Haukkuiko oma äitinne teitä rumaksi?

Minun äitini huomautteli hyvin ikävään sävyyn painostani ala-asteen lopulla ja yläasteen alussa. Tyyliin "saa kylillä hävetä". En ollut silloin mitenkään valtavan ylipainoinen, vähän pyöreä vaan (tai normaali, en ole varma). Minulla se on ehkä vahvistanut itsetuntoa, on tavallaan oppinut kuuroksi asiattomille kommenteille. Hän ei kylläkään haukkunut mitenkään päivittäin, vain silloin tällöin.

Ei koskaan. Mutta mun äidilläni onkin ihan vastakkainen hommeli: hän ei pysty näkemään lapsissaan mitään puutteita, vaan minä ja veljeni olemme Täydellisiä hänen silmissään. Tällainen on vähän kaksiteräinen miekka: mun ulkonäössäni OIKEASTI on huomautettavaa, mutta kun mua siitä joskus koulussa kiusattiin, niin äitini mitätöi koko homman. Sanoi, että olen täydellinen ja hän voisi vaikka tappaa ne mun haukkujat! Toisaalta olen tosi tyytyväinen, että itsetuntoni rakentui äitini vahvojen ja puolustavien mielipiteiden varaan, mikä kantoi silloin nuoruudessani, mutta toisaalta hän olisi voinut ihan suoraan sanoa, että ulkonäössäni on oikeasti sellaista vikaa, jota pystytään esteettisellä kirurgialla korjaamaan.

Ei suoraan. Mutta joskus kun olin n. 7-vuotias äiti ihan tippalinssissä valitti, että ja minä ja kaksoisisar olimme pieninä niin sieviä lapsia, nyt emme enää sieviä vaan ihan ok näköisiä. (Olimme silloin ja edelleen keskivertoa kaunimpia).  Kun sisko vanhempana vähän lihoi, mutta oli siis aiva normaalipainoinen, äiti osti tälle jatkuvasti liian pieniä vaatteita ja raivosi jos eivät mahtuneet. Sisko mös punnittiin päivittäin. Kun ikää tuli lisää äiti selvästi kadehti meitä nuoruudesta ja ulkonäöstä, vaikka oli itsekin kaunis...Hän osti jatkuvasti todella rumia, peittäviä, vääränkokoisia ja epäimartelevia vaatteita joita oli pakko käyttää ja joiden vuoksi muut lapset ja nuoret pilkkasivat. Myöskään pesulla ei saanut käydä liian usein. Nykyään olen tarkka ulkoasustani.

[quote author="Vierailija" time="05.05.2013 klo 14:59"]

Ei äitini, mutta isäni kyllä. Muistan hänen sanoneen, että naamani on kuin ladon seinästä revitty eikä kukaan mies tule tuollaista haluamaan.

[/quote]

Mun isäni sanoi mulle teini-ikäisenä, että perseeni on kuin seitsemän leivän uuni ja että musta tulee isona vaan joku maatalon emäntä. Ei myöskään vienyt mua lääkäriin pahan aknen takia vaan lähinnä naureskeli sille. Kaverit koulussa sitten haukkuivat pitsanaamaksi. Ette oikeasti arvaa, mutta olen todella kaunis nainen ja hoikkakin ollut aina sen varhaisteini-iän jälkeen.

Ei todellakaan, päin vastoin aina kehui tyylitajuani. Nyt aikuisiällä tosin aina valittaa, että olen liian laiha, mutta annan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, koska minulla ei oikeasti ole mitään ongelmaa syömisen kanssa. Huolissaanhan tuo vain on...

Kyllä, erittäin usein. Äitini oli kaunotar, menestyi missikisoissakin 1960-luvulla. Valitettavasti minusta, hänen tyttärestään, tuli persjalkainen, maantienvärinen tylsimys. Kuulin lapsuusiässä mm. seuraavaa hänen suustaan:

- minä ja hänen isänsä oltiin nuorena kauniita ihmisiä, ja hänen veljensäkin on kaunis, miten on voinut tuon näköinen tytöstä tulla

- mistähän hän on perinyt tuon kääpiöpituutensa (165 cm)

- voi kauhea, iso perse jo 11-vuotiaana, lihava hänestä tulee!

- Voi surkea mikä on tuollaisen tytön kohtalo, joka on punakka ja ruma jo lapsena!

Ei suoranaisesti haukkunut, mutta kertoi kyllä ulkonäköni puutteet minulle eli liian lihava ja pihtikintut.

Oma äitini on haukkunut ulkonäköäni jo aivan pienestä pitäen. Muistan, kuinka pahalta ja loukkaavalta se tuntui. Hän irvaili nenästäni (liian iso, pottumainen tai sian kärsää muistuttava), silmistäni (liian pienet ja suomalaisittain ruman siniharmaat), vartalostani (pitkä selkä ja lyhyet jalat) sekä hiuksistani (paksut, mutta maantienruskeat). Oikeasti ainakin nuorempana olin ihan nätti/kaunis ja jopa mallitoimiston listoilla vähän aikaa. Kroppani on myös sopusuhtainen ja silmäni suomalaiseksi suurehkot, nenäni on keskikokoinen. Äitini lisäksi myös useat sukulaiset ovat haukkuneet hieman samaan tapaan ulkonäköäni koko elämäni ajan ja se on tosiaan vaikuttanut itsetuntooni ja kehonkuvaani kovastikin. Kuitenkin osa sukulaisista on kehunutkin ulkonäköäni (sama pätee perheen ulkopuolisiin henkilöihin). Ehkäpä olen hieman eksoottisen näköinen; ainakin minua luullaan ulkomaalaiseksi melko usein. Nuorempana inhosin ulkonäköäni. Ne minua haukkuneet sukulaiseni ovat melko keskiverron näköisiä itse ja toisaalta äitini oli melko kaunis nuorempana. Tietääkseni myös toista sukulaista on nälvitty samaan tapaan kuin minua. En ymmärrä millä oikeudella he niin käyttäytyvät - ko. käytös on tosiaankin täysin tarpeetonta ja satuttavaa.

Ei haukkunut, tiesin haukkumattakin olevani ruma ja tiedän edelleen. Se on jännä kun äidillä on niin hyvä itsetunto ja minulla ei koskaan sellaista ole ollut. Sanotaan kun vanhenee sitä olisi enemmän sinut itsensä kanssa, mutta ei ainakaan vielä näin 29 vuotiaana ole sitä tapahtunut. Pitää varmaan odottaa vielä toiset kymmenen vuotta.

Äitini ei koskaan kommentoinut ulkonäköäni millään tavalla. Hän on hyvin ei-pinnallinen ihminen eikä hän ole koskaan meikannut. Isäni sanoi joskus, että miten näin rumilla vanhemmilla voi olla niin kaunis tytär tarkoittaen minua. Meidän perheessä ei kommentoitu yleensä lainkaan ulkonäköä. Olin hoikka ja nätti tyttö. Vasta yli 30 vuotiaana olen jopa loukkaantunut siitä miten ulkopuoliset ihmiset saattavat kommentoida, miten olen lihonnut hoikasta normaalipainoiseksi/lievästi ylipainoiseksi. En ole tottunut minkäänlaiseen ulkonäön arvosteluun ja siksi järkyttääkin miten jotkut harrastavat sellaista.

[quote author="Vierailija" time="05.05.2013 klo 15:59"]

Mun äiti haukkui teininä pyöreäksi, olin jotain 174/60 tuolloin.

[/quote]

Minusta tuo ei ole edes vielä ylipainoa. Itse olen vähän lyhyempi, mutta samanpainoinen kuin sinä nyt (63 kg), enkä silti ole lihava. Olen ihan normaalipainoinen ja hoikka. Monet teinit tuntuvat painavan rutkasti vähemmän (kuten itsekin silloin), mutta minä väitän, että olet ollut ja olet edelleen normaalipainoinen.

Joo haukkui. Olen aina ollut normaalipainoinen, joskin luonnostaan pyöreäkasvoinen. Eli äidin ja myös isän mielestä olin lihavuuten taipuvainen ja pullukka. Kaikkea muutakin vastaavaa kivaa sain kuulla kasvuiässä. Seuraukset voi arvata.

Itsetuntoni on nykyään oikein ok, mutta olen jo lähemmäs 40. Vanhempiini olen luonnollisesti katkaissut välit jo vuosikausia sitten. Olivat he monella muullakin tavalla pimeitä ja täysin epätervettä seuraa. Ei ole ollut ikävä eikä tule.

Ei haukkunut koskaan. Päin vastoin, sanoi miten kauniit pitkät ripset ja hiukset minulla on. Ja joskus välillisesti ilmaisi että olen kauniimpi kuin kaverini. Sanoi monestikin miten joku työkaveri tai muu oli kehunut miten kauniita lapsia me olemme kun oli näyttänyt meidän kuvia lompakosta tmv. Ja kyllä me oltiinkin oikeasti kauniita lapsia.

En ymmärrä miten jotkut voi olla noin kamalia äitejä kuin tässä ketjussa. Minä kehun omien lasteni ulkonäköä, ei kyllä onneksi tarvitse valehdella. En tiedä jos lapseni olisivat rumia, sittenkin varmaan kiinnittäisin huomiota niihin hyviin puoliin. Kai niitä kuitenkin joitain on.

Minun äitini kyttäsi ihoani, väitti minua finninaamaksi, vaikka ei ollut finnejä vaan muutama pieni mustapää teini-iässä. Syyllisti minua syömisistäni, suklaata ja juustoa ei olisi saanut syödä ollenkaan ("ettei tule vieläkin enemmän finnejä ja kiloja"). Eli lihavana piti minua myös ja liian isotissisenä, vaikka olin oikeasti todella laiha (170cm/51kg) ja kuppikokokin normaali (B).

Äiti pakotti pukeutumaan mahdollisimman löysiin ja muodot peittäviin vaatteisiin, ettei rintavarustus erottuisi ja leveä takapuoli ja reidet. Hän ei myöskään antanut pukeutua yhtään samoin kuin muut ikäiseni pukeutuivat vaan jouduin käyttämään pitkälti äitini vaatteita. Jouduin siis huonolla itsetunnolla varustettuna myöskin kestämään naureskelut "keski-ikäisvaatteistani".

Oma minä-kuvani perustui äitini mielipiteeseen, ja sitä oli vaikea korjata, vaikka aikuistuttuani itsetunto alkoi hiljalleen rakentua terveempään suuntaan ja aloin pikkuhiljaa hyväksyä vartaloni ja ulkonäköni. Ulkopuolisten kehut ihmetyttivät minua. Samaan aikaan epäilin heidän tarkoitusperiään ja aiheetonta imarteluaan, toisaalta olin kuitenkin aika helppo nakki kaikenmaailman kehujille, koska olin niin otettu siitä, että joku voi pitää minua kaunottarena. Oikeastaan vasta nyt nelikymppisenä ja kaksi raskautta kokeneena alan olla sinut itseni ja vartaloni kanssa, ymmärrän olleeni nuorena hoikka ja ymmärrän olevani täysin normaalikroppainen, jonka ei tarvitsisi häpeillen peittää kroppaansa "telttoihin".

Harmittaa, ja aiheuttaa katkeruuden tunnetta, pukeutumisen osalta hukkaan heitetyt kauniin nuoruuden vuodet. Toivon sydämestäni, että osaan itse antaa äitinä erilaiset lähtökohdat omille lapsilleni ja heidän itsetunnolleen. 

Kerran olin laittautunut omasta mielestäni todella nätiksi. Pitkä tukkani oli kiharoilla ja menin niitä iloisena esittelemään.

" Mun mielestä tuo on kyllä ruman näkönen. "

Ja sitten kun loukkaannuin, niin tokaisi, että " mää vaan sanoin! " Hänen mielestään hänellä tulee olla oikeus loukata lapsiaan ihan määräämättömästi. Onhan sananvapaus olemassa, siksipä tuleekin aina jokaisen tilaisuuden tullen mainita kuinka ruma olen.

Onpa kipeä aihe, joka kolahtí tosiaan. Olin 9-vuotias, kun sain silmälasit. En osannut itse pitää asiaa kummoisena, olipahan nyt vaan tämmöinen juttu.

Matkalla optikolta kotiin äitini itki ja tyrski vuolaasti; ihmettelin, että mikä äidillä hätänä. No äiti vastasi: voi sinua tähtisilmää, olit ennen niin kaunis ja nyt tommonen....

Siitä lähtien pidin itseäni silmälasien takia niin rumana, että nyt, 44 -vuotiaana, en vieläkään voi hyväksyä itseäni.  

Ei äiti, mutta isä ja veli usein: pattipolvi ja apina(liittyy karvoitukseen). Lisäksi aikuisena huomauteltu painosta jos vähänkään lihonut, varsinaisesti lihava en ole ollut koskaan.

Kyllä haukkui, rumaksi, läskiksi ja muutenkin kelvottomaksi. Aika kauan kului, ennen kuin ymmärsin, että äiti oli väärässä ja että olen ihan hyvä ihminen. Äiti taas on suoraan sanottuna täysi  p*a äidiksi, onneksi minun ei enää tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä.

Onhan tässä se hyvä puoli, että tiedän ainakin miten omia tyttäriä ei pidä kohdella.

Esikoiseni synnyttyä olin äitini kanssa ostamassa juhlavaatteita ristiäisiin. Sovittaessani juhlamekkoja äitini kauhisteli "Miten sulla voi VIELÄKIN olla noin läski vyötärö?!! Etkö sä vielä ole sitä jumpannut pois?!" Synnytyksestäni oli aikaa joku 3-4 viikkoa... Et silleen. Enkä siis edes ollut ylipainoinen. Joskus teininä taas isäni sanoi minun näyttävän venäläiseltä huoralta.

[quote author="Vierailija" time="06.05.2013 klo 00:32"]

[quote author="Vierailija" time="05.05.2013 klo 15:59"]

Mun äiti haukkui teininä pyöreäksi, olin jotain 174/60 tuolloin.

[/quote]

Minusta tuo ei ole edes vielä ylipainoa. Itse olen vähän lyhyempi, mutta samanpainoinen kuin sinä nyt (63 kg), enkä silti ole lihava. Olen ihan normaalipainoinen ja hoikka. Monet teinit tuntuvat painavan rutkasti vähemmän (kuten itsekin silloin), mutta minä väitän, että olet ollut ja olet edelleen normaalipainoinen.

[/quote]

BMI:n mukaan tuo on täysin normaali paino. Nykyään tiedän sen, mutta tuolloin se tuntui pahalta. Varsinkin kun kasvoin nopeammin kuin muut ikäiseni ja tiesin, että kaverit painaa 5 - 10 kg vähemmän (mutta olivat päätä lyhyempiä),  tunsin itseni hujopiksi ja isoksi vuoreksi, joka hyllyy eteenpäin kuin joku hyydyke kaltevalla pöydällä, oli kasvanut rinnatkin vaikka muilla oli vielä lapsekas keho. Pyöräilin joka paikkaan, reidet tuntui tuolloin tosi paksuilta. Äiti haukkui päärynäksi.