Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
6-vuotiaani on psykologin mukaan ahdistunut, yksinäinen sekä turvaton
09.05.2013 |
Hän on oireillut jo vuosia, mutta en ole osannut yhdistää sitä mihinkään vaan olen ajatellut että menee erään syndrooman piikkiin, joka hänellä lievänä on. Kävimme kuitenkin läpi tutkimuksia, nyt viimeisimpänä psykologin ym. vastaanotot ja palautekeskustelussa meille sanottiin suoraan tuo, mitä otsikossakin lukee. Järkytyimme mutta nyt olen alkanut ehkä tajuamaan tätä kuviota.
Olen aina ollut vaativa ja tiukka äiti lasta kohtaan. Vaikka hänellä onkin tuo eräs syndrooma (huom! ei Down tms.), hän on uskomattoman nopeaälyinen ja hyvämuistinen jne. eli olen uskaltanut asettaa hänelle tietyn "riman" asioihin. Hän mm. oppi lukemaan 4-vuotiaana panostukseni avulla (tavasimme Aapista, aloite tuli häneltä itseltään) ja olin hänestä erittäin ylpeä...mutta päiväkodista tuli palautetta, että lapsi menetti kiinnostuksensa lukemiseen kun jotkut muut ryhmäläiset oppivat saman taidon ja vielä sujuvammin (nyt 6-vuotiaana lukeminen ei meinaa sujua, ei edisty mihinkään). Kun jälkikäteen mietin tätä kaikkea, ymmärrän että lapsi ei oppinut aidosti oppimisen halusta. Hän yritti oppia miellyttääkseen minua. Ja näin kävi monessa muussakin asiassa, esim. käyttäytyi esimerkillisesti vain jos minä olin paikalla mutta muuten sähläsi ja riehui kuin vähä-älyinen.
Minua on syytetty siitä, että olen ollut ehkä tunnekylmä kasvattaja. Enpä tiedä; olen kyllä lohduttanut lasta jos tällä on ollut hätä, mutta toisaalta en ole halunnut kasvattaa hänestä itkupilliä. Eli kun olen aikani lohduttanut ja kertonut, miten tilanne etenee, olen kehoittanut lasta lopettamaan itkemisen ja jatkamaan leikkejään. Lapsi on tullut avoimesti luokseni aina kun on itsensä loukannut, joten en kuvitellut tekeväni tuhoa tällä kasvatustyylillä. Vaan väärässäpä olin, ilmeisesti. Lapsi olisi tarvinnut lässytystä, lisää syliä sekä paljon enemmän lisää huomiota. Minä en sitä tajunnut.
En oikein tiedä, mikä on kirjoitukseni pointti. Ehkä halusin kertoa jollekin, edes anonyymisti, mitä tapahtui. Tai ehkä minun piti kirjoittaa tämä kaikki, jotta voisin uskoa sen tapahtuneen. Minä olen ollut suoraan sanottuna surkea, PASKA vanhempi ja täysin epäsopiva lapseni äidiksi. En ole osannut huomioida hänen ongelmiaan, tunteitaan tai ajatuksiaan tarpeeksi, olen vaan jyrännyt menemään ja käskenyt hänet hiljaiseksi jos on valittanut liikaa. Hän kyllä totteli, mutta yritti miellyttää minua niin paljon että ärsyynnyin siitäkin. Lopulta hän alkoi valehtelemaan, salailemaan sekä huutamaan takaisin. Se johti siihen, että otin hänestä etäisyyttä ja nyt isänsä, tuo lempeämpi vanhempi, hoitaa häntä pääasiassa. Lapsi on alkanut olemaan kuriton, huutaa "suu kiinni" isälleen jos suuttuu ja osoittaa mieltään esim. sotkemalla ulosteellaan huoneensa. Tarkoittaako se nyt sitä, että hän alkaa rentoutumaan ja avautumaan? Itkuisempi on ollut, myös, mutta päiväkodissa on kieltämättä sujunut paljon paremmin.
Olen katsellut tässä asuntoja. Rakastan perhettäni kovasti, mutta en tahdo pilata lapseni elämää ja niinpä muutan pois johonkin lähistölle. Tarkoitus ei ole hylätä ketään, mutta tahdon antaa lapselle tilaa hengittää ja parantua. Juuri nyt päässäni surisee, kaikki on jotenkin kamalaa ja sekavaa. Mutta vielä pahemmin on lapsellani.
t. arkielämän paskamutsi
Kommentit (45)
28 jatkaa. Olen edelleen sitä mieltä, että pois muuttamisesi ei ratkaise tilannetta. Töihin palaaminen voi olla hyväkin ajatus, ihan sen tukitoimien rahoituksenkin takia tietysti, mutta saisit lisäksi muuta ajateltavaa ja ehkä vähän itseluottamusta palautettua, sitä tarvitset nyt, jotta jaksat ponnistaa uudenlaiseen vanhemmuuteenkin. Luin varmaan hutiloiden, mutta jotenkin jäi vaikutelma, että pois muuttamisesi olisi psykologin mielestä vastuutonta karkaamista, mutta toisaalta suositeltavaa?? Suomi on pullollaan välttelevästi kiintyneitä, "tunnekylmiä" ihmisiä, joiden on vaikea muuttaa käytöstään. Minusta tarvitsisit ihan ehdottomasti terapiaa tai jotain keskusteluapua, se on kaiken a ja o suhteessasi lapseen. Hyvä, että isä jaksaa lapsen kanssa, se suojaa lasta jo paljon. Jäin kuitenkin edelleen miettimään välejäsi mieheesi. Hän siis kannatti pois muuttoasi? Vaikka lapsen hätä on akuutti, niin ihan parisuhteen kannaltahan tuo kuulostaa tosi pahalta! Mietin, onko tunne-elämäsi jollain tavalla "kylmää" miehesikin kanssa? Millaiset välit ovat vanhempiisi, onko ystäviä? Suosittelen, että pengot pikku hiljaa elämäsi ja ihmissuhteesi läpi. Tottakai lasten kasvatuksessa on joitain jippoja tyyliin "tee a, niin sitten lapsi todennäköisesti tekee b", mutta kokonaiskuvaa ei pelasteta noilla, se vaatii laaja-alaista, syvällistä muutosta. Karsikaa elämästä kaikki ylimääräinen dramatiikka pois. En esim. ymmärrä tuota, että haluaisit tehdä jättipaljon ylitöitä, kyllä se minusta karkaamiselta kuulostaa. Tarvitsisit ihan oikeasti kunnollisen asiantuntijan arvion siitä, oletko lapsille oikeasti vaaraksi vai riittäisikö toiminnan hiominen ja erilaiset tukitoimet. Jos arvio on sellainen, että et ole mikään kehityskelvoton yksilö vaan sinulla on vielä mahdollisuuksia, en minä ainakaan moraalisesti paheksuisi, jos saisitte sosiaalitoimesta avustusta lapsen tukitoimiin! Eiköhän sitä rahaa turhempaankin mene?! Mutta nyt pitää saada se oma nuppi kuntoon, joten hae apua itsellesi, nyt heti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi jokaiseen ketjuun pitää tulla joku kertomaan, kuinka hän itse on täydellinen ja tehnyt kaiken oikein. Miten täydellisen äidin erinomaisuus auttaa ap:ta tämän omassa tilanteessa? Lannistaa luovuttamaan kokonaa, kun ei ole alusta asti tehnyt kaikkea täydellisen oikein?
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 20:49"]
Olet itsekäs ja narsistinen äiti, varsinainen kusipää. Minä olen kasvattanut lapseni empatialla. Jos lapsi on halunnut syliin, en ole käskenyt pois, enkä syyttänyt itkupilliksi - koskaan. Nyt lapseni on fiksu, omatoiminen ja EMPAATTINEN poika. Kaiken hän on oppinut sitten, kun on ollut siihen valmis, en ole vaatinut mitään, mihin hän ei ole ikänsä vuoksi pystynyt. Hellyyttä ja lämpöä meillä ei ole pantattu.
Olen sitä mieltä, että maailmassa on jo itsessään tarpeeksi kylmyyttä ja pahuutta - ei äidin tarvitse tuoda sitä lapsen elämään yhtään lisää.
[/quote]
Lapsen ja äidin välinen suhde ei ole samanlainen kuin kahden aikuisen välinen parisuhde, siinä mielessä että voisi "ottaa etäisyyttä" tai "olla tauolla".
Etäisyyden ottaminen 6-vuotiaaseen kuulostaa kamalalta.
Moni vanhempi koettaa toteuttaa omia toiveitaan lasten kautta, mutta ei sitten koidu kuitenkaan lapsen parhaaksi. Nyt sitten vaan pyrkiä omia tapojaan muuttamaan ja oikeastaan muistella sitä omaa lapsuuttaan, miten sinua kohdeltiin. Sieltä voi paljon tulla siihen, miten itse toimii vanhempana. Olet kuitenkin varmasti yrittänyt olla hyvä vanhempi lapsellesi ja nyt vaan täytyy muuttaa toimintatapojaan. Miettiä yksi kerrallaan, mitä tehdä ja mitä ei tehdä. Lapset myös kasvattavat ja opettavat meitä aikuisia. Sisuunnu, kyllä selviät, eikä lapsesi kaikki edesottamukset ole sinun syytäsi, mutta pakottaminen lukemaan oppiseen oli kyllä erehdys, noin pienellä vielä. Erehdyksiä saa tehdä. Rakasta itseäsi ja anna anteeksi lapsellesi ja itsellesi.
Alue: Aihe vapaa
Ap, mitä kuopukselle tapahtuu jos muutat pois ja palaat työelämään?