Lue keskustelun säännöt.
Miehen kriisi
30.04.2013 |
Olemme olleet yhdessä noin +10 vuotta, josta naimisissa 5. Lapsia on kolme, näistä 2 alle kouluikäisiä. Nyt on sitten miehelle iskenyt joku kriisi. Mies on +35v., minä +30v. Kriisi tuli ilmi noin puoli vuotta sitten, kun mies alkoi olla outo ja tenttaamalla häntä sain selville, ettei hän tiedä rakastaako minua enää. Aluksi sanoi, että myös lapset ärsyttävät häntä, eikä viihdy kotona, joten ajattelin, että hällä on jonkinlainen masennus tai uupumus. Mies tekee vaativaa työtä ja on siihenkin ollut välillä kyllästynyt. Myöhemmin on puhunut sitten, ettei lapsissa tai työssä ole vikaa, ainoastaan minussa. Miehen on vaikea puhua asiasta ja joka kerta, kun yritän virittää keskustelua, se päättyy riitaan.
Ei halua terapiaan, uskoo vain, että kyllä tämä tästä itsekseen menee ohi. Mutta itse alan olla aivan täynnä miestä ja hänen käytöstään. Ei huomioi minua mitenkään, ei mitään hellyyttä, joskus harvoin seksiä (josta en enää itse pysty nauttimaan), ei halua kotona tehdä mitään ja kovasti vaan kiinnostaa omat harrastukset ja baarissa käyminen.
Jos ei olisi lapsia, niin voipi olla, että ottaisin eron, mutta koska on lapsia, niin ajattelen myös heitä ja haluaisin säilyttää perheen kokonaisena. Lasten elämä muuttuisi hyvin radikaalisti eron myötä. Minusta tuntuu todella pahalta, että mies on valmis uhraamaan perheensä toimiessaan itsekkäästi ja pelkään, että jotain peruuttamatonta tapahtuu, esim. pettämistä.
Olen aivan hajalla asian kanssa. Mies ei tunnu ymmärtävän minua ollenkaan, vaan sanoo aina käyttäytyneensä samalla tavalla. Totta on, että on hyvin itsekäs ihminen, harrastaa paljon ja kaverit ovat aina olleet tärkeitä, eikä ole ikinä ollut kovin kiinnostunut lapsista tai halunnut viettää heidän kanssa kauheasti aikaa, mutta nyt on jotenkin näissä kaikissa asioissa pistänyt turbovaihteen päälle. Minusta tuntuu kuin hän tekisi kaikkensa karkottaakseen minut aina vain kauemmaksi.
Kärsin asiasta paljon, itken jonkin verran ja lapsetkin ihmettelevät, kun äiti taas itkee. Nyt ehdotin miehelle, että vuokraa itselleen asunnon pariksi kuukaudeksi ja miettii, onko se todella sitä elämää mitä haluaa elää. Toisaalta mies itse ajattelee, että tämä on vain tällainen parisuhteen huono vaihe, joka menee itsestään ohi, eikä näe, että hällä mitään kriisiä olisi. Ei ymmärrä, että asioista pitäisi puhua ja niitä pitäisi käsitellä. Mutta itse alan olla nyt puolen vuoden jälkeen aika hajalla, enkä tiedä kauanko jaksan tätä katsella. Tuntuu vain niin pahalta, kun mukana on pienet lapset. :(
Netistä aiemmin googlasin tietoa miehen kriisistä ja huomasin monella olevan samanlaisia kokemuksia. Aika monessa miehen kriisissä oli mukana toisia naisia, ehkä tässäkin, mutta kiinnostaisi tietää teidän muiden kokemuksia. Miten asiat ovat teillä menneet ja oletteko päässeet kriisistä läpi yhdessä vai eronneina? Entä, jos olette muuttaneet hetkeksi erilleen, niin oletteko vielä palanneet yhteen?
Kiitos. :(
Kommentit (11)
Tuosta ei oikein voi muutoin selvitä kuin puhumalla. Yritä vielä pakottaa mies puhumaan kanssasi. Itse ehkä yksinkertaisesti lopulta pamauttaisin, että ilman kunnon keskustelua parisuhde olisi hyvin todennököisesti ajautumassa eroon, koska näin kukaan ei ole onnellinen. Kysyisin, että tätäkö hän haluaa ja että puhuminen vain on parisuhteen sellainen osa, jota ilman ei mikään parisuhde kestä.
Jos mies on ollut aina itsekäs, on ehkä vaikea saada mies ymmärtämään muuttunut käyttäytymisensä. Jos mies suostuu puhumaan, pyrkisin kertomaan omista tunteistani ja kysymään häneltä hänen tunteistaan ja ajatuksistaan. Jos mies ei suostu puhumaan, jatkaisin elämääni lasten kanssa kuin miestä ei olisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin, miten elämä muuttuisi? No, arki ei sinänsä muuttuisi, koska itse olen lasten kanssa kotona ja pyöritän täysin koko homman. Mutta taloudellisen tilanteen muutos toisi suurimmat muutokset. En usko, että voisin jäädä asumaan kotiimme ja tuntuu pahalta, jos lasten pitäisi muuttaa. On kiva talo, oma piha ja lapsilla paljon kavereita naapurissa. Tämä lienee suurin muutos ja se minua ahdistaa. Ja se, että olisin hyvin sidottu lapsiin. Nyt voin edes käydä harrastuksissa tai lenkillä pari kertaa viikossa, kun mies on kotona "lapsenvahtina". Hän todella tuntuu välillä kuin olisi yksi lapsistani, teini, jonka voi välillä jättää vahtimaan pienempiä sisaruksia. :( -ap
Kyselen vielä, jos jollain olisi kokemuksia tästä! -ap
Kyselen vielä, jos jollain olisi kokemuksia tästä! -ap
Mulla on ihan oma kohtainen kokemus.
Mies alkoi puhua siitä miten jotain on elämättä ja kokematta ja että on stressaantunut, kun meidän arki on vain yhtä samaa kokoajan. Päätti sitten että hän haluaa eron ja muutti kotoa pois. Ajattelin, että kohta tulee häntä koipien välissä kotiin, kunnes sain tietää, että hänellä olikin suhde ja oli muutaman kuukauden ajan pettänyt minua. No mies sai jäädä sille tielleen ja minä rakennan nyt elämääni uudestaan yhteisten lapsiemme kanssa.
En tiedä on kyseessä kriisi vai mikä, mutta ero tuli ja hyvä niin. Jälkeenpäin on selvinnyt niin paljon asioita joista minulle valehteli. Huomasin myös asiaa läpi käydessä, että mieheni oli erittäin itsekäs ja ajatteli aina vain itseään ensin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, itse olen nelikymppinen mies ja joku kriisi varmaan päällä.
Ei kiinnosta työt, eikä tämä nykyinen elämänvaihekaan pikkulasten kanssa aina tunnu ihmisen elämältä, sitä pelkää, että sitten joskus kun olis aikaa tehdä jotain muutakin kuin elää elämänsä lasten ehdoilla, niin on jo niin vanha ettei enää huvita.
Sitä vaan ei oikein tiedä, mitä haluaisi ja kun parisuhdekin on muuttunut vuosien varrella vähän niinkuin "pakkopullaksi", niin sitä miettii, että kelpaanko enää mihinkään tai että kauanko tämä elämänvaihe kestää tai meneekö se edes ohi.
Ei siinä mitkään toiset naiset tai pettämiset siis ole kyseessä.
Käytkä ap itse terapiassa, eli oletko itse suostunut siihen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="30.04.2013 klo 23:16"]
Niin, miten elämä muuttuisi? No, arki ei sinänsä muuttuisi, koska itse olen lasten kanssa kotona ja pyöritän täysin koko homman. Mutta taloudellisen tilanteen muutos toisi suurimmat muutokset. En usko, että voisin jäädä asumaan kotiimme ja tuntuu pahalta, jos lasten pitäisi muuttaa. On kiva talo, oma piha ja lapsilla paljon kavereita naapurissa. Tämä lienee suurin muutos ja se minua ahdistaa. Ja se, että olisin hyvin sidottu lapsiin. Nyt voin edes käydä harrastuksissa tai lenkillä pari kertaa viikossa, kun mies on kotona "lapsenvahtina". Hän todella tuntuu välillä kuin olisi yksi lapsistani, teini, jonka voi välillä jättää vahtimaan pienempiä sisaruksia. :( -ap
[/quote]
Niin, jos et voi erota koska joutuisit luopumaan kivasta talosta niin ehkä sun sitten pitää pysyä elättäjäsi kanssa naimisissa. Mukavaa loppuelämää.
Mieti, ap, kumpi on lapsille parempi:
a) Perheenne pysyy koossa ja lapset saavat asua isommassa talossa, mutta lapset näkevät äitinsä joka päivä onnettomana.
b) Sinä olet yh ja lapset joutuvat asumaan kenties huonommassa talossa, mutta lapset saavat onnellisemman äidin.
- Eikö erotilanteessa miehesi sitten haluaisi ollenkaan lapsia luokseen? Mietin siis lähinnä noita sinun harrastuksiasi, että jos lapset ovat isällään edes joka toinen viikonloppu, niin ehtiihän siinäkin jo harrastaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos miestä ei kiinnosta seksi yhtäällä, harrastaa hän sitä toisaalla.
Voisitko ajatella, ap, että ehkäpä _sinulla_ on kriisi? Miehesi kuulostaa niin itsekkäältä ihmiseltä ja perhe-elämään kykenemättömältä, etten ihmettele jos sinulle on tullut mitta täyteen. Syytä ainakin olisi. Miten elämänne niin radikaalisti muuttuisi ilman miestä, jos häntä ei nytkään kotona näy?