Miksi sanotaan että 25 vuotialla on elämä edessä, tuntuu et se on jo takana

Oi voi... :)

Ymmärrän tavallaan mietteesi, olin itsekin samaa mieltä 22-vuotiaana kun olin kiinni vauvassa.

Kyllä sitä elämää ja kaikkea kivaa on vielä todennäköisesti luvassa. Itsellenikin.

39 v.

nuoruus oli best

Mulla kävi niin, että elämä lähti alamäkeen juuri siinä 25 paikkeilla ja ihoon ilmestyivät ensimmäiset juonteet. 

Mulla elämä vasta alkoi 25v ikäisenä kun sain lapsen. Sitä ennen kaikki oli ihme säheltämistä, ei mitään järkeä touhuissa. Sai syyn tehdä asioita ja elää monipuolisesti, uusia ystäviäkin tuli useita.

No kakarana sitä kuvittelee kaikenlaista. Elämää on kuitenkin tyypillisesti semmoiset 50 vielä edessä ja kummasti ne ajatukset muuttuvat aikuistuessa.

Vierailija kirjoitti:

No kakarana sitä kuvittelee kaikenlaista. Elämää on kuitenkin tyypillisesti semmoiset 50 vielä edessä ja kummasti ne ajatukset muuttuvat aikuistuessa.

25 on jo kypsä aikuinen, ei kakara!

25v iässä oli perhe perustettuna ja suurempia tulevaisuudensuunnitelmia ei ole

N28

Ihmiset kokevat eri tavoin. Minua alkoi jo yläasteella hallita voimakas tunne, että kaikki mahdollisuudet elämässä olivat jo menneet.

Suurimmalla osalla 25-vuotiaana elämästä on mennyt alle yksi kolmasosa.

Muistan itse nuoruutenu epävarmuuden aikana, jolloin oli vaikeaa elää rauhallisesti itseensä luottaen. Nyt 45 v. koen eläväni elämäni parasta aikaa. Ammatilliset tavoitteeni olen saavuttanut, monta lasta kasvattanut ja kasvamassa. Alkaa olla aikaa itselleni ilman huolia toimeentulosta, oman paikan löytämisestä, pariutumisesta jne. Elämä on jänskää ja rohkeutta itseni toteuttamiseen on ihan toisin kuin nuoruusvuosina.

Tuosta vasta elämä alkoi. Vihdoin olin itsevarma nainen ja jättänyt nuoruuden luuserit taakseni.

Olen päälle 30 ja minulla on elämä jo reilusti takanapäin nyt on vaan pelkkää alamäkeä jossa aikaajoin törmää terävään kiveen ja matka jatkuu kierien tuskissaan kunnes uudet lommot ja kivut syrjäyttävät vanhat kivut ja lopulta on niin kulunut eikä pysty liikkumaan ja puhumaan ja makaa sidottuna omaan pas kaansa kiitos soten jolloin toivoo armahdusta mutta sitä ei tule koska päättäjistä elämä on arvokas asia vaikka makaisit sidottuna omaan paskaasi.

On mukavaa olla viisaampi kuin 25-vuotiaana... Ja onnellisempi.

Ja sitten kun sitä ihanaa nuoruutta ei ole edes päässyt viettämään. Ei seurustelua, ei ujoja ensimmäsiä käsistä pitämisiä kesäyönä. Joo-o eipä tässä voi kokea itsensä kuin surulliseks ja katkeraks

Kun olin 25, oli vuosi -87. Opiskelin, ei ollut vakituista työpaikkaa enkä ollut seurustellut kenenkään kanssa vielä. Tuntui, että aloin tulla aikuiseksi vasta yli 30-vuotiaana. Tässä iässä ajattelen, että 35 oli hyvä ikä.

Adolfina Mielivalta kirjoitti:

Ihmiset kokevat eri tavoin. Minua alkoi jo yläasteella hallita voimakas tunne, että kaikki mahdollisuudet elämässä olivat jo menneet.

Minäkin aloin suhtautua tulevaisuuteen pelokkaasti jo alle 18-vuotiaana. Lapsuus on elämän parasta aikaa.

M31

Minulla oli kurja yksinäinen nuoruus. En oikeastaan ollut muuta kuin kotona  ja en kokenut mitään juttuja. Nyt olen 25- vuotias ja tuntuu aika pelottavaltakin, että nyt nuoruus on kohta mennyt ja minä en ole elänyt sitä niinkuin moni muu. Se on vaan mennyt ja mitään muistoja ei ole jäänyt. Siinä mielessä tuntuu välillä, että elämä on ollut jo jo pitkään. Siis se todellinen elämä, kun aina ei riitä, että on elossa kun pitäisi oikeasti elääkin. Se ei vaan onnistu minulta.

Todellisuudessa se on ihan itsestä ja omasta asenteesta kiinni. "Mun elämä on ohi"- asenteella et pitkälle pötki etkä voi sillä muuta syyttää kuin itseäsi. Ja mitä on tylsä aikuisuus? Kannattaako elämästä sitten tehdä tylsää jos ei halua? Ehkä sinulle ei sovi esim. Tylsät rutiinit vaan tykkäät tehdä jotain jännempää, mieti millasta arkea oikeasti haluat elää. Mene niitä hyviä valintoja kohti, tee päätöksiä jotka johtaa sun onnellisuuteen, niin kohta huomaatkin olevasi onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin.

Ja kyllä, 25v on nuori ihminen ja todellakin koko elämä edessä ainakin iän puolesta, muutenhan sitä ei voi varmaksi kenenkään kohdalla sanoa.

Mä olen 28-v. ja pidän itseäni keski-ikäisenä. Elämä on äärimmäisen tylsää puurtamista. Ei ole enää mitään odotettavaa. Kaikki on jo nähty, niin hyvässä kuin pahassakin. The end.

Minä taas nyt 24- vuotiaana koen olevani onnellisempi, vaikka olen elämässä hukassa jonkin verran enkä esim. Tiedä mitä työelämältä haluan ja muuta. Itsevarmuutta on kuitenkin tullut ihan älyttömästi, koen oikeastaan olevani todella itsevarma. Avoliitossa elelen, mutta kihlaus, häät, lapset ei ole millään tavalla ajankohtaista vaan enemmänkin sitä elelee tässä ihan vapaasti avoliitossa elämästä nauttien. Matkustella haluaisin sitten kun koronatilanne joskus helpottaa ja yksi unelma-ammatti kyllä itse asiassa löytyy, mutta useiden asioiden vuoksi en VIELÄ (huom vielä!) Pysty sitä asiaa saavuttamaan, mutta siihen ehdottomasti kyllä tähtään.

Koen todellakin, että elämä on täysin edessä. Rutiineja minulla ei ole, vaan elän aika vapaasti omalla aikataululla ja töitäkin teen kuten haluan (keikkatyö).