Kysymyksiä teille jotka elätte mt-ongelmien kanssa

Sosiaalista fobiaa ollut varmaan viimeiset 10 vuotta enemmän tai vähemmän. En tiedä mistä alkoi tai johtuu, ehkä perusluonne ja kokemukset.

Psykiatrilla käynyt pari kertaa ja b-lausunto olisi valmiina jos terapeutti löytyisi mutta luovutin sen etsimisen suhteen.

Lääkkeinä propral, diapam, xanor.

Valitettavasti jotkut ei tunnista mielenterveysongelmiaan, vaan lähellä olevat ihmiset huomaa että kaikki ei ole hyvin.

Yleistynyt ahdistushäiriö ja pakkoajatuksia. Ovat aina olleet osa minua, mutta korostuivat teini-iässä. Kävin pitkän terapian ja myöhemmin olen alkanut syömään lääkkeitä. Tehoavat hyvin erityisesti pakkoajatuksiin. Sain aikoinani todella hyvää hoitoa nuorisopsykalta ja sitten opiskelemaan lähdettyäni KELA:n tukemaa terapiaa pätevältä ammattilaiselta. Ainakin silloin (90-luvun lopulla) nämä järjestyivät mutkattomasti. 

En tiedä keskustelupalstoista tänä päivänä, sillä en käytä niitä. Joskus aikoinaan Tukiasema oli hyvä foorumi, mutta se suljettiin jatkuvat häirinnän tms. vuoksi. 

Itseäni auttaa/auttoi:

- Terapia, myös siksi että opin jättämään asioiden tuskallisen pähkäilyn niihin sessioihin, joten omia mt-pulmia tuli vähemmän mietittyä arjessa. 

- Rutiinit. Monesti oli sellainen olo, että halusi jäädä sohvalle lojumaan, mutta silloin kun pystyi itsensä pakottamaan vaikka pienelle kävelylle tms. niin ei se ainakaan oloa pahentunut. Tosin joskus oli niin helvetillinen olo, että liikkeelle lähteminen ei onnistunut, vaan rauhoittava nappi oli ainoa mikä auttoi. 

- Mielikuvaharjoitukset. Vei toki aikaa ennen kuin niistä tuntui olevan hyötyä, mutta pahassa ahdistuksessa tai pakkoajatuksissa omat ajatukset vääristyvät paljonkin. Aloin sitten ulkoistamaan asioita, eli järkeilemällä taistelemaan niitä vääristyneitä asioita vastaan ja miettimällä mitä sanoisin jos kyse ei olisi itsestäni vaan läheisestä.

- Siedätyshoito. Jossain vaiheessa sisäistin, että ne ovat _vain_ ajatuksia, ja että iso osa ongelmaa eivät ole ajatukset tai olot sinänsä, vaan se että pelkään niitä. Opin toimimaan ajatuksista huolimatta (tyyliin voi olla melko kova nälkä, mutta pystyt toimimaan silti seuraavan minuutin syömättä). Tämä auttoi siihen, että jossain vaiheessa ahdistuksesta tuli vain tunne, johon sinällään ei tarvinnut aina kiinnittää huomiota. 

Menette töihin ja tsemppaatte. Otatte itseänne niskasta kiinni. Alatte liikkua. Vähennätte mässäilyä ja tv:n katselua sekä netissä roikkumista. Joutilaisuus ei sovi ihmiselle. Piste.

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti jotkut ei tunnista mielenterveysongelmiaan, vaan lähellä olevat ihmiset huomaa että kaikki ei ole hyvin.

Korjaan. Useammat ei tunnista ja syyttelevät muita omista ongelmistaan

Kärsin määrittämättömästä ei-elimellisestä psykoottisesta häiriöstä, hypomaniapainotteisesta mielialahäiriöstä ja ahdistuneisuushäiriöstä. Opiskelen, joskin normaalia hitaammassa tahdissa, ja käyn yleensä töissä, mutta olen parhaillaan sairauslomalla.

Sairauteni puhkesivat traumaattisen tapahtuman seurauksena nuoruudessa. Syön useita psykoosilääkkeitä ja saan keskusteluapua. Mielestäni olen aina saanut apua helposti, aikuispuolella vielä nuorisopuolta paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Menette töihin ja tsemppaatte. Otatte itseänne niskasta kiinni. Alatte liikkua. Vähennätte mässäilyä ja tv:n katselua sekä netissä roikkumista. Joutilaisuus ei sovi ihmiselle. Piste.

Alapeukuista huolimatta olen oikeassa. Joutilaisuus vain sairastuttaa lisää. Toimeliaisuus pitää pään virkeänä.

Traumaperäinen stressihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Jälkimmäinen on lieventynyt huomattavasti siitä mitä oli joskus, ensimmäinen ei oikeastaan mutta olen tottunut oireisiin. Arkeni on periaatteessa aika normaalia, mutta vältän mahdollisesti takaumia laukaisevia asioita. En esimerkiksi pidä televisiota koskaan auki taustalla, ettei sieltä vahingossa tule mitään aiheeseen liittyvää ohjelmaa. Nykyään pystyn käymään ihan ravintoloissa, ostoksilla ja muuta ja nautinkin siitä, mutta teen kaiken yksin. En pyri mihinkään sosiaalisiin piireihin, koska se ei ole siitä aiheutuvan stressin ja ahdistuksen arvoista.

Vältän ihmisiä myös traumaoireiden takia. Joitain läheisiä ystäviä on ja he tietävät, mitä asioita ei oteta seurassani puheeksi, mutta muut ihmiset saattavat ottaa puheeksi laukaisevia asioita, enkä handlaa näitä tilanteita koskaan hyvin. En tiedä, onko elämäni sittenkään kovin normaalia, mutta tämä nyt on minun elämäni.

Molemmat ovat seurausta elämäntapahtumista.

En käy terapiassa enkä syö lääkkeitä.

Hyvä hoito on vitsi traumojen kohdalla. En ole saanut minkäänlaista apua edes pyytämällä. Masennuslääkkeitä on tarjottu, mutta ei edes keskusteluapua. Yritin joskus pyytää lääkeapua ahdistuskohtauksiin mutta minut leimattiin sek a käyttäjä ksi. Ei sitten.

On vertaistukipalstoja, mutta en ole kokenut niiden auttavan minua.

En osaa antaa muita vinkkejä kuin että älkää koskaan antako kenenkään painostaa tekemään päätöksiä puolestanne, etenkään jos on yhtään tunne ettei ole välttämättä oikea päätös. Sillä tavalla voi todella pilata elämänsä.

Vierailija kirjoitti:

Traumaperäinen stressihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Jälkimmäinen on lieventynyt huomattavasti siitä mitä oli joskus, ensimmäinen ei oikeastaan mutta olen tottunut oireisiin. Arkeni on periaatteessa aika normaalia, mutta vältän mahdollisesti takaumia laukaisevia asioita. En esimerkiksi pidä televisiota koskaan auki taustalla, ettei sieltä vahingossa tule mitään aiheeseen liittyvää ohjelmaa. Nykyään pystyn käymään ihan ravintoloissa, ostoksilla ja muuta ja nautinkin siitä, mutta teen kaiken yksin. En pyri mihinkään sosiaalisiin piireihin, koska se ei ole siitä aiheutuvan stressin ja ahdistuksen arvoista.

Vältän ihmisiä myös traumaoireiden takia. Joitain läheisiä ystäviä on ja he tietävät, mitä asioita ei oteta seurassani puheeksi, mutta muut ihmiset saattavat ottaa puheeksi laukaisevia asioita, enkä handlaa näitä tilanteita koskaan hyvin. En tiedä, onko elämäni sittenkään kovin normaalia, mutta tämä nyt on minun elämäni.

Molemmat ovat seurausta elämäntapahtumista.

En käy terapiassa enkä syö lääkkeitä.

Hyvä hoito on vitsi traumojen kohdalla. En ole saanut minkäänlaista apua edes pyytämällä. Masennuslääkkeitä on tarjottu, mutta ei edes keskusteluapua. Yritin joskus pyytää lääkeapua ahdistuskohtauksiin mutta minut leimattiin sek a käyttäjä ksi. Ei sitten.

On vertaistukipalstoja, mutta en ole kokenut niiden auttavan minua.

En osaa antaa muita vinkkejä kuin että älkää koskaan antako kenenkään painostaa tekemään päätöksiä puolestanne, etenkään jos on yhtään tunne ettei ole välttämättä oikea päätös. Sillä tavalla voi todella pilata elämänsä.

Tuollainen on kyllä kavereille raskasta. Joutuvat varomaan sanojaan koko ajan. :( Miksi et hakeudu terapiaan tai syö niitä tarjottuja lääkkeitä?

Vierailija kirjoitti:

Yleistynyt ahdistushäiriö ja pakkoajatuksia. Ovat aina olleet osa minua, mutta korostuivat teini-iässä. Kävin pitkän terapian ja myöhemmin olen alkanut syömään lääkkeitä. Tehoavat hyvin erityisesti pakkoajatuksiin. Sain aikoinani todella hyvää hoitoa nuorisopsykalta ja sitten opiskelemaan lähdettyäni KELA:n tukemaa terapiaa pätevältä ammattilaiselta. Ainakin silloin (90-luvun lopulla) nämä järjestyivät mutkattomasti. 

En tiedä keskustelupalstoista tänä päivänä, sillä en käytä niitä. Joskus aikoinaan Tukiasema oli hyvä foorumi, mutta se suljettiin jatkuvat häirinnän tms. vuoksi. 

Itseäni auttaa/auttoi:

- Terapia, myös siksi että opin jättämään asioiden tuskallisen pähkäilyn niihin sessioihin, joten omia mt-pulmia tuli vähemmän mietittyä arjessa. 

- Rutiinit. Monesti oli sellainen olo, että halusi jäädä sohvalle lojumaan, mutta silloin kun pystyi itsensä pakottamaan vaikka pienelle kävelylle tms. niin ei se ainakaan oloa pahentunut. Tosin joskus oli niin helvetillinen olo, että liikkeelle lähteminen ei onnistunut, vaan rauhoittava nappi oli ainoa mikä auttoi. 

- Mielikuvaharjoitukset. Vei toki aikaa ennen kuin niistä tuntui olevan hyötyä, mutta pahassa ahdistuksessa tai pakkoajatuksissa omat ajatukset vääristyvät paljonkin. Aloin sitten ulkoistamaan asioita, eli järkeilemällä taistelemaan niitä vääristyneitä asioita vastaan ja miettimällä mitä sanoisin jos kyse ei olisi itsestäni vaan läheisestä.

- Siedätyshoito. Jossain vaiheessa sisäistin, että ne ovat _vain_ ajatuksia, ja että iso osa ongelmaa eivät ole ajatukset tai olot sinänsä, vaan se että pelkään niitä. Opin toimimaan ajatuksista huolimatta (tyyliin voi olla melko kova nälkä, mutta pystyt toimimaan silti seuraavan minuutin syömättä). Tämä auttoi siihen, että jossain vaiheessa ahdistuksesta tuli vain tunne, johon sinällään ei tarvinnut aina kiinnittää huomiota. 

Voimauttava vastaus varmasti monelle, paljon on tehtävissä! Kiitos!

-Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumaperäinen stressihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Jälkimmäinen on lieventynyt huomattavasti siitä mitä oli joskus, ensimmäinen ei oikeastaan mutta olen tottunut oireisiin. Arkeni on periaatteessa aika normaalia, mutta vältän mahdollisesti takaumia laukaisevia asioita. En esimerkiksi pidä televisiota koskaan auki taustalla, ettei sieltä vahingossa tule mitään aiheeseen liittyvää ohjelmaa. Nykyään pystyn käymään ihan ravintoloissa, ostoksilla ja muuta ja nautinkin siitä, mutta teen kaiken yksin. En pyri mihinkään sosiaalisiin piireihin, koska se ei ole siitä aiheutuvan stressin ja ahdistuksen arvoista.

Vältän ihmisiä myös traumaoireiden takia. Joitain läheisiä ystäviä on ja he tietävät, mitä asioita ei oteta seurassani puheeksi, mutta muut ihmiset saattavat ottaa puheeksi laukaisevia asioita, enkä handlaa näitä tilanteita koskaan hyvin. En tiedä, onko elämäni sittenkään kovin normaalia, mutta tämä nyt on minun elämäni.

Molemmat ovat seurausta elämäntapahtumista.

En käy terapiassa enkä syö lääkkeitä.

Hyvä hoito on vitsi traumojen kohdalla. En ole saanut minkäänlaista apua edes pyytämällä. Masennuslääkkeitä on tarjottu, mutta ei edes keskusteluapua. Yritin joskus pyytää lääkeapua ahdistuskohtauksiin mutta minut leimattiin sek a käyttäjä ksi. Ei sitten.

On vertaistukipalstoja, mutta en ole kokenut niiden auttavan minua.

En osaa antaa muita vinkkejä kuin että älkää koskaan antako kenenkään painostaa tekemään päätöksiä puolestanne, etenkään jos on yhtään tunne ettei ole välttämättä oikea päätös. Sillä tavalla voi todella pilata elämänsä.

Tuollainen on kyllä kavereille raskasta. Joutuvat varomaan sanojaan koko ajan. :( Miksi et hakeudu terapiaan tai syö niitä tarjottuja lääkkeitä?

Luitko sinä tuota viestiä? En ole saanut keskusteluapua. Niitä masennuslääkkeitä söin jonkin aikaa, sain sivuvaikutukset mutta en apua.

Näen näitä kavereita muutaman kerran vuodessa eikä aiheita ole kovin paljon, eli älä huoli, en ole kohtuuton taakka kenellekään toiselle traumoineni. En ainakaan siinä määrin, että olisi kohtuullista syyllistää minua siitä, että kaverini joutuvat varomaan sanojaan koko ajan.

Diagnooseina pitkäaikainen masennus ja tarkemmin määrittelemätön ei elimellinen psykoosisairaus.

Psyykkinen oireiluni alkoi teini-iässä syömishäiriöllä. Toivuin siitä omin neuvoin. Seuraavaksi oireilin 34-vuotiaana unettomuudella. Tästäkin selvisin parissa kuukaudessa, vaikka lääkkeitä tarjottiin. 35-vuotiaana jouduin psykoosiin raskaiden elämäntapahtumien takia. Olin pakkohoidossa. 2014 jäin sairauslomalle työstäni ja siitä asti olen ollut työkyvytön. Syynä taaskin raskas elämäntilanne.

Vietän aikaani kotona. Teini-ikäiset lapset pitävät mut maan pinnalla, enkä ehdi märehtiä elämääni liikaa. Ajattelen liikaa ja ylianalysoin kaikkea. Haluan työtä ja ennen kaikkea palkka kiinnostelisi, mutta tällä hetkellä selviydyn, kun saan omaan tahtiini tehdä kotihommia. Käyn säännöllisesti psykiatrian polilla juttelemassa hoitajan kanssa.

Minkälaisia mielenterveysongelmia sinulla on ja millaista arkesi on?

Keskivaikea masennus, epävakaapersoonallisuushäiriö, traumaperäinen stressihäiriö, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, pakko oireita...

Arki? No yhtä tuskaahan se.

Laukaisiko joku tapahtuma/elämänvaihe mt-ongelmat vai onko ne olleet aina osa sinua?

Kiusattiin päiväkodista ihan sinne lukioon asti jota en sitten päässyt läpi kun tuli paha burn out. Eli lapsuus, nuoruus ja tämä aikuisikäkin pilattiin. Mitä järkeä on enää yhtään missään?

Syöttekö mielialalääkkeitä tai käyttekö terapiassa?

En tällä hetkellä.. olen tavallaan jo luovuttanut.

Koetteko, että olette saaneet hyvää hoitoa suht helposti?

En.

Tietysti jos tähän ketjuun löytää mt-ongelmaiset niin voisi jakaa vinkkejä mitkä asiat auttaa oloon ja mitkä taas tuntuvat pahentavan?

Itseä auttaa enää vain koneella pelaaminen. En saa oikein mistään enää mielihyvää.

Traumaattinen lapsuus taustalla, nuorena olen joutunut mm. kiusatuksi, raiskatuksi ja kasa muita traumoja päälle. 

Masennus ei ole hellittänyt otettaan enkä usko sen koskaan hellittävänkään. En usko että on mahdollista toipua niistä olosuhteista, joihin synnyin ja ymmärtää tai jotenkin päästä yli muiden ihmisten pahuudesta minua kohtaan nuorempana. Kärsin myös ahdistuneisuushäiriöstä, pelkään muita ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita, paniikkihäiriö kulkee mukana myös. OCD vaivaa, kuiskailee pääni sisällä. Joskus on pahaa dissosiaatiota, syömishäiriöön olen täysin turtunut. 

Syön lääkkeitä, jotka estävät minua saamasta vainoharhaisia kohtauksia, joiden aikana raivoan kuin hullu. Osa lääkkeistä auttaa ahdistukseen ja pakkoajatuksiin. Masennukseen ei ole auttanut yksikään kokeiltu lääke, ja niitä on kokeiltu PALJON.  

Mielihyvän tunteminen on kadonnut vuosia sitten, jotenkin sinnittelen elossa mutta toivon päivittäin kuolemaa. Paras olisi kuolla jonkin sairauden kautta, niin kukaan ei tuntisi itseään osalliseksi tai syylliseksi. Olen käynyt useammassa terapiassa ym., mutta mikään ei ole auttanut minua mainittavasti. 

N35

Minkälaisia mielenterveysongelmia sinulla on ja millaista arkesi on?

- Sosiaalisten tilanteiden pelko, masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, estynyt persoonallisuus. 16vuotta sairastanut.

Olen ollut 5-6v nyt kuntoutustuella.

Arkeni on kotona olemista, lenkillä käyn koiran kanssa. Asun maalla, joten en ahdistu ulkona liikkumisesta, koska täällä ei ole ihmisiä ja hälinää. Asuin aikaisemmin kaupungissa, mutta en kyennyt siellä liikkumaan kodin ulkopuolella, joten muutin maalle.

En pysty käymään missään julkisissa paikoissa. Kaupassa en ole käynyt 6vuoteen. Tilaan netistä ruoat tai joku tuttava käy ostamassa.

Laukaisiko joku tapahtuma/elämänvaihe mt-ongelmat vai onko ne olleet aina osa sinua?

- Epäillään että koulukiusaaminen laukaisi sosiaalisten tilanteiden pelon sekä masennuksen. Sairastuin noin 13vuotiaana.

Syöttekö mielialalääkkeitä tai käyttekö terapiassa?

- Olen kokeillut eri lääkkeitä, mutta mikään ei ole tarpeeksi auttanut. Olen myös käynyt 3vuotisen psykoterapian. Siitäkään ei ollut mitään suurempaa hyötyä.

Koetteko, että olette saaneet hyvää hoitoa suht helposti?

- Olen ollut ihan tyytyväinen hoidon saatavuuteen.

Onko netissä jotain palstaa mistä saisi vertaistukea?

- En tiedä, en ole etsinyt kun eipä ne mua pelasta

Masennus, ahdistus, sosiaalisten tilanteiden pelko, selektiivinen mutismi sekä dissosiaatiohäiriö (viimeisestä ei diagnoosia, nykyinen psykoterapeutti sen vain huomasi eikä psykiatrit tienneet siitä mitään). Oon eläkkeellä, pelkään ihmisiä ja kaupassa käyntikin on haastavaa. Kavereita ei oo, lähinnä toisen siskoni kanssa vietän aikaa. On paljon epätoivoisia hetkiä jolloin ajattelen luovuttaa, mietin että paraneeko mun olo koskaan. Ongelmat lähtivät siitä että lakkasin puhumasta, syynä omat vanhempani joista toinen käski olemaan hiljaa, toinen olemaan hiljaa tai puhumaan enemmän tai kovemmalla äänellä. Aloin kammoamaan puhumista. Muut ongelmat lähtivät traumatisoivista tilanteista. Äiti hakkasi mua ja isäpuoli äitiä, äidin kaveri käytti mua seksuaalisesti hyväksi muutaman kerran, koulukiusaaminen, väkivalta laitoshoidossa ollessani ja ystävän itsemurha jne. Söin lääkkeitä turhaan 9 vuotta, lopetin 5 vuotta sitten. Vuosi sitten aloin käymään psykoterapiassa (ikää 28v.). Oikeanlaisen hoidon löytäminen oli työn ja tuskan takana. Syötettiin lääkkeitä joista ei ollut hyötyä (kaksi lääkettä pahensi tilannetta todella paljon). Olin vuosia laitoksissa eikä ketään kiinnostanut se mistä ongelmani johtuivat, valitettiin vain kun en puhunut tarpeeksi. Sitte vain todettiin että ei voida auttaa, kaikki luovutti mun suhteen. Mut sitte löysin terapeutin, se ymmärsikin mun ongelmia ja yrittää oikeesti auttaa. Se totesikin että on kyllä ollut ammattitaidotonta porukkaa..

Vierailija kirjoitti:

Menette töihin ja tsemppaatte. Otatte itseänne niskasta kiinni. Alatte liikkua. Vähennätte mässäilyä ja tv:n katselua sekä netissä roikkumista. Joutilaisuus ei sovi ihmiselle. Piste.

Jatkan tätä ajatustyyliä.

Piereskelkää ja röyhtäilkää vapaasti, jos mahaa vääntää, älkää jännittäkö ihmisten seuraa. Älkää ajatelko, mitä tyhmää tuli taas sanottua ja mitähän tuokin tarkoitti sanoillaan. Jos on kahvikuppineuroosi,niin anna kuppien kilistä. Se on Hyacinthin ongelma, jos fine bone china ei kestä sitä.

Tai ehkä sittenkään ei aina ihan noin?

Minulla on diagnosoitu krooninen masennus- ja ahdistuneisuushäiriö ja traumaperäinen stressihäiriö. Opiskelen ja käyn töissä, muuten arkeni on lähinnä kotona olemista, sillä edellämainitut asiat vievät kaiken energiani. Ongelmat alkoivat n. 12-v, sain diagnoosin kuitenkin vasta myöhemmin huonon mielenterveyshuollon takia. Luulen että olen aina ollut ns. altis ongelmille, mutta "puhkeaminen" tapahtui vasta tuolloin. PTSD taas puhkesi melko vasta, noin 20-vuotiaana.

Käyn aktiivisesti terapiassa ja tällä hetkellä käytän vielä lääkkeitä, kuitenkin nyt alkaa näyttää siltä, että lääkkeet voidaan jättää pois.

Hoidon saaminen ei ollut helppoa, etenkään alaikäisenä. Aloin saamaan kunnon hoitoa vasta täytettyäni 18-v, tuntui että nuoria ei oteta näissä asioissa ollenkaan vakavasti. Minua pyöriteltiin ympäriinsä paikasta toiseen, lääkkeitä vaihdettiin jatkuvasti... teinivuodet olivat todellakin hirveitä. Onneksi sain itse kuitenkin haettua ihan oikeaa apua aikuistuttuani.

En ole netissä missään palstalla hakemassa vertaistukea... suurin osa tästä löytyy lähinnä lähipiiristä ja terapeutistani.

Omaa oloani helpottaa se, että päästän irti ns. asioiden "pakkotekemisestä". Joo töihin ja kouluun on pakko mennä, mutta kaikki tämän ulkopuolella on vapaaehtoista. Annan itselleni tilaa nukkua jos nukuttaa, ja yritän olla lempeä itselleni jos en saa kaikkea tehtyä mitä oletin saavani. Yritän huomata kaiken mitä kuitenkin saan tehtyä.

Tsemppiä kaikille joilla on ongelmia. Joskus aurinko paistaa teillekin, kunhan jaksatte pistää vastaan. Koettakaa ymmärtää kuinka paljon sitä tulee tehtyä.

 

Vierailija kirjoitti:

Omaa oloani helpottaa se, että päästän irti ns. asioiden "pakkotekemisestä". Joo töihin ja kouluun on pakko mennä, mutta kaikki tämän ulkopuolella on vapaaehtoista. Annan itselleni tilaa nukkua jos nukuttaa, ja yritän olla lempeä itselleni jos en saa kaikkea tehtyä mitä oletin saavani. Yritän huomata kaiken mitä kuitenkin saan tehtyä.

Tsemppiä kaikille joilla on ongelmia. Joskus aurinko paistaa teillekin, kunhan jaksatte pistää vastaan. Koettakaa ymmärtää kuinka paljon sitä tulee tehtyä.

 

Kiitos tästä! Sairastan itse pakko-oireista häiriötä. 11 vuotiaana sairastuin syömishäiriöön ja myöhemmin kuvioihin tuli pakko-oireet. Olin kai 17 kun sain diagnoosin. Opiskelen amkissa ja käyn satunnaisesti töissä jaksamisen mukaan. Oireeni korostuvat erityisesti siivoomisessa ja vitallisten paperien järjestelyssä (jään jumiin niihin ja siksi välttelen kyseisiä asioita). Psykoterapiassa olen köynyt noin 2,5v ja siitä on ollut iso apu. Ei oo aina helppoa mutta koitan ajatella että tähänkin asti on pärjätty joten miksei jatkossakin 💪🏼

13-vuotiaana narsku aiheutti mulle keskivaikean depression. Kävin jonkun aikaa terapiassa kun mulle tuli ongelmia toisten takia joilla ongelmia eivätkä voi käydä itse terapiassa ja en käynyt siellä enää kun ei se hyödytä mua kun sellaisten joilla on ongelmia pitäisi itse mennä terapiaan eikä kaataa ongelmiaan mun päälle. Täällä ei osata lääkehoitoa eikä ainakaan osata hoitaa depressiota ja myös estetään depression hoitaminen kokonaan eli silloin sitä pitää hoitaa itse.