Lue keskustelun säännöt.
Kun iskee ikävä menehtynyttä isää kohtaan - muistellaan läheisiämme
03.07.2020 |
Ai luoja. Isäni (61v) nukkui pois marraskuussa, 3 kuukautta syöpädiagnoosin saatuaan.
Vaikea ilta. Hitto mä vihaan tätä ku on levoton olo. Yritän kattoa mun suosikkiohjelmaa ja silti vaan en pysty keskittymään vaan ravaan täällä kotona allapäin ympyrää. Hirvee iskä-ikävä iski, mietin teenkö sen muistotilaisuudesta (joo, joimme iskän lempidrinkkejä valkovenäläisiä) jääneistä viinoista paukun mut samaan aikaan en "raaski juoda niitä".
Ikävä on älytön, olis taas vaan niin paljon asiaa iskälle. Haudalle en ole jaksanut hoitaa muistomerkkiä - sukuhaudan kivessä ei ollut tilaa nimelle, eikä lompakko kestänyt uuden kiven tilausta, kun yksin on sekä maksanut että järjestänyt kaiken näin vasta viime kesänä amk:sta valmistuneena 26-vuotiaana. Ajatus on nyt asettaa sinne luonnonkivi nimilaatalla, mutta en ole jaksanut käydä etsimässä, eikä ostettu oikein istu iskän mentaliteettiin. Huono omatunto, paha mieli.
Avopuoliso on ulkona ystäviensä kanssa pitkästä aikaa enkä todellakaan halua häiritä. Ahdistaa sekin kun tiedän hänen tulevan pian kotiin ja taas "pilaan hänen iltansa" omalla alakulollani. Mies kantoi iskän arkkua ja on kestänyt paljon, harmittaa kun tiedän hänen harmistuvan nähdessään kurjan mieleni ja sen sitten pyyhkivän pois illan ilot.
Ketä sinä ikävöit?
Kommentit (10)
Vierailija kirjoitti:
*lammin halaus*
Anna tunteiden tulla. Kuuntele jotain musiikkia jota yhdessä kuuntelitte tai isäsi tykkäsi kuunnella. Pidä muistoilta. <3
lämmin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa. Itse en ikävöi ketään edesmennyttä.
Suru on aaltoileva asia, ja muuttaa muotoaan, mutta ei kai se koskaan täysin lopu, valitettavasti. Siitä tulee osa sinua loppuelämäksesi, ainakin minä uskon, koen ja tunnen niin omasta surustani.
Viimeksi eilen illalla itkin äitiä, tosin suurin syy on vaikea ja ahdistava tilanne elämässäni joka jatkunut jo kauan, mutta silti.
Hän lähti niin varhain, 47v iässä.
Otan osaa menetyksesi vuoksi, kyllä se helpottaa, ensimmäinen vuosi menetyksestä on se vaikein.
Otan osaa. Mun isä kuoli toissa syksynä. Vieläkin on ikävä, mutta ihan se pahin ja viiltävin on ohitse, jotenkin kai alan hyväksymään pikkuhiljaa asian. Joulun alla oli kyllä vaikea hetki.
Mäkin isääni välillä, meillä oli kyllä vaikeaakin ja etäisiäkin oltiin monia vuosia, koska oli myös paljon ongelmia hällä itsellään. Parhaimmillaan oli kuitenkin eniten ymmärtävä ja kannustava perheestäni minua kohtaan. Kaipaan isäni huumoria ja neuvoja joissakin asioissa.
Ikävöin myös rakasta lemmikkiäni, se oli paras ja aika lailla ainoa ystävä minulle ja välillä melkein kuin lapsikin joita tuskin ikinä hankin tässä elämässä. Kaipaan lemmikkiäni lenkkikaverikseni, aamuisin herättelemään ja tervehtimään lemepeällä tuijotuksellaan ja hännän heilutuksella("ylös ja ulos,nyt!":), lohduttamaan surkeita päiviäni ja iloitsemaan kanssani ja houkuttelua leikkimään kanssaan. Pieni karvatassuni, on niin ikävä joka ikinen päivä;( Toivottavasti näemme taas, kun oma maallinen vaellukseni päättyy joku päivä<3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini kuoli myös syöpään noin vajaa pari vuotta sitten melko pian diagnoosista. Suru oli musertava, vaikka ei äiti nuori ollutkaan enää. Mutta tyhjyys on valtava, kun ihminen, joka on ollut elämässäsi monta vuosikymmentä, poistuu. Äitini ja minun suhde ei ollut ristiriidaton ollenkaan, mutta silti hän oli minulle todella rakas. Ymmärsin sen hänen kuoltuaan paremmin kuin koskaan, mikä sekin on niin surullista. Voimia ap❤️, suru tosiaan aaltoilee ja parin vuoden kuluttua hieman helpottaa. Pystyn jo ajattelemaan äitiäni ja mukavia muistoja itkemättä.
Ikävöin ukkipuoltani. Hän oli minulle sellainen, josta näin millainen on kunnon mies. Isäni nimittäin on väkivaltainen narsisti. Ukki oli äidilleni hyvä isä. Olimme todella läheisiä, ja sain ukiltani usein kehuja. Isäni ei kehunut minua koskaan. Ukilla oli hauskat jutut ja ihana nauru. Hön kuoli, kun täytin 13.
Velipuoleni kuoli, kun olin 19. Hän oli minua 16 vuotta vanhempi ja muutti kotoa 17-vuotiaana. Tuskin tunsin häntä, ei häntä kauheasti kiinnostanut kinun seurani. Hänen kuolemansa oli kuitenkin järkytys, sillä syy oli hoitovirhe. Äitini kärsimystä oli kauhea katsella.
Koirani kuoli, kun täytin 20. Nyt saan varmaan lokaa niskaani, mutta tämä menetys sattui eniten. Sain koiran, kun täytin 10 ja olimme siitä asti parhaat ystävät, yhdessä koko ajan, kaikki 10 vuotta. Itkin 4 päivää putkeen pakollisen lopettamispäätöksen jälkeen ja muistissani on n. viikon aukko koirani kuoleman jälkeen. Koirani on haudattu lapsuudenkotini pihaan ja vien sinne kotona käydessäni kesällä luonnonkukkia ja talvella lyhdyn.
Uskon vakaasti taivaaseen ja siihen, että näen kaikki kuolleet läheiseni kun oman lähtöni aika joskus koittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimia!
Isäni kuoli 17 vuotta sitten ja edelleen ikävöin.
Kiitos kauniista viesteistä sekä
maailman suurin ja lämpimin halaus teille, jotka myös olette läheisenne menettäneet❤
Avopuoliso oli tulossa kotiin, joten lähdin kävelylle. Istun tien varressa nyt tupakkaa polttaen ja elämää miettien. Kaipaus on suuri, ja huono omatunto kalvaa. En ehtinyt käydä isäni kanssa läpi monia asioita: hänen alkoholismiaan (josta kunniakseen raitistui 2013) sekä väkivaltaista käytöstä äitiäni kohtaan.
Joku muukin kertoi, etteivät välit edesmenneen kanssa olleet mutkattomat. Näin myös meillä ja potkin itseäni siitä, etten ehtinyt puhua asioita halki. Isän raitistuttua kuroimme kokoon vuosien kuilun, mutta paljon jäi kysymättä ja sanomatta.
Raastavaa.
-ap
*lammin halaus*
Anna tunteiden tulla. Kuuntele jotain musiikkia jota yhdessä kuuntelitte tai isäsi tykkäsi kuunnella. Pidä muistoilta. <3