Lue keskustelun säännöt.
Onko ihan yleistä, että vielä yli kolmekymppisenä jäädyn ja saan pakokauhukohtauksen, kun näen vanhoja koulukiusaajiani?
06.07.2020 |
Olen lisäksi ammatissa, jossa tarvitaan rohkeutta ja auktoriteettia ja töissä ei mitään ongelmia olekaan pelkuruuden kanssa. Mutta kiusaajan näkeminen saa jäätymisreaktion kehossa aikaiseksi. Onhan tämä ihan normaalia vai olenko mielisairas ja tarvitsen hoitoa?
Kommentit (12)
Sulla on traumoja. Kannattaa käydä jossain keskustelemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ole mielisairas.
Ihminen taantuu helposti vanhaan kuvioon esim. luokkakokous tilanteessa vuosien päästä, vaikka olisi muuttunut paljonkin- tai vanhempia tavatessa taantuu lapseksi. Sitä vastaan joutuu taistelemaan ja pitämään kiinni uudesta minästä, ettei taannu tuttuun kuvioon. Se on yllättävän vaikeaa.
Silti, voi olla hyvä käydä terapiassa juttelemassa, se ei tarkoita, että on mielisairas, vaan haluaa apua vaikean asiankäsittelyyn.
Et tarvitse hoitoa, itsekin jäätyisin jos entiset kouluajan kiusaajat tulisi työpaikalle.
Kerran menin kahvilaan jossa kassalla oli entinen kiusaajani, voi sitä punastelun määrää mulla... Kiusaaja ei ollut moksiskaan, kohteli kuin mitä tahansa asiakasta, mä ihan hikisenä ja punaisena melkein tärisin...
Traumoista jää muistijälki. Sun kroppa muistaa pelätä niitä ihmisiä. Itselleni vaikeinta on antaa anteeksi. Haluis kostaa.
No ei ole yleistä eikä normaalia. Unohda jo nuo ikivanhat jutut, eivät nuo kiusaajatkaan, tai 'kiusaajatkaan', enää muista moisia juttuja. Älä niitä enää märehdi vaan elä omaa elämääsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On se normaalia. Mä ahdistun aina kun nään teinipoikaporukoita. Keho jännittyy ja tulee ikävä olo. Joudun aina muistuttamaan itseäni siitä että he ovat lapsia ja minä aikuinen ihminen.
"Käydä terapiassa" ei ole ihan yksinkertainen juttu.
Paitsi tosi varakkaalle, joka voi ostaa itselleen sellaista terapiaa kuin haluaa.
En mennyt amisluokan luokkakokoukseen, koska pelkäsin etten kykene olemaan luonteva ja vapautunut, vaikka muutamia ihmisiä ja luokanvalvoja olisi ollut kiva tavatakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole yleistä, eikä normaalia. Useimmat ihmiset kykenevät jättämään nuo asiat taakseen. Kaikki eivät siihen pysty, vaan joko tietoisesti vellovat kokemissaan vääryyksissä saaden siitä jonkinlaisen oikeutuksen sille etteivät ole pärjänneet elämässään, tai elimistöön on jäänyt pysyvä stressitila kiusaamisesta, ja sen purkaminen on hankalaa.
Jos tuntuu että tuo oikeasti hankaloittaa normaalielämää, suosittelisin että keskustelet asiasta. Mainitsit että ongelma ilmenee lähinnä työssä, tässä tapauksessa kannattaisi keskusteluapua lähteä hakemaan työterveyden kautta.
Assburger kirjoitti:
"Käydä terapiassa" ei ole ihan yksinkertainen juttu.
Paitsi tosi varakkaalle, joka voi ostaa itselleen sellaista terapiaa kuin haluaa.
En mennyt amisluokan luokkakokoukseen, koska pelkäsin etten kykene olemaan luonteva ja vapautunut, vaikka muutamia ihmisiä ja luokanvalvoja olisi ollut kiva tavatakin.
Psykiatria on ympäripyöreää lässytystä, fraasien toistelua. Ainut apu on mielestäni sellainen jossa terapeutti puskee asiakasta tekemään asioita, antaa rohkeutta muutosten tekoon jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se mikä ei ole normaalia on, että pyörit edelleen kolmikymppisenä samoilla kulmilla kuin entiset luokkatoverisi.
Vierailija kirjoitti:
No ei ole yleistä eikä normaalia. Unohda jo nuo ikivanhat jutut, eivät nuo kiusaajatkaan, tai 'kiusaajatkaan', enää muista moisia juttuja. Älä niitä enää märehdi vaan elä omaa elämääsi.
Ei se noin mene.
Moni luulee, että kiusattu aina märehtii ja murehtii menneitä ja asia poistuu kun niin päättää.
Ei tässä siitä ole kyse, vaan traumasta.
Oletko kuullut koskaan termiä "ehdollistuminen"?
Niin. Työpaikalla kun ei voi asiakkaita kohdella huonosti. Toki vapaa ajalla jäykistely on turhaa, kun törmää entiseen kiusaajaansa. Päinvastoin :-)