemustaan ja todennäköisesti hylkäämisesi aiheuttaa hänelle trauman.
Onko mitenkään mahdollista, että hakisit itsellesi terapiaa tai keskusteluapua, jossa voisit setviä terapeutin/psykologin/psykiatrisen hoitajan kanssa perhetilannettanne, kasvatusasioita ja lapsen asioita?
Sun pitää nyt vain ehdottomasti kestää lapsesi aggressiot ja suhtautua niihin lempeästi mutta lujasti (paino sanalla lempeästi). Lapsen kasvattaminen on joskus aikuiselle turhauttavaa, etenkin jos rupeaa ankarasti syyllistämään itseään kasvatusvirheistä. Oma pettymys ja turhautuminen tulee vain niellä ja jatkaa lujana äitinä lapsensa rinnalla.
Tsemppiä toivottaa toinen paskamutsi, jolla aikanaan myös ollut samanlaisia ajatuksia poismuuttamisesta.
no nyt pyydät lapselta anteeksi ja alatte toimimaan niin että lapsen olo paranisi. Pää pois persiistä, nainen!
Etkö tehnyt tästä avauksen pari päivää sitten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tai sitten sun lapsi on erityinen ja ongelmia hänellä sen takia ja susta halutaan tehdä syyllistä. Näin se menee monesti, kun lapsella on neuropsykologinen häiriö. Esim. adhd,asperger.
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 20:18"]
Anteeksi, mutta ymmärsinkö nyt oikein? Koska sinua äitinä on krisitoitu, suuttua möksähdit etkä enää leiki sun tyhmän lapsen ja miehesi kanssa vaan muutat muualle? Että kun lapsi kerrankin on uskaltanut kertoa tunteensa, sinä rankaiset häntä hylkäämällä hänet?
Minä en ymmärtänyt tekstistäsi yhtään mitään muuta kuin sen, että sinulla ei näytä olevan mitään halua ottaa vastuuta tekemisistäsi. Kuulostat oikeasti tosi julmalta ja aika lapsenomaiselta ihmiseltä.
[/quote]
Toisaalta, APn syytähän tää koko tilanne on, joten sehän vaan poistaa ongelman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan sivuhuomautuksena, 6-vuotiaan lukemisen ei tarvitse edistyä mihinkään. Sen ikäisen ei edes tarvitse osata lukea, sinulle pitäisi riittää että lapsi osaa lukea.
Ehkä ilmaisen itseäni huonosti, olen saanut sekä psykologilta että teiltä sen verran outoja vastauksia.
En ole hylkäämässä lastani vaan ottamassa tähän etäisyyttä. Iso ero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kyllä käsitän hylkäämisenä, jos muuttaa pois asunnosta. Minusta se on myös aivan kohtuutonta miestä kohtaan; hän joutuu ottamaan yksin vastuun lapsesta haastavassa vaiheessa. Jos lapsi on nyt jo haastava, niin hän kaataa kaiken oireilunsa isänsä niskaan kun sinä lähdet. Miehenkö sitten pitäisi pystyä antamaan lapselle kaiken?
Mitä sinä tarkalleen ottaen aiot tehdä, että lapsesi voisi paremmin ja miehesi jaksaa? Siis konkreettisesti, lapsesi kanssa?
Sinä ole kertonut lapsestasi jo aiemmin. Eikö mitään apua ole vieläkään saatu?
Uskalsitko kysyä lääkäreiltä josko lapsi olisi bibo ja tarvitsisi ihan erilaista apua kuin syyllisen etsimisen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
no kertoisitko mikä syndrooma on kyseessä, olisi helpompi ottaa kantaa... ja muut naiset, jos nyt lopetettaisiin ap:n syyllistäminen, se ei auta tässä tilanteessa ketään. Mielestäni ap voisit kuitenkin harkita jääväsi kotiin asumista, mutta olisiko sinun mahdollista muuttaa tapojasi nyt kun tiedät missä mennään? Olisit lempeämpi ja unohtaisit hetkeksi vaatimukset tai ainakin hölläisit hiukan? Lapsesi tarvitsee sinua, tuntui sinusta siltä tai ei..
Olet itsekäs ja narsistinen äiti, varsinainen kusipää. Minä olen kasvattanut lapseni empatialla. Jos lapsi on halunnut syliin, en ole käskenyt pois, enkä syyttänyt itkupilliksi - koskaan. Nyt lapseni on fiksu, omatoiminen ja EMPAATTINEN poika. Kaiken hän on oppinut sitten, kun on ollut siihen valmis, en ole vaatinut mitään, mihin hän ei ole ikänsä vuoksi pystynyt. Hellyyttä ja lämpöä meillä ei ole pantattu.
Olen sitä mieltä, että maailmassa on jo itsessään tarpeeksi kylmyyttä ja pahuutta - ei äidin tarvitse tuoda sitä lapsen elämään yhtään lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko se sama joka korosti täydellistä kuopustaan ja toivoi ettei esikoista olisi ollenkaan vai se jolle ei suostuta antamaan apua kun haastava lapsi on "niin pieni vielä"?
Minkälaista apua tai hoitoa psykologi suositteli lapselle? mitä se psykologi suositteli sinulle jotta et vastaisuudessa enää toistaisi samoja virheitä?
Jos muutat toiseen asuntoon, se on lapsen kokemusmaailmassa hylkääminen, vaikka sinä et sitä sellaisena ajattelisi. Siksi kaikki puhuvat siitä, että olet hylkäämässä lapsesi.
Mäkään en nyt oikein tajunnut, mutta ei se mitään. Voisit aloittaa sillä, että opettelet oikeasti kuuntelemaan lasta. Kysyt häneltä, ei vain mitä on tehnyt tarhassa, vaan esim. miltä erilaiset asiat tuntuu. Selität, että olet oppinut, että sinun olisi hyvä opetella tällainen kuuntelemisen taito, mutta et voi oppia sitä nopeasti ja tulla siinä äkkiä hyväksi. Selitä, että haluat todellakin tietää ja ymmärtää eikä näissä keskusteluissa ole olemassa vääriä vastauksia - lapsesi ei voi vastata väärin, eikä hänen tule miettiä millaisia vastauksia sinä haluaisit vaan selität, että todellakin haluat tietää mitä hän oikeasti ajattelee ja tuntee, vaikka se olisikin jotain sinulle vaikeaa. Pyydät lapselta kärsivällisyyttä ja kerrot, että ymmärrät, että se saattaa hänestäkin tuntua oudolta tai siltä, ettei osaa vastata, mutta että haluaisit, että yritätte yhdessä oppia. Et tenttaile asioista, vaan todella pyrit oppimaan tuntemaan lapsesi siellä sisällä, millainen hän oikeasti on. Mitä pelkää, mistä iloitsee, mikä saa surulliseksi jne.
Tästä voisi aloittaa.
Jos muutat toiseen asuntoon, se on lapsen kokemusmaailmassa hylkääminen, vaikka sinä et sitä sellaisena ajattelisi. Siksi kaikki puhuvat siitä, että olet hylkäämässä lapsesi.
Mäkään en nyt oikein tajunnut, mutta ei se mitään. Voisit aloittaa sillä, että opettelet oikeasti kuuntelemaan lasta. Kysyt häneltä, ei vain mitä on tehnyt tarhassa, vaan esim. miltä erilaiset asiat tuntuu. Selität, että olet oppinut, että sinun olisi hyvä opetella tällainen kuuntelemisen taito, mutta et voi oppia sitä nopeasti ja tulla siinä äkkiä hyväksi. Selitä, että haluat todellakin tietää ja ymmärtää eikä näissä keskusteluissa ole olemassa vääriä vastauksia - lapsesi ei voi vastata väärin, eikä hänen tule miettiä millaisia vastauksia sinä haluaisit vaan selität, että todellakin haluat tietää mitä hän oikeasti ajattelee ja tuntee, vaikka se olisikin jotain sinulle vaikeaa. Pyydät lapselta kärsivällisyyttä ja kerrot, että ymmärrät, että se saattaa hänestäkin tuntua oudolta tai siltä, ettei osaa vastata, mutta että haluaisit, että yritätte yhdessä oppia. Et tenttaile asioista, vaan todella pyrit oppimaan tuntemaan lapsesi siellä sisällä, millainen hän oikeasti on. Mitä pelkää, mistä iloitsee, mikä saa surulliseksi jne.
Tästä voisi aloittaa.
Hyvä aloittaja!
Kuten tiedätkin, niin ei ole vanhempaa, joka ei mokaisi tai erehtyisi jollakintavalla - vaikka toki turvallisuus, empaattinen/lämmin "tunneilmasto" ja liian vaativuuden välttäminen ovat tavattoman tärkeitä lapsen terveen kasvun ja tulevaisuuden rakennusaineita. Älä unohda, että epäonnistunutkin vanhempi on uuden mahdollisuuden ja rakkauden arvoinen, niin olet sinäkin! Ehkä tämä pieni video vakuuttaa sinut siitä ja itsesyytöksesi helpottavat http://www.fathersloveletter.com/Finnish/#4
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 20:38"]
Ehkä ilmaisen itseäni huonosti, olen saanut sekä psykologilta että teiltä sen verran outoja vastauksia.
En ole hylkäämässä lastani vaan ottamassa tähän etäisyyttä. Iso ero.
[/quote]
6-vuotiaan lapsen kannalta äidin muuttaminen kotoa pois on hylkääminen. Vaikka äiti näkisikin lasta säännöllisesti. Kysy vaikka kokeeksi lapseltasi, mitä hän tuumaisi, jos äiti muuttaisi kotoa pois ja lapsi jäisi isän kanssa kahdestaan kotiin asumaan. Älä kysy tätä sellaisena hetkenä, kun lapsi on vihainen, villi tai vetäytynyt tai sinä itse olet tunnekokemuksen vallassa vaan rauhallisena hetkenä jolloin kaikki on melko hyvin. Jos asiaa pohdit mielessäsi, millaisia vastauksia luulet saavasi?
Olet lapselle tärkeä vaikka et olisikaan täydellinen äiti. Sitä tosiasiaa ei poista minkään psykiatrin kommentit eikä mitkään lapsen diagnoosit. Mitä luulet, mitä psykiatri olisi sanonut, jos olisit häneltä kysynyt, olisiko sinun hyvä muuttaa lapsen luota pois? Luuletko, että hän olisi pitänyt sitä hyvänä ideana?
Jos sinusta tuntuu, että lapsi tarvitsee etäisyyttä sinuun, sen voi toteuttaa muutoinkin kuin siten, että sinä muutat pois. Mutta oletko ajatellut, että kuvitelmasi siitä, että lapsi jotenkin hyötyisi etäisyydestä sinuun, voikin olla oma tunteesi siitä, että sinä tarvitset nyt etäisyyttä lapseen? Jos näin on asian laita, mikä olisi oikea ja hyvä ratkaisu koko perheen kannalta?
Miten muuten miehesi näkee tilanteen?
5
joo joo ja hylkäisit jo nyt turvattoman lapsen.