:) ~ Kissankulmalaiset kesään ~ (:

Sirppana olet ajatuksissani mukana ja koitan laittaa sulle voimia jaksaa niin tänään kuin huomennakin. Mua niin surettaa ette saa pientä tuhisijaa rinnallesi kaikkien niiden vaivojen jälkeen ;(

Niin kysymykselläni tulevasta tarkoitin juurikin tätä päivää...voi nää hormoonit on ihan hirveitä ku mua niin itkettää..tyttö tuo meidän nelonen ihmetteliki "mikki äiti ikkee"..

Voi et sää oo vanha vielä ollenkaan! Mää sain vasta kolmanneni 31v:nä..joten sää ehit vielä moneeki halutessanne..mutta sitten kun se aika on..voihan se olla että miehesi vaan suojelee sua ja itteään, pelkää jos toisen kerran käy samoin. Anna ajan kulua se on ainut mikä haavat parantaa..

Luja rutistus ja tuhansia haleja, voimia rakas ystävä <3

Voihan kurjuus...olen ihan pihalla.

Eilen aamulla olin kahdeksalta hyvinkäällä ja pian sain ekat käynnistystabletit ja särkylääkkeet. Nukuin aamupäivän kun mitään ei tapahtunut. Toisten tablettien jälkeen alkoi lievä selkäsärky ja jouduin jo pyytämään lisää särkylääkettä. Ennen hoitajien vuoronvaihtoa kätilö laittoi kolmannen kerran tabletteja ja antoi piikillä särkyyn lääkettä kun kivut oli pahentuneet. Uusi hoitaja haki kauratyynyn selkää varten ja siinä hetken kärvistelin kun hoitaja käväisi jossain. Hoitajan uudelleen tullessa huoneeseen alkoi vuoto ja kipitin kiireen vilkkaan "kannettavalle potalle" mikä lie oli hieno nimi sille. Hoitaja lähti äkkiä jotakin hakemaan ja sillä aikaa tunsin kahden möykyn tulemisen. Hoitaja tulikin pian paikalle ja käski nostaa pyllyä ja seuraavaksi siirtyä pöntölle ja nakkas kannen potan päälle.

Puin vaipat ja menin sänkyyn. Hoitaja vei vauvan pöntössä pois. Jonkun tovin kuluttua tuli peitellyn kaarimaljan kanssa ja sanoi, että et halua vauvaa nähdä, että oli jo aika pahan näköinen. Minulla siis oli toiveena saada nähdä sikiö. Epäilin asiaa hetken, koska en ole kovin herkkä. Pyysin sitten varuiksi ovelta hieman vilauttamaan ja kun vilautti vauvaa niin käskin tuoda sen minulle. Ei se oikeastaan ollut pahan näköinen. Hieman paikoitellen iho tummentunut ja selässä ja päässä ihon alla tummaa nestettä. Mutta kuitenkin se oli aivan täydellinen mini vauva. Sillä oli aivan täydelliset pienet jalat ja aivan täydelliset pienet kädet. Kasvot hieman hassut, mutta aivan selvä mini ihminen. Minusta ei ollut yhtään kamalan näköinen eikä yhtään kaduta, että katsoin. Olisi kaduttanut jos en olisi katsonut.

Kätilö alussa varoitteli että sukupuoli voi jäädä arvoitukseksi koska näillä viikoilla kaikki näyttävät pojilta. Kysyin hoitajalta sukupuolta ja oli sitä mieltä, että poika. Levitti vielä vauvan jalkoja ja minusta ne näytti selviltä häpyhuulilta joidenka välistä sojotti jotain ihan pientä ehkä valkoista. Eli minusta tuo sukupuoli jäi nyt kyllä arvoitukseksi. Mutta voiko kiveksen alut näyttää häpyhuulilta? En tiedä. Haluisin ns antaa jonkun nimen jolla vauvaa muistella, mutta sehän on nyt varsin haasteellista. Ehkä Toive voisi olla vaihtoehto kun on aika sukupuolineutraali nimi.

Haluan vauvan/sikiön itse haudata tai sirotella tuhkat tänne meidän lähelle hteistuhkaus kuulostaa ja tuntuu pahalta ajatukselta. Tänään olen näitä asioita yrittänyt selvittää ja voi jösses kun kaikki on tehty niin vaikeaksi. Ihan meinasin hermostua. Mutta ei auta muu kuin huomenna jatkaa selvittelyjä.

Näin on tämä kuudes raskaus nyt sitten ohi ja jäljelle jäi vain tyhjä maha ja valtava kaipaus.

Voi Sirppana mitä oletkaan joutunut kokemaan ;( Olit ajatuksissani koko päivän ja tänäänkin..

Oli varmasti hyvä että sait kuitenkin pientä katsoa, kun sitä kuitenkin olit toivonut. Sait vielä hyvästellä hänet. Annoit hänelle hyvin kauniin nimen, nyt hän pysyy sydämessänne aina Toiveena. Valitettavasti en osaa sanoa mitään noista sukupuoliasioista.. Toive sopii kyllä molemmille.. Ymmärrän hyvin sen että tahdot hänet itse haudata, jotenkin tuntuu että yksilöllisyys katoaa yhteistuhkauksessa, hän kuitenkin oli jo oma itsensä.

Sulle ja Toiveelle:

"Olit luonamme hetken
ihan pienen vaan.
Et pidemmälle enää
jaksanutkaan.

Ei koskaan tavattu
tunnettiin vain.
Liian vähän aikaa
sinut pitää sain. "

Toivon sulle kovasti jaksamista, kaipaus on varmaan suunnaton, eivätkä mitkään sanat sitä poista, anna itsellesi aikaa surra. Jos tarvit olkapäätä, niin täällä oon!

Halauksin Nani

Hei kaikki!

Onnea Ompulle ihanasta kääröstä! Ja muillekin onnea odotukseen!

Aina välillä pitää täälä käydä lukemassa kuulumisia, vaikka tänne palstalle 'ei enää ole asiaa'. :) Essuresta on jo pian vuosi ja kaikki hyvin, ei ole kaduttanut. Lauma voi hyvin ja nuorimmainen on jo 2v 4kk. Kummasti se aika vain rientää!

Kohta on jo joulu (kun aika tähän tahtiin juoksee), joten toivottelen kaikille ihanaa joulun odotusta! Voikaa hyvin! <3

toivoopi Äippä kera kuuden tenavansa

Minä täällä taas...

Miten Sirppana jakselet? Toivottavasti sulla on juttuseuraa, joku läheinen jonka kans voit aina tarvittaessa asiaa käydä läpi.. Voimia sulle vielä lähettelen!

Meillä tultiin jo 2kk ja näyttäis siltä että neitillä on refluksiaa..kokeilen ensin konstit kotona ja sitte mietitään muuta jos niistä ei apua ole. Nyt oon alkanu laittamaan pienimpiä vaatteita pois, pikkuhiljaa ku pesusta tulevat ettei yhellä rysähyksellä, jos näin ois helpompaa..ainaki toistaiseksi näyttäny olevan hyvä tyyli ku kiireessä viikkaat samalla pussiin bodyn sillon tällön niin ei ehi jäädä nuuskuttelemaan pientä vaatetta...kyllähän se kirpasee joka kerta mutta jos näin vältyn niagaralta niin hyvä. Muuten joudunki miettimään asioita erilailla ku tää nyt on niin lopullista..käytiin 2kk neuvolassa eilen niin tuli heti semmonen fiilis ku äippäneuvolaan joku taapersi siinä että mää en enää koskaan pääse sinne..neitiäki monesti vaan pidän sylissä ja nuuskuttelen ja heti hiipii ajatus että mulla ei oo enää koskaan näin pientä.. Koskaan ennen mulla ei tämmösiä aatoksia oo ollu vaikka monesti kuitenki on mietitty ettei enää lisää lapsia mutta nyt ku piuhat on tukittu niin ajatuksiin hiipii päivittäin jonkiasteisia ajatuksia siitä ettei koskaan enää..eli taitaa joku ikäkriisi painaa tai jotain..ei kyllä asiaa helpota sekään ku veljien vaimot molemmat oottaa..

Vielä ois tälle vuodelle yhet juhlat järjestettävänä...pää lyö tyhjää mitä neiti 4v:n synttäreille lauantaiksi leipois..

Missä kaikki on..Kuinka pitkällä Mimmuli ja Omppu jo onkaan? Mimmulilla taitaa olla la ihan näillä nurkilla jos oikein muistan? Onko Ompun sokerit pysyneet kurissa? Mullahan ei kans koskaan ollu mitään häikkää missään muussa arvossa ku aamupaastossa..ja se millä ite sain sen vaan kuriin oli kunnon iltapala vielä just ennen nukkumaan menoa ja se kans tarkoitti sitä ei mitään salaattia (varmasti arvot pielessä) vaan ihan kunnon ruisleipää ja ehkä jäätelöäki joskus..

Jaahas kutsu käy..kuulostellaan..

nani kera katraan

Kissankulmat <3

Miten mulle tulikin just nyt sellanen olo, että ihan pakko tulla tänne, vaikka noita hommia tossa odottaa jonossa... Oikeassa oli aavistus, en kyllä tätä olisi halunnut täältä löytää :´(

Sirppanalle lämmin halaus ja surumielinen hymy silmät kyynelissä <3 Mä niin tiedän miltä susta tuntuu. Meidän enkelityttöjen syntymästä on jo yli kaksi ja puoli vuotta ja vieläkin ikävä iskee välillä ihan hullun raivolla päälle. Uusimmassa vauva-lehdessä oli ensimmäinen artikkeli, jonka olen koskaan momoista nähnyt, ja siinä joku oli saanut terveet momo-tytöt, ja arvatkaa mikä oli mun mieliala? Ei, en osannut "aikuismaisesti" iloita heidän puolestaan, vaan tajusin tuntevani jonkinlaista katkeruutta ja kateutta, että hän sai omansa, mutta minä en. Näin se vaan on, asia on kuitenkin arka, edelleen.

Tosta sukupuoliasiasta, että teidänkin pieni lienee mennyt patologille, joten sieltä tulevissa tuloksissa se sukupuoli varmistetaan. Minä siis synnytin rv19+6 vauvat, joista toinen oli menehtynyt arviolta 15+ -viikoilla ja toinen 19+ -viikoilla. Itse myös halusin nähdä molemmat, vaikka tuon aikaisemman menehtyneen kohdalla minuakin varoitettiin. Hän oli kauttaaltaan maitokahvin värinen, muta selkeästi pieni ihminen <3 Isompi sisarensa oli aivan täydellinen ihminen pienine korvineen ja sieraimineen kaikkineen, vaikka mahtuikin kahdelle kämmenelle. Minulle sanottiin jo 15-viikolla ultrassa, että ovat tyttöjä, mutta kun kätilön kanssa katsottiin, niin erehdyttävästi muistutti enemmän poikaa, sukuelimet olivat juuri kuvailemasi kaltaiset. Kolmen kuukauden päästä kontrollissa tulokset kuitenkin olivat, että tyttöjä olivat, terveitä tyttöjä...

Sen tunteen palauttaminen mieleen ei ole vaikeaa. Kun istuit sairaalan sängyssä, katsoit alas leijuvia hiutaleita, olo oli kuin synnyttäneellä, mutta missään ei ollut sitä pientä kirkasta koppaa, jossa olisi ollut se tulos siitä kaikesta, vain suunnattoman tyhjä olo. Sen verran voin sanoa, että minua ohjeisti ennen kotiinlähtöä yli 20v kätilönä toiminut hoitaja, että aika kyllä haavaa parantaa, mutta paras "laastari" on se elävä vauva. Meilläkin mies oli jyrkästi vastaan, mutta taisi lopulta olla niin, etten häneltä asiaa kauheasti edes kysellyt. Tiesin, etten halunnut sellaista muistoa viimeisestä raskaudestani ja ehkä jollain lailla halusin myös todistaa itselleni, etten se ollut minä, joka petti, etten ollut "viallinen".

Uusi odotus oli pelottava ajatus, mutta lopulta se päämäärä oli niin kristallinkirkkaana mielessä, ettei halunnut edes ajatella minkään menevän pieleen. Ja se tuki, jota sai niin neuvolasta kuin sairaalasta, oli korvaamatonta. Aina sai käydä ääniä kuuntelemassa neuvolassa, jos tuntui siltä, ja ultria oli säännöllisesti. Ja totta on ettei kukaan voi toista korvata, ja minulle se näyttäytyi jo siinä, että en saanut tyttöä menetettyjen tilalle, vaan sain pojan, ja ehkä jotenkin kohtalonomaisesti tämä raskaus kaikista estoista huolimatta alkoi, ja poikahan se on tämäkin.

Tuo nimi, jonka olet/-te valinneet on juuri täydellinen <3 Itse ajattelin tyttöjen syntymän jälkeen, etten halua miettiä niitä nimiä, olinhan niitä toki jo miettinytkin, mutta että laittaisin kiveen tai jotain, tuntui aivan vieraalta. Mehän haettiin tytöt itse sairaalan kappelilta, kun myös ilmoitin etten halua heitä yhteistuhkauksessa Kuopion hautausmaalle, vaan isän sukuhautaan tänne kotikylälle. Hautauslupa haettiin ja samana päivänä kun noudettiin, laskettiin pieni valkoinen laatikko hautaan oman perheen ja äitini todistaessa. Halusin papin siunaamaan pienet, että jotenkin olisi turvallisempi olo, että joku, jolla on "suhteita korkeammalle" sanoisi jotain. Kuuntelimme Celine Dionin "Fly" -kappaleen ja noita kappaleita tulikin kuunneltua alkuviikkoina paljon. Mies oli huolissaan, että sekoan, mutta minun "sururiittini" oli, että istuin youtubessa, kuuntelin noita lauluja ja katselin vanhempien tekemiä muistoklippejä menetetyille lapsilleen. En ole sen jälkeen niitä katsonut, osa oli aika "järkyttäviäkin", mutta siten sain kai jonkinlaista "vertaistukea". Ja kun aikaa oli kulunut, ne nimet kuitenkin palasivat mieliin, ja sanoin sitten miehellekin, että vaikka he tavallaan aina ovat minulle "tytöt" puhuttaessa, niin haluan heille ne nimet edes omiin ajatuksiini ja jos ei muuta, niin päiväkirjani kansiin. Näin siis sisarusparvessa on myös Anissa Neimi Antonia ja Onerva Oili Annelina. Hautakiveen laitatin kaksi pronssista perhosta heistä muistuttamaan, mutta täytyy sanoa, että en ole kovin ahkera haudoilla kävijä koskaan ollutkaan. Minä aina ajattelen ettei minun tarvitse sinne mennä rakkaitani muistelemaan, he kulkevat aina mukanani, sydämessäni, joka päivä.

Sanon tismalleen samaa kuin Nanikin, että et ole yksin Sirppana (vaikka siltä se usein tuntuukin) <3 Täällä on suurin sydämin kuuntelevat korvat, jos siltä tuntuu.

Tuntuu tosi tyhmältä tähän päivitellä omia kuulumisia tällaisen jälkeen. Täällä porskutellaan päivä kerrallaan. Mies lähti reilu viikko sitten ulkomaan komennukselle, että yksinhuoltajana saanut nyt olla. Maanantaina oli kontrolli KYS:issä, sokeriseurantaa olen pitänyt, vaikka se ahdistaa ihan älyttömästi koko asia. Arvot on olleet ihan ok, mutta koko ajan niitä panikoi, ja on selkeästi nousseet nyt viikkojen edetessä, ja helposti kyllä ylikin paukkuvat, jos jotain peeaskaa erehtyy syömään. Syömiset on menneetkin ihan olemattomiin, ei oikein maistu mikään ja sit kun noita arvoja tuskailee, niin paino on kivasti pudonnut alotuspainosta 7,5kg... Näillä ylikiloilla eivät kuitenkaan reagoi tohon mitenkään, eikä tuo jäpikkäkään ole reagoinut. Olin aivan paniikissa kun sain painoarvioksi n.1500g, ja kotona heti syynäsin noiden edellisten kortit, ja yllättäen on nelosen kanssa samoissa mitoissa nyt (hän syntyessään 3990g rv 39+6) Totisesti toivon, että tämä menee noiden kahden edellisen tavoin ja ottaa varaslähtöä sen pari-kolme viikkoa. Kaikki mittasuhteet oli kuitenkin ihan oikein eli pää suhteessa mahaan jne. ettei nyt varsinaisesti mitään sokerivauvan standardeja täytä, ja tuo painoarvio on heidän käyriensä sisällä. No neljän viikon päästä uudestaan syyniin, ja sit mahdollisesti se mielenterveyttä helpottava käynnistyspäivälupaus kalenteriin (vaikkei kahdella edellisellä kerralla sinne asti päästykään).

Jatkoista eilen puhuttiin sen verran, että kierukkaa kokeillaan tämän jälkeen. Sterilisaatiota en usko pääkoppani kestävän, ja nyt kun on tuo mielialalääkitys kuitenkin katsottu, niin uskallan sitä "henkaria" kokeilla. On kyllä vahvasti itsellä olo, että ehdottomasti viimeinen, ja mies varsinkin julistaa kun joku profeetta asiaa, mutta en nyt silti mene "luontoa" härkkimään... Itkulta tuskin silti täälläkään säästytään, jos niitä pieniä vaatteita jossain vaiheessa taas laittelee. En ole vielä sen kummempia valmisteluja tai hankintoja tehnyt, yltiörealisti on kuitenkin yltiörealisti ;/ Mutta nyt se on vaan jatkettava täällä harjoituksia, palataan kulmille rakkaat taas <3

Maalaisomena ja PiPo rv28+3

Voi. Te olette oikeasti tosi ihania naisia. 

Minä oon ihan poikki. Ei oikein jaksa mikään innostaa.

Vuotokin ärsyttää. Näyttää loppuvan ja sitten taas jatkuu. Niin rasittavaa kun värkki hellänä jatkuvasta lotraamisesta ja siteiden käytöstä. En vaan jaksais enään.

Haluis jatkaa elämää entiseen malliin, mutta se tuntuu niin mahdottomalta.

Sirppana mitenkäs sulla nyt menee? Toivottavasti olo ois vähän parempi ja pääsisitte yrittämään uudestaan <3

Mä olen vähän lähempänä isoa perhettä, nyt ois rv9 menossa. Keskenmenoja ei ole ollut yhtään niin saa nähdä miten käy jotenkin pelottaa enemmän kuin aikaisemmin. Mutta päivä kerrallaan :-) Varhaisultrassa löytyi syke ja vastasi viikkoja että np-ultraa odotellessa.

Huono olo ja oksettaa, oksentaa on tarvinnut onneksi vaan 2-3xpv. Mihinkähän sitä on taas lähtenyt... Mutta ei kai se auta kun kestää kun tähän taas lähdettiin :-D synnytyksen jälkeen kaikki unohtuu kuitenkin niin nopeasti :-)

maalaisomena millä viikoilla sulla käynnistetään, joko enskuussa vois olla vauva sylissä?

Lunalii 8+4

Täällä on hiljaista :-) Onko enää muita odottajia?

Np-ultrakin takana eilen ja 5pv vauva oli isompi joten siinä meni viikko ihanan nopeasti, sunnuntaina poksui 13+0 ja tänään jo 14+0 :-D

Heipat kulmille <3

Kyllä täällä käy vaan seurailemassa kuulumisia, mutta tosi saamaton on allekirjoittanut kyllä ollut tämän kirjoittamisen suhteen... on tosin ollut yllättäen pari kantoa kaskessakin taas kun meistä on kyse ;) Pakko nyt kuitenkin siirtyä seikkaperäiseen kertomukseen omista vaiheistani tämän viimeisen odotukseni loppumetreistä... Palaamme siis takaisin tammikuulle, jossa kävin KYS:illä kontrollissa 13.1. Soitin käynnin jälkeen neuvolaan unohtuneesta streptonäytteestä ja sovittiin aika pe. 16. pvä. Se aamu oli tosi tukala ja tuskainen :/ Paarustin neuvolaan ja oli siellä sitä mieltä, että käynti näytillä olisi ihan aiheellinen, otti myös sen näytteen (se myöhemin nega). Käytiin sairaalalla jossa kohdunsuun tilanne oli kokolailla ennallaan, 3cm auki ja joku löyhä kanavanpätkä paikoillaan. Tultiin kotiin ja viikonloppu meni käpistellessä, kauhea painontunne alhaalla, mutta tavoilleni uskollisena, en juuri kipeitä supistuksia tunnekaan, kunnes synnytän! Su-aamuna tuli karmea kasa limatulppaa ja mies oli jo ihan paniikissa (yllätys *huoh*). Nukuin aivan olemattomasti yön ja maanantaina tulpan tulo vaan jatkui. Illalla tuli miehelle mittari täyteen, kun teinpä mitä vaan, alko puristella, mutta mihinkään ei sattunut, se sama tuskainen paineentunne vaan jatkui. Ajettiin KYS:ille, jossa hän ilmoitti suoraan kätilölle, että "minnoon sähkömies, enkä mikkään perhanan kätilö" (meitä hymyilytti hieman molempia tässä kohtaa). Päättivät ottaa siinä kohtaa sisälle seurantaan, ja kuten myöhemmin selvisi, nukkumaan... Antoivatkin illalla sellasen "nappisatsin", että tällainen "ammattivalvojakin" tipahti hetkessä. Aamulla olikin kyllä vähän erinäköinen maailma.

Seuraavana päivänä odotti sitten lääkäri ja sitä ennen tapasin sairaalan sosiaalityöntekijän. Meidän olemattomat tukiverkot kiinnosti sitäkin ja ilmoitti ottavansa kuntaan yhteyttä tukitoimien saamiseksi meidän perheelle (hoitopäiviä lapsille/perhetyötä), koska edelleen faktana se, että miehen on pakko olla töissä, ei voi yksityisyrittäjänä ruveta perumaan sovittuja keikkoja. Lääkärikäynti oli tosi "outo". Mutisi vaan, että kohdunsuun tilanne "kypsä" ja "etenevä", 3-4cm auki ja se kanavanpätkä löyhästi olemassa. Ei kotiutusta, ei käynnistystä ("kun heillä käytänne, ettei ennen viikkoa 38 ilman akuuttiperustetta..."). Psykiatrisen lääkärin arvioon (ihana olla "mtt-lemmikki") jonka jälkeen taas arvioon käynnistyksestä. Voitte uskoa, että tuon jälkeen soitin ukolle, että tuon arvion päätteeksi jos "pää" todetaan riittävän kokonaiseksi, tulen kotiin, enkä hievahdakaan ennen kuin mukulan pää on ulkona! Noo, päivänä seuraavana tapasin tämän psykiatrisen lääkärin ja meillä oli kyllä tosi hyvä ja antoisa keskustelu. Kerroin kyllä ihan avoimesti tuntemuksista ja pelkotiloista, joita olin kokenut heti lääkkeen lopettamisen jälkeen, ja sovittiin sen aloittamisesta uudelleen. Pohdin myös sitä, että voisiko ristiriitaiset tuntemukset liittyen synnytykseen johtua siitä, että mies on ollut raskautta vastaan alussa, ja olen ollut aika "yksin" tämän odotuksen. Loppuajasta suorastaan "erakko", kun ei yhtään ole halunnut olla ihmisten ilmoilla, käydä missään tms. 

Minut oli edellisenä päivänä (ti. 20.1) siirretty naisentaudeille akuuttiosastolta (entinen synnyttämättömien osasto) ja oli tosi turhauttavaa olla kaksi kertaa päivässä käyrillä ja "potilaana" kun tuntu että on ihan kunnossa. Sanoin kyllä niille hoitajillekin, että varmaan olis pikku-ukko jo pihalla jos olisin kotona, koska kotona ei ole mahdollisuuksia lepäillä vähääkään ja vaikka kuinka yritti siellä sairaalassakin liikkua ja kävellä portaissa, ei se kuitenkaan vastaa samaa. Ja tietysti kun toi psyk. lekuri oli ke. niin enhän mä enää tavannu lääkäriä sinä päivänä, vaan se siirty torstaille, ja taas odottamista... 

Torstaina olin jo pakannu kamani, että jes, nyt vaan lähden kotiin. Lääkärikin oli se sama joka oli edellisellä polikontrollikäynnillä, ja jota olin pitänyt vähän "törönä"... Osoittautuikin tosi asialliseksi ja sekin käynti venyi lopulta pidemmäksi. Pääpointti oli se että olivat jonkun "ryhmän" kollegoista kanssa keskustelleet ja katselleet mun papereita, ja huomasivat sellaisen seikan, että jos synnytys kotona käynnistyy, niin vauvalla tuskin on niin isoa hätää sitten lopultakaan kuin minulla, kun on tuo taipumus runsaaseen vuotoon. Normiambulanssissa ei kuulemma ole sellaista varustusta jolla vuoto saataisiin asettumaan, vaan apu siihen tulisi sitten kätilön mukana (käytänne uhkaavissa koti-/matkasynnytyksissä se, että lähin ambulanssi tulee, mutta KYS:istä lähetetään ambulanssi kätilön kanssa joka tapauksessa). Olivat päätyneet siihen, että minä kotiutuisin sitten vauvan kanssa, viimeistään kun käynnistäisivät synnytyksen maanantaina 26.1. (mulla 38rv täynnä 25.1.)! Voi peeaskat! Ensin iski suunnaton harmitus, oli ikävä lapsia ja turhautti kun olin ihan varma, ettei synnytys käynnisty ikipäivänä siellä "lojuessa". Ajatukseen käynnistyksestä suhtauduin myös tosi kielteisesti ja ehkä pelollakin, kuinkahan kovalla vauhdilla sitten mentäisiin? Lääkäri totesi vaan, että eivät myöskään halua romuttaa saavutettuja "etuja" eli se, että vauva saataisiin täysiaikaiseksi (heille siis tuo 38rv) ja minut levänneeksi. Sanoi että parikin päivää kotona veisi todennäköisesti pisteeseen, jossa olin tullessani... Siis mitä? Näkyikö se oikeasti ulospäin, jos ihminen on enemmän tai vähemmän valvonut viimesen vuoden? Kotona mies suhtautui uutiseen tosi yllättävästi. Ilmoitti että joka tapauksessakaan ei olisi minua kotiin halunnut, että olisi varmaan pistänyt hotelliin sitten. Halusi meidän olevan "turvassa", eikä halunnut ylimääräistä stressiä sen enempää minulle, itselleen kuin lapsillekaan, koska tottahan se oli, että varmaan se "jännittäminen" heijastuu ihan kaikkiin. Ja joo, kuuluu toki asiaan että vauvan syntymää jännitetään, mutta tässä kun tuntui, että kyse oli enemmän jo "henkiinjäämisen" pelosta, ymmärsin kyllä pointin. 

Torstai-iltana sain onneksi pienet muruset käymään ja lauantaina (24.1.) pääsin "kaupunkilomalle", kun käytiin koko porukan kanssa kaupungilla pörräilemässä. Huikeaa oli olla omissa vaatteissa, ja vaikka paine oli tosi häijy ja puristeli, niin ei sitä edes halunnut huomata, kun sai olla omien rakkaiden kanssa. Kummasti sympatiat nousi niitä äitejä kohtaan jotka tuollakin olivat olleet jo useita viikkoja ja vielä viikkoja joutuisivat olemaan...

Torstaina kohdunsuun "etenevä" tilanne oli 4cm auki ja se kirottu kanavanpätkä. Viikonloppuna en sitten lääkäriä nähnytkään, käyrillä näky tasaisesti supistuksia, mutta ite olin kyllä jo ihan luovuttanut. Olin ihan varma, etten saa sunnuntai-iltana unta peloiltani, mutta nukuinkin ihan hyvin. Maanantaina aamulla lääkärille, jossa totesi että käynnistetään, tarkisti kohdunsuun ja soitti saliin. Olin jo aiemmin ounastellut, että aika täyttä on, kun naistenosastollakin jouduin vaihtamaan huonetta että saivat synnyttäneille äideille sieltä paikkoja, ja tilanne jatkui: salit oli aivan täynnä. Sain siis jäädä "löysään hirteen roikkumaan" ja odottelemaan josko tilaa iltapäivällä vapautuisi. Melko "hauska" päivä... Iltapäivällä sitten sanottiin, että tilanne edelleen sama, että varaavat tiistaiaamuksi mulle paikan sinne saliin. Illalla kätilö toi sellasen iiiison peräruiskepullon ja vaseliinituubin mun pöydälle ja tokaisi hymyillen, että "näillä sitten aamulla aloitellaan"... Jep, kuinkahan monta lakanaa täytyisi solmia jonoksi, että kuudennesta kerroksesta ylettyisi maahan asti? 

Olin nukahtanut, kuitenkin. Heräsin vessaan vähän ennen puolta yötä, ja painuin takaisin uneen... Tosi outoa kun tässä unessa ei ole tällasta painetta... havahduin hereille ja vaistomaisesti katoin kelloa, mutta jostain syystä se ei rekisteröitynyt tarkasti tajuntaani. Puoli kahden maita mentiin... Lähdin käytävälle, kun kuulin että huonekaveri nukkui. Kävin sanomassa kätilölle, että painaa, ja hän ohjasi tutkimushuoneeseen. Sanoin soittavani miehelle, johon sain naurahduksen, että kannattaakohan vielä, jos ei selkeästi edes supista. Teki sisätutkimuksen ja kysyi, että olikos täällä sitä kanavaa vielä kun nyt sitä ei enää ole. Sanoin, että oli ja halusin pystyyn käyrälle, johon välttämättä halusi minut kytkeä. Yhden supistuksen piirsi käyrälle, ja sen jo tunsi tuntuvan sisuksissa. Olin siis jo soittanut miehelle. Hieman hölmönä kätilö sitten sanoi, että jos minusta tuntuu siltä niin kai voidaan sitten saliin päin lähteä, kun ei oikein muutakaan. Siitä sitten kamerakassi matkaan ja hissiin. Synnärin aulassa tuli toinen tuntuva supistus, kun odottelin vastaanottavaa kätilöä. Minut on kirjattu synnytyssaliin klo:02:10, "epäsäännöllisten supistustuntemusten vuoksi, jotka äiti ajattelee johtavan synnytykseen. Äiti kyllä tietää", lukee raportissa. Kohdunsuun tilanne tarkistetaan, tuolloin 6cm auki. Ilokaasun kätilö laittaa valmiiksi ja lähtee hakemaan jotakin, kysyy saako miespuolinen kandi tulla saliin. Annan tietysti luvan, milläs ne muuten oppii ;) Testaan ilokaasua, ja uskokaa tai älkää mua alkaa laulattaa?! Eikä mikä tahansa biisi, vaan vanha klassikko "I am sailing"... Hetken nauroin ääneen moista näkyä, että yks seisoo synnytyssalissa sängyn vieressä laulamassa... Kätilö palasi todella komean (!) nuoren miehen kanssa, joka suloisena kyseli kaikkea ja oli oikeasti todella miellyttävä. Klo:02:20 auki 9cm ja kerroin kätilölle, että on tosi outoa, kun aiemmin kipu tuntunut minulla voimakkaana selässä ja nyt sellaista tuntemusta ei ole ollenkaan, vaan pientä polttelua lähinnä alamahalla? Kätilö epäilee virheellistä tarjontaa, mutta ilmoitan etten halua kuulla mitään ylimääräistä "murhetta" ainakaan, ja sovitaan niin. Pieni reuna tuntuu enää, ja lapsivedet menevät kirkkaana tuon tutkimuksen jälkeen (tästä kätilö sanoo jälkeenpäin, että tässä vaiheessa olisi tullut lapsikin, jos tarjonta olisi ollut oikea). Vauvan sydänäänet alkavat "lompsuttaa" hitaasti, kun olen selällään, joten kenotan tosi vammasesti puoliksi kyljellään. Ilokaasu kytketään hapelle. Klo:02:49 alkaa ponnistusvaihe, johon mieskin ennättää paikalle. Mahaa polttaa, enkä tunne kunnon työntäviä supistuksia, vauvan sydänäänet aina välillä laskevat rajusti. Itse ehdin miettiä, että "ketut niiden kolmen kilon painoarviosta (sain siis torstaina tasan 3kg arvioksi ultran perusteella), tää on ainakin 4 jos ei enemmänkin!" Kätilö sanoo, että kulmakarvat on jo näkyvissä, ja lääkäri tulee paikalle alkaen jo imukuppia viritellä koska edelleen stressiä pienellä havaittavissa sydänäänien laskussa. Sit tulee joku hitsin kiukku, että "ettehän te nyt jumaliste väkisin sitä sieltä ala tempomaan" ja "äiti ponnistaa upeasti ja klo:02:59 syntyy virkeä poikavauva avonaisessa tarjonnassa, otsa mustelmainen", lukee synnytyskertomuksessa :) Minä saan taas piikkejä ja tabletteja ja "poikaystävän" tippakoneen ja kahden pussin muodossa, mutta ei edes haittaa taaskaan siinä kohtaa. Mitä ihmettä sitä muka pelkäsi? Ei sitten itse tilanteessa mitään, vaan tuli taas sellanen "luolanainen"-olotila :) Ja toden totta, hemmetin hyvä, että siellä sairaalassa oltiin!

Meille siis: 27.01.2015 klo:02:59 POIKA rv38+2 3130g, 48cm ja py34cm 

Hän on aivan syötävän suloinen, pieni ja kiltti kun mikä <3 On kyllä edelleen ihan vakuuttunut olo, että Hän on meidän viimeinen Murunen. Nyt vaan yrittää nauttia joka hetkestä täysillä ja imeä näitä tunteita ja tuoksuja muistoihin ja tietysti valokuvata kaikkea mahdollista ;) Jotenkin helpottunut olo kaikkiaan, maitoa tulee ja oma toipuminen iihan mukavasti mennyt. Saatiin tosiaan noille lapsille hoitopäiviä tähän alkuun ihan kivasti, että saa rauhassa toipua ja tottua pieneen. Hieman tietysti draamaa tässäkin, kun meidän "Aku Ankka"-perheestä on kyse... Samana päivänä kun pieni syntyi, puhkesi koko meidän pikkukolmikkoon vesirokko, ja kun saatiin infektiolääkäriltä varmistus, että voidaan tulla kotiin torstaina (29.1), löyty illalla kahdelta alakoululaiselta täitä :( Joka vuosi tulee se lappu kotiin, mutta oli ihan eka kerta kun meille rantautui ja todella täydellinen ajoitus siis *huokaus*. Siinä sitten kotiinpaluuiltana melkein puoleen yöhön heiluttiin (Luojalle kiitos mun äiti kuitenkin tuli meille kaikista "kiireistään" huolimatta sillon tiistaina. Olis meidän isi ollu ihan lirissä muuten!). Äiti levitti "linimenttiä" päihin minä vaihdoin lakanoita ja heiluin imurin kanssa ja isäntä saunassa pesi vuoron perään penskoja. Niin meidän elämätä :D Nyt jo voi nauraa, sillon ei paljoa hymyilyttäny...

Eikä tässä sitten tietenkään kaikki... Tasan kaksi viikkoa siitä kun tultiin kotiin, löysin vesikellon tän pienen pojan päästä! "El Vesirokko" siis sittenkin tarttuu myös vastasyntyneeseen, "suojista" huolimatta :/ Eikun soitto KYS:iin ja ohjeiden mukaan nyt seurattu heppusta haukkana. Jos olisi rajusti roihahtanut rakkuloita tai yleisvoinnissa tapahtunut muutosta, osoite olisi ollut sairaala, mutta onneksi noita kelloja ei ole kuin muutamia ja poitsu on syönyt hyvin koko ajan. Sanoikin se lääkäri, että koska minä olen aikanaan sairastanut ko rokon, pitäisi pysyä minun vasta-aineilla aisoissa. Sitä en tiedä, riittääkö tämä antamaan hänelle immuniteetin vesirokkoon vai sairastaako joskus vielä uudestaan. Miehellä on ollut vesirokko kahdesti, lapsena ja aikuisena kun meillä esikoinen sairasti.

Ristiäispäivä on varattu, ja taas "tuskainen" nimimietintä päällä :/ Kutsut sain askarreltua viikonloppuna joten nyt pitäis orientoitua ohitettuihin kotitöihin *plääh*;) Palailen taas kurkkimaan kulmille...

MO ja todella nimetön PiPonen huomenna jo 3 viikkoa!!!

Huh Huh omppu mikä tarina!

on siinä ollut kaikenlaista.

mutta selvisitte rokosta ja täistä voittajina vauva kainalossa. Voin niin kuvitella tilanteen. Huh.

onnea pienestä pojasta!

sirppana rv 5@+2

rv 5+2

Ryhmät osiosta löytyy nyt Kissankulma suurperheille. Suljettu ryhmä jossa voidaan turista niin odottajat kuin jo synnyttäneetkin.

Onnea tuhannesti Omppu pikkuruisen pojan syntymän johdosta! Huh mikä alkuvuosi teillä!

ja voi mitä ihanuutta Sirppis! Onnea plussasta! Tarrasukkia ja enkeleitä pikkuiselle masumatkalle mukaan!

Lunaliillekin onnea raskaudestasi! Kuinka olet voinut ja oletteko jo kertoneet..mitä "palautetta" olette saanut?

Meillä ollu vähän rankkaa..enkä siksi ole jaksanu riemastuttaa ilosoinnuillani.. Mutta kävin lykkäämässä itteni ryhmän puolelle jossa voin sitten avautua teidän riemuksenne..jospa siis jatketaan siellä toisaalla..

Heippa kaikille! 

Pahoittelen etten ole saanut aikaiseksi kirjoittaa aikoihin. 

Onnea Sirppana raskaudesta ! Laitoin pyynnön tuohon suljettuun ryhmään. 

Ompulle onnea pojasta. Aika hulinaa ollut teillä kyllä. 

MMeille siis syntyi tyttö 13.12.14 ja synnytys erosi todella paljon aiemmista,  kerron lisää tuolla suljetussa rymässä, jos minut sinne hyväksytte :)

Terv. Mami (mimmuli)

Heips kaikki Kissankulmalaiset!

Täällä ois pieni ylläripylläri tiedossa eli meille ois tulossa kuudes kullannuppu! La näillä näkymin 25.9!

Mitä Ompun arkeen kuuluu? Mikä pikkumiehen nimeksi tuli? Vieläkö teidän katras kasvaa, vai "oliko ne nyt tässä"?

Miten Äiti voit? Sullahan on viikkoja jo vaikka kuinka! Joko tiiätte kumpi ois tulossa?

Heippa Mimmulii!! Joko kuume on pahempi? :)

Moikka äippä myös! Miten oikeesti tuo aika menee noin nopsaan, voiko teilläki nuorin olla jo noin iso? Ihana juttu että essure oli hyvä päätös, itelläänki nyt pitää oikeasti laittaa värkit tän jälkeen eläkkeelle...on jo muitten vuoro sitte..mummoksi seuraavaksi johan tuo vanhin on jo mun vauvanteko alkuiän ylittäny...:o

Vieläkö täällä muita käy pyörimässä,ihan muuten vaan?

nani kera kutosen rv 5+4

Oi oi!

Paljon onnea Nani!

-Aotearoa ja Siru jo 2v

Onnea Siru 2v! <3

Kiitos Aotearoa!

Onhan tää ollu vähän hämmentävää...kävin viime viikolla alkuraskauden ultrassa ja gyne totesi että miten ihmeessä olet tullut raskaaksi, niin huonossa jamassa mun munasarjat on sen pcon takia! Vaikka olen siis ollut metu lääkityksellä viime heinäkuusta asti. Siks nuo kyljet kipuilee ku molemmat oli niin täynnä munasoluja. Ajattelinkin että onkohan mahollista ettei rusetteja laitettaiskaan vaan otettaisiin värkit kokonaan pois, jos vaikka kivutki loppuis..? No ei ne varmaan suostu siihen kuitenkaan...mutta aattelin kuitenki kysyä..

Niin ja tärkein pikkuinen on omassa paikassaan, hieman oli päiviin nähden pieni mutta ei alkanu sitä la:ta sen kummemmin muutteleen, tarkentuu sitte myöhemmin..

Mutta joo olo on sen mukainen että en halua enää tätä alkuraskauden huumaa kokea...paha olo on jatkuvasti ja olo niin vetämätön ku olla ja voi, nukkua kyllä vois, mutta siihenhän ei kyllä ole mahdollisuuksia siitä pitää huolen tuo 1v2kk ja 3v..

Esikko täyttää tänään 19v jo! Apua mitähän seki tuumaa ku tulee vielä pikkusisarus ku se on melk 20v... noh tykkäähän tuo noista pienemmistäki :)

Mutta joo kukaan muu ei tiedä ku ukkokulta, eikä varmaan kerrota pitkään aikaan..sitte ku joku huomaa niin eikait sitä kehtaa valehdellakkaan..

Mitäs muille? Ei kait sitä tartte raskaana olla että törmäillään täällä, eihän? :)

nani ja kullannuppu 8+0

Heippa, täällä uusivanha kissankulmalainen;)

Vanhat tunnukset kadonneett joten uudella niccillä(entinen Leanna)

Kymppiä odotellaan syntyväksi heinäkuussa.

nani onkin tullut tutuksi tuolla kaksplussan kerhossa;)

Käykö täällä enää ketään? Sirppana..?

En pääse enää tuonne ryhmän puolelle näköjään kirjottelemaan niin tänne ajattelin ajatuksia rustata... Viides lapsi siis haaveissa, mitenkäs muutenkaan ja nyt on tässä kuussa annettu lupa tulla, saa nähdä miten käy :-)

Jos viides saatais niin oikeastaan mitenkään ei asiat muuttuis, taloon mahtuu ja autoon myös. En tiedä mahtaako rahatilannekaan muuttua miksikään. Tai huonompaan, parempaan tuskin muuttuu :-D Kotona siis olen vieläkin ja ihan ok ollaan pärjätty.

Tietenkin yks lisää hoidettavana mutta eiköhän siitä selvittäis <3