Lue keskustelun säännöt.
Miesystäväni tyttö vihaa minua...
21.06.2013 |
Olemme seurustelleet kohta vuoden, ja olen muuttanut asumaan miesystäväni luo. Luonamme asuu myös miehen 6v tyttö joka toinen viikko.
Tyttö on todella itsepäinen, temperamenttinen, ja mies on myös myöntänyt hänen olevan välissä hieman hankala. Tyttö on koko elämänsä ajan saanut sekä äitinsä että isänsä jakamattoman huomion ja nyt häntä ehkä ärsyttää että minä asun myös hänen isänsä kanssa. Olen yrittänyt olla tytölle mukava ja rento aikuinen, en puuttua liikaa hänen asioihinsa mutta auttanut ja kuunnellut kun sitä on tarvinnut. Kun tyttö on isällään, annan heidän rauhassa touhuta enkä ole tunkenut väliin. Toki silti teemme asioita yhdessä, käymme välissä kolmistaan elokuvissa tai syömässä.
Tyttö kuitenkin kohtelee minua kuin ilmaa. Ei kuuntele, tottele ja on erittäin välinpitämätön minua kohtaan. Mutta kun tytölle sattuu huono päivä, minä olen se joka saa kuulla kunniansa.
Harmittaa, nyt olen kauhulla alkanut odottamaan viikkoja jolloin tyttö on meillä... Minä en todennäköisesti voi saada lapsia, joten olin innoissaan kun saan olla edes äitipuoli. No, tyttö vihaa minua joten äitipuolen roolikaan ei kovin kivalta tunnu. Onko mitään vinkkejä, miten voisin yrittää saada minun ja tytön välejä paremmaksi?
Kommentit (4)
Minä myös ajattelen, että aika auttaa. Älä tyrkytä itseäsi, älä esitä mitään vaan ole oma itsesi, myös huonoine puolinesi ja huonoine hetkinesi. Lapsi on todennäköisesti elätellyt toivetta äidin ja isän paluusta yhteen (moni erolapsi tekee niin) ja sinä uhkaat tuota haavekuvaa.
Kun jaksat ottaa vastaan lapsen oikuttelua ja kiukuttelua nyt (ei kuitenkaan asiattomuuksia ja selvät rajat pitäen!), lapsi lopulta palkitsee sinut luottamuksellaan. Älä yritä olla hänelle äiti, sillä hänellä on jo äiti, jota et voi korvata mitenkään. Ole paremminkin kuin täti tai ystävä.
Jaksamista, voi viedä vuosia että tyttö oppii luottamaan. Mutta on se silti sen arvoista ja uskon, että sinusta tulee tärkeä aikuinen tytölle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä tyrkytä itseäsi, äläkä mielistele. Anna tytölle aikaa. Tyttö voi purkaa vihaansa sinuun oman äitinsä ja isänsä erosta. Tee tytön kanssa jotain yhdessä. Käykää vaikka torilla tai kahvilassa. 6v. on eskariuhma ja on vaikea ikä muutenkin. Lapsi on aivan erilainen, kun täyttää 8v.
Jos olette seurustelleet vajaan vuoden, ette varmaankaan ole asuneet kovin kauaa yhdessä? Tilanne on siis lapselle uusi. Ja lapsi on uhmaiässä. Lapset haluavat olla lojaaleja vanhemmilleen, ja tuossa tapauksessa lapsi haluaa olla äidilleen lojaali, eikä varmaankaan siksi hyväksy sinua. En tarkoita ettei tytön äiti sinua hyväksyisi, sitä en voi tietää enkä eron syitä, eroon on aina olemassa syyt joita tuon ikäinen ei vielä ymmärrä. Hänen näkökulmastaan sinä olet kuitenkin se mätäpaiseperheenhajottaja, ja vaikket oikeasti olekaan, niin helppo osoite kanavoida kaikki eroon liittyvät pettymykset ja viha ja suru. Kiukuttelemalla.
Minä olin ihan kamala 6-vuotiaana, aivan hirveä riiviö, muistan sen ajan itse. Pahinta uhmaikää, ajatus siitä että kaikkien on huomioitava minut kaikessa ja vähintäänkin luettava ajatukseni, mutta kyky huomioida itse muita vasta kehittymässä. Vanhempani ovat edelleen onnellisesti yhdessä, eli tilanne sinänsä ei ole sama. Mutta tuo on sellainen ikä että jos joku ei mene mielen mukaan, niin pääepäilty saa kuulla kunniansa kyllä. Muistan olleeni kiukkuinen siitä että lapsenvahdilla oli miesystävä (???). Se että omalla isällä olisi joku muu naisystävä kuin äiti, painii siis murheen määrässä ihan omassa luokassaan 6-vuotiaan mielestä.
Ekaluokkalaisena olin jo kaikkien kanssa hyvin toimeen tuleva ja tyytyväinen lapsi, eli ei kestänyt kauaa tuo vaihe. Ole oma itsesi, ajan myötä se joko riittää tai ei riitä.
Aika varmaan parantaa välejänne tai sitten ei.
En ole ollut koskaan äitipuolena kenellekään, mutta lapsipuolena kuitenkin. Olin lukioikäinen, kun äitini uusi mies muutti meille asumaan. Mies on hyvä ihminen, suorastaan onnenpotku äidille eroon päättyneen avioliiton jälkeen. Minä en kuitenkaan pystynyt hyväksymään tätä miestä. Kohtelin häntä kuin ilmaa ja olin varmaan muutenkin hankala. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että minulla on ollut paha olla. Kannoin mukanani lapsuudenkodin traumoja enkä osannut puhua niistä.
Vasta aikuisena olen oppinut puhumaan äitini miehelle. Olemme siis ystävystyneet vuosien varrella. Hän ei ole koskaan tyrkyttänyt itseään, on vain ollut läsnä, mikä on hieno asia. Joskus mietin, että olisin tosiaankin voinut olla ystävällisempi äidin miehelle alusta asti, mutta en vain osannut silloin nuorempana.
Nyt kun ajattelen sinun tytärpuoltasi, huomaan joitakin yhtäläisyyksiä itsessäni ja hänessä. Myös sinun tytärpuolesi elämä on mullistunut vanhempien erosta (tosin hieman eri syistä kuin minun elämäni). Tytär on nuori, eikä hän osaa kertoa pahasta olostaa muuten kuin kiukuttelemalla. En tiedä, miten saisitte miehesi kanssa tämän solmun avattua. Auttaisiko perheneuvola? Kävisitte yhdessä tai erikseen juttelemassa perhetilanteestanne ammatti-ihmisen kanssa. Ehkä sieltä saisitte jotakin ihan konkreettistakin apua kuunteluavun lisäksi.
Entä oletko etsinyt netistä tietoa, miten tällaisissa tilanteissa kasvatusalan ammattilaiset neuvovat?