Syntyvyyden romahtaminen ei johdu Suomessa rahasta ja siitä että lasten kasvattaminen maksaa

Kantasuomalaisten keskuudessa lapsen hankkiminen työttömänä, yhteiskunnan tukien varassa voi joidenkin mielestä olla kyseenalaista. Ellei sitten ole suvun tapa, teiniäitiyttä ja työttömyyttä useammassa polvessa tms.

Vaikka sanotaankin, että Suomi on maailman paras paikka lisääntyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lisääntyminen on joka kantilta ajatellen pskanakki nimenomaan naiselle. Niin kauan kun näin on, lapsia ei haluta tehdä pilaamaan oma elämä.

Öö ei. Miksiköhän jaksan tuhlata aikaani täällä tyhmien palstalla... Anyway, naisten toivoma lapsiluku on Suomessa aika paljon suurempi kuin todemlinen syntyvyys. Lapsia siis haluttaisiin enemmän kuin saadaan aikaiseksi.

Tämähän ero johtuu siitä, että ideaalitapauksessa oletetaan että lisääntymiseen on taloudelliset resurssit kunnossa , elämä hyvää , tulevaisuuden näkymät ok ja kunnollinen vastuuta jakava kumpoani. Reaalimaailmassa näin ei ole joten lapsia ei tehdä vaikka haaveita olisikin siihen.. Ei kaikki ihmiset sentään ole idiootteja.

Ei sentään. Jos joku haluaa olla lentäjä, mutta on värisokea eikä hänestä tule lentäjää niin hänkö ei halua olla lentäjä? Lapsia halutaan enemmän kuin saadaan.

Mitä ihmettä sinä jankutat? Se ratkaisee, mitä tosiasiassa tehdään ja ihmiset eivät haaveistaan huolimatta tee niitä lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monen tekijän summa.

Raha varmasti yks niistä.

Kuinka elätät lapsen näinä aikoina, kun omakin toimeentulo on "oota koronaa tai jotain muuta" pohjalla?

Vakkariduunit palasina vuokrafirmojen pirstomina.

Monen tekijän summa. Vanhemmuus on muuttunut. Jos multa olisi 1980-luvulla neuvolassa kysytty jotain mun seksielämästäni, olisin purskahtanut nauruun ja kysynyt, mites se terveydenhoitajan oma seksielämä sitten sujuu. On periaatteessa ihan hyvä, että on monenlaista tarkkailua lasten hyvinvoinnissa ja perheiden jaksamisessa. Mutta liika on liikaa. Jos koko ajan pitää varoa, ettei vaan tee mitään väärin tai ei huomaa jotain, vanhemmuus alkaa käydä raskaaksi. Aikoinaan mulla oli reidet usein sinisenkirjavat mustelmista, kun isokokoinen koirani rakasti hypätä syliin. Kerran reumapolilla lääkäri kysyi, pahoinpidelläänkö mua kotona. Olin ihan hoomoilasena ennenkuin älysin, mitä lääkäri tarkoitti. Sanoin, että voin kyllä ottaa sen piskinrotiskon mukaani seuraavalle käynnille, jos lääkäri niin haluaa. Ei tarvinnut ottaa. 

Rahaan taas liittyy sellainenkin asia, että viime vuosina on mediassa ollut hyvin paljon kirjoittelua lasten ja nuorten eriarvoistumisesta. Osattomuudesta samaan, mitä muilla lapsilla keskimäärin on, sekä osattomuuden aiheuttamasta riskistä syrjäytyä. Ihan lapsiasianvaltuutettua myöten on näitä asiantuntijalausuntoja annettu. En yhtään ihmettele, jos pätkätyötä tekevät tai muuten ne, joilla työpaikka ei ole satavarma (kuten lääkäreillä on) , epäröivät, uskaltavatko hankkia lapsia vai eivät. 

Medialla on yllättävän suuri vaikutus ihmisten mielipiteisiin. Jostain syystä mediassa nostetaan lapsiperheiden elämästä ja vanhemmuudesta esille vain kaikki ikävät asiat. Pitäisi kertoa enemmän niistä lapsiperheistä, joilla menee ihan hyvin ja ovat tyytyväisi elämäänsä. Siis silloinkin, kun ei ole tukiverkkoja eikä pahemmin rahaakaan. Vai onko niin, että heitä ei ole? 

No meillä menee ihan hyvin siinä mielessä, että olemme onnellisia. Meillä on kaksi lasta. Miehen työpaikalle tuli yt:t ja menetti työnsä, kun odotin näistä ensimmäistä. Sen jälkeen mieheni on saanut vain satunnaisia keikkatöitä. Ajateltiin kuitenkin, että pärjätään, onhan minulla vielä hyvä työpaikka. No... Sekin meni alta, kun firma kaatui ollessani äitiyslomalla. Palasin uudelleen koulunpenkille parantaakseni työllistymismahdollisuuksiani, koska työnhaku ei ollut tuottanut tulosta. Ja kas, ehkäisy petti opintojen alkuvaiheessa. En kuitenkaan pystynyt aborttiin, se kerta kaikkiaan tuntui niin väärältä. Nyt meillä on siis kaksi lasta ja elämme enimmäkseen tuilla, korona-aika vei loputkin keikkatyöt ja tulevaisuus on arvaamaton. Ei tämän ihan näin pitänyt mennä.

Vaikka perhe-elämämme on tasaista ja onnellista, ei tästä tee mieli pahemmin lehdissä huudella. Hävettää, että elämämme on mennyt näin. Rahan puutteeseen tottuu, oppii elämään käytännöllisesti ja säästeliäästi. Oppii siihen, että sellaiset asiat, jotka ovat toisille tavallisia, eivät meiltä onnistu. Meillä ei ole autoa, emme ole koskaan käyneet ulkomailla lomalla, emme juuri käy ravintoloissa, kahviloissa, shoppailemassa tai elokuvissa. Sen sijaan ulkoilemme, teemme kotona niin hyvää ruokaa kuin rahatilanne sallii, pyöräilemme paljon ja käytämme julkista liikennettä. Käymme puistoissa, kirjastoissa, rannalla, lähimetsässä. Tämä on hyvää elämää, jos osaa päästää irti niistä kaikista kulutushyödykkeistä ja maksullisista elämyksistä, jotka toisille ovat arkipäivää. Mutta se on minulle kipeä asia ja tuntuu pahalta, että meitä pidetään loisina, hyödyttöminä, hyväksikäyttäjinä. Toisen luokan kansalaisina. En ikinä voisi esiintyä lehtijutussa omalla nimellä ja kasvoilla. Yritämme kuitenkin päästä tästä tilanteesta pois parhaamme mukaan, mies hakee edelleen työtä aktiivisesti vaikka tuntuu jo toivottomalta saada ikinä vakipaikkaa mistään. Pidempi pätkätyökin olisi jo luksusta. Itse palaan kouluun äitiysloman jälkeen. Mutta en tiedä, onko tästä enää poispääsyä. Ehkä olemme koko loppuelämämme ajan köyhiä ja osattomia. Siihen voisin tottua, mutta ylenkatse, viha ja halveksunta on raskaampaa. Olen kohdannut sitä jopa omilta sukulaisiltani. Tuskin enää koskaan yhteiskunnassamme riittää kaikille töitä, mutta silti lytätään niitä epäonnisia, jotka jäävät sivuun. Se tuntuu pahalta.

Tässä on just se ongelma. Koetaan osattomuutta ja häpeää. Vaikka kuitenkin teillä on periaatteessa kaikki se, mitä elämään oikeasti tarvitaan. Mä luulen, että ainakin ostittain häpeäsi johtuu siitä, että et voi mediasta lukea kaltaisistasi muuta kuin negatiivisessa valossa. Koet olevasi erilainen, huonompi. Mutta entä, jos teidän elämänne esitettäisiinkin positivisessa valossa? Ja jos muutkin samassa tilanteessa uskaltautuisivat esille? 

Tiedätkö mitä? Kuvailit teidän perheen elämän just sellaisena kuin oman perheeni elämäkin oli 1980-luvulla, Silloin se oli ihan normaalia. Toki joillain oli varaa matkustella joka vuosi jonnekin, tuntemillani hyvätuloisillakaan ei sentään joka vuosi. Kasarilla lapsiperheiden elämä oli aika paljon yksinkertaisempaa, vaikka töissä käytiinkin. Moni tuntuu haikailevan kasarin perään, mutta miksi se haikailu ei kuitenkaan muutu ihmisten elämässä todellisuudeksi? 

Tsemmpiä sinulle, miehellesi ja perheellesi <3