Lue keskustelun säännöt.
Kun katsot taaksepäin suhdetta, joka päättyi eroon
25.06.2020 |
Missä vaiheessa onni loppui? Onko kellään ollut suhdetta, jossa olisi oltu onnellisia viiden tai kymmenen vuoden kohdalla, mutta onni loppui vasta sen jälkeen tai luonteiden epäsopivuus vei suhteen karille vasta pidemmän yhdessäolon jälkeen? Jos merkkejä on jälkiviisaasti katsoen ollut nähtävillä jo ensimmäisinä vuosina, millaisia ne olivat ja uskoitko, että suhde niistä huolimatta kestää?
Kommentit (33)
Kyllä ensimmäiset 5 vuotta meni onnellisesti, sitten alkoi olla riitoja ja jokunen kerta joissa toinen lähti vanhempiensa luokse eroajatuksella.
Toiset 5 vuotta oltiin yhdessä kunnes minä panin pisteen huonolle kohtelulle ja heitin hänet pihalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ensimmäiset 5 vuotta meni onnellisesti, sitten alkoi olla riitoja ja jokunen kerta joissa toinen lähti vanhempiensa luokse eroajatuksella.
Toiset 5 vuotta oltiin yhdessä kunnes minä panin pisteen huonolle kohtelulle ja heitin hänet pihalle.
Miksi riidat alkoivat?
En koskaan ollut onnellinen näissä suhteissa mutta sen huomasin mitä en enää halua ja jos vähänkin haistan peetä, jatkan iloisasti matkaani.
Sielun syöjät on monet.
Onni loppui kauan ennen kuin edes mentiin naimisiin, en vain kehdannut jättää toista
M35
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ensimmäiset 5 vuotta meni onnellisesti, sitten alkoi olla riitoja ja jokunen kerta joissa toinen lähti vanhempiensa luokse eroajatuksella.
Toiset 5 vuotta oltiin yhdessä kunnes minä panin pisteen huonolle kohtelulle ja heitin hänet pihalle.
Loistavaa🤘
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hän ei antanut minun ihastua, rakastua ja rakastaa häntä. En edes tajunnut ennen kuin erottiin ja tapasin toisen. Nyt saan.
Vierailija kirjoitti:
Onni loppui kauan ennen kuin edes mentiin naimisiin, en vain kehdannut jättää toista
M35
Itse myös ehdin kihloihin tässä yli 5 vuotta kestäneessä suhteessa, mutta sitten hirveän sisäisen kriisin kautta uskalsin lähteä, kun melkein tuntui, että kuolema jo häämötti tunnelin toisessa päässä kun ajattelin sitoutumista tähän mieheen _loppuelämäksi_.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noin 10-15 vuoden välillä onni loppui ja yhteensopimattomuus kävi ilmeiseksi sekä sietämättömäksi. Olisi sen voinut ennalta nähdä jos olisi osannut, mutta kun nuorena ei mitään tajunnut, niin jälkiviisauttahan se vain on.
Vierailija kirjoitti:
Noin 10-15 vuoden välillä onni loppui ja yhteensopimattomuus kävi ilmeiseksi sekä sietämättömäksi. Olisi sen voinut ennalta nähdä jos olisi osannut, mutta kun nuorena ei mitään tajunnut, niin jälkiviisauttahan se vain on.
Millaisia ne sietämättömät erot luonteissa konkreettisesti oli?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 20 vuotta suhteessa ja olin rakastunut lähes loppuun asti. Siksi varmaan siedin ja odotin parempaa. Suhteen aikana oli paljon seksittömiä ja puhumattomia kausia. Ex ei vain halunnut eikä hän mitään selitystä antanut. Olin paljon yksin ja myöhemmin keskenäni lasten kanssa. Ei ex halunnut osallistua mihinkään. Koskaan ei lomailtu tai laitettu ruokaa yhdessä. Samaa arkea vain ja kaikkiin ehdotuksiin yhteisestä ajasta ex suhtautui kielteisesti.
Ei me riidelty. Yritin vain olla kiltti. Yksin itkin paljon ja varsinkin viimeiset 2,5 vuotta, kun ex ei suostunut koskemaan minuun ollenkaan eikä puhumaan asiasta. Muuttikin sohvalle.
Onnellisimmat hetket oli kun olen tullut raskaaksi ja synnyttänyt. Kaikki mukavat hetket liittyy aikaan lasten ollessa pieniä. Ei meillä koskaan ollut mitään romantiikkaa suhteessa. Jos sanoin exälle, että rakastan niin vastausta takaisin ei tullut. Jälkeen päin ajatellen aivan hirveä suhde. En vain silloin sitä tajunnut, kun oli ensimmäinen. En minä saanut exältä sitä mitä itse yritin antaa ja mitä toivoin itsekin.
Nyt olen suhteessa mikä on ihan toisenlainen. Mies puhuu ja pussaa. Yhteisiä reissuja on monia. Nyt olen onnellinen.
Ensimmäinen pitkä suhde oli ihan hyväkin. Olin kuitenkin aika nuori ja tuli tunne ettei tämä ole elämäni mies. Ensimmäisen lapseni isä. Ihan ok ihminen.
Välissä oli on off suhde opiskeluaikana. Muistelen tätä aika hyvällä.
Sitten tuli toinen pitkä parisuhde. Ihastuttiin aika nopeasti. Väkivalta tuli myöhemmin kuvioihin. Toisen lapseni isä. Hyviäkin muistoja mutta myös kamalia muistoja ja tragediaa.
Sitten pari lyhyempää suhdetta. Yhden kanssa ei luonteet lainkaan sopineet yhteen ja muutenkin edellisen eron jälkeen en ollut valmiskaan.
Yksi oli ulkomaalainen. Hänestä pidin todella mutta jokin hänen tilanteestaan teki olostani epävarman. Soittelee vieläkin ajoittain tai käy ovella. En vastaa.
Sitten oli sellainen suhde että oltiin tunnettu vuosikaudet ja mies otti yhteyttä kun kumpikin oltiin vapaita. Tavallaan sielunkumppani mutta oli ajoittain uhkaava. Toisinaan taas tosi hauska.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin 20 vuotta suhteessa ja olin rakastunut lähes loppuun asti. Siksi varmaan siedin ja odotin parempaa. Suhteen aikana oli paljon seksittömiä ja puhumattomia kausia. Ex ei vain halunnut eikä hän mitään selitystä antanut. Olin paljon yksin ja myöhemmin keskenäni lasten kanssa. Ei ex halunnut osallistua mihinkään. Koskaan ei lomailtu tai laitettu ruokaa yhdessä. Samaa arkea vain ja kaikkiin ehdotuksiin yhteisestä ajasta ex suhtautui kielteisesti.
Ei me riidelty. Yritin vain olla kiltti. Yksin itkin paljon ja varsinkin viimeiset 2,5 vuotta, kun ex ei suostunut koskemaan minuun ollenkaan eikä puhumaan asiasta. Muuttikin sohvalle.
Onnellisimmat hetket oli kun olen tullut raskaaksi ja synnyttänyt. Kaikki mukavat hetket liittyy aikaan lasten ollessa pieniä. Ei meillä koskaan ollut mitään romantiikkaa suhteessa. Jos sanoin exälle, että rakastan niin vastausta takaisin ei tullut. Jälkeen päin ajatellen aivan hirveä suhde. En vain silloin sitä tajunnut, kun oli ensimmäinen. En minä saanut exältä sitä mitä itse yritin antaa ja mitä toivoin itsekin.
Nyt olen suhteessa mikä on ihan toisenlainen. Mies puhuu ja pussaa. Yhteisiä reissuja on monia. Nyt olen onnellinen.
Myös mun ensimmäinen suhde oli pitkä. Nyt en menisi edes ensimmäisille treffeille sellaisen miehen kanssa. Jännä, miten en yhtään tajunnut, mitä muuta olisi voinut olla tarjolla. Oli silloin 21-vuotiaana suhteen alkaessa varmaan niin epävarma enkä tuntenut itseänikään yhtään. Nyt 35-vuotiaana vaihtoehdot ovat varmaan tilastollisesti paljon vähäisemmät kuin silloin, mutta itseluottamus ja itsetuntemus kompensoivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ensimmäiset 5 vuotta meni onnellisesti, sitten alkoi olla riitoja ja jokunen kerta joissa toinen lähti vanhempiensa luokse eroajatuksella.
Toiset 5 vuotta oltiin yhdessä kunnes minä panin pisteen huonolle kohtelulle ja heitin hänet pihalle.Miksi riidat alkoivat?
Hänellä oli aina sanomista joka asiasta, haukkui esim. etten pidä kämppää yhtä siistinä kuin äitinsä, vaikka tällä oli navettatyötkin tehtävänä, etten laittanut ruokaa ajoissa, sitten hän määräsi etten saa syödä ja laittoi ruokaa vain itselleen.
Haukkui työttömyydestäni kunnes jäi itse työttömäksi, pitäisi kuulemma hakea vaikka lääkärin paikkoja, kyllä niitä töitä löytyy kun kaikkia vaan hakee.
Kulki perässä haukkumassa ja ärsyttämässä jos yritin poistua tilanteesta, ahdisti ihan kirjaimellisesti nurkkaan.
Ei mielestäni ollut myöskään ok ettei minun syntymäpäivääni juhlittu koskaan, koska hän oli kesän ja syksyn enimmäkseen kotipuolessaan kalassa, metsästämässä ja ryyppäämässä poikien kanssa.
Siinä 10 vuoden merkkipäivän kohdalla olin sairas, ja nostanut jauhelihan sulamaan. Olin uupunut ja nukuin, kun tuli huutamaan ja reuhaamaan taas, ja en saisi syödä sitten itse kun en laittanut oikeaan aikaan ruokaa.
Näin itseni erään tutun tilanteessa, suoli kuoliossa ja ukko huutaa vierellä että ala nousta keittämään pottuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ensimmäiset 5 vuotta meni onnellisesti, sitten alkoi olla riitoja ja jokunen kerta joissa toinen lähti vanhempiensa luokse eroajatuksella.
Toiset 5 vuotta oltiin yhdessä kunnes minä panin pisteen huonolle kohtelulle ja heitin hänet pihalle.Miksi riidat alkoivat?
Hänellä oli aina sanomista joka asiasta, haukkui esim. etten pidä kämppää yhtä siistinä kuin äitinsä, vaikka tällä oli navettatyötkin tehtävänä, etten laittanut ruokaa ajoissa, sitten hän määräsi etten saa syödä ja laittoi ruokaa vain itselleen.
Haukkui työttömyydestäni kunnes jäi itse työttömäksi, pitäisi kuulemma hakea vaikka lääkärin paikkoja, kyllä niitä töitä löytyy kun kaikkia vaan hakee.
Kulki perässä haukkumassa ja ärsyttämässä jos yritin poistua tilanteesta, ahdisti ihan kirjaimellisesti nurkkaan.
Ei mielestäni ollut myöskään ok ettei minun syntymäpäivääni juhlittu koskaan, koska hän oli kesän ja syksyn enimmäkseen kotipuolessaan kalassa, metsästämässä ja ryyppäämässä poikien kanssa.Siinä 10 vuoden merkkipäivän kohdalla olin sairas, ja nostanut jauhelihan sulamaan. Olin uupunut ja nukuin, kun tuli huutamaan ja reuhaamaan taas, ja en saisi syödä sitten itse kun en laittanut oikeaan aikaan ruokaa.
Näin itseni erään tutun tilanteessa, suoli kuoliossa ja ukko huutaa vierellä että ala nousta keittämään pottuja.
Kuulostaapa pahalta, hyvä että pääsit irrottautumaan. Miksi tilanne muuttui tuollaiseksi? Miksi mies muuttui noin, jos ei aluksi ollut tuollainen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noin 10-15 vuoden välillä onni loppui ja yhteensopimattomuus kävi ilmeiseksi sekä sietämättömäksi. Olisi sen voinut ennalta nähdä jos olisi osannut, mutta kun nuorena ei mitään tajunnut, niin jälkiviisauttahan se vain on.
Millaisia ne sietämättömät erot luonteissa konkreettisesti oli?
Luonteenpiirteeksi ei ehkä voi sanoa henkistä väkivaltaa ja muutaman kerran ihan lyömistäkin, mutta osa hänen persoonallisuuden kokonaisuuttaan niissä silti vaikutti vahvasti.
Muutoin sellaista, että häntä ei kiinnostanut minun kanssani mikään. Ei ajatukseni, ei asiani. Ei minulle tärkeät tekemisetkään. Hän ei sietänyt tapaani ajatella ja puhua yhteisistäkään asioista. Kun minä halusin vuorovaikutuksessa keskustella asiat selviksi ja sopia kaikesta, hän halusi että toimen miettii asiat yksin ja käskee toiselle tarpeen mukaan, mitenkä kaappi seisoo. Käytännössä tämäkään ei silti toiminut, sillä hän suuttui aina jos itse jotain siihen tapaan esitin tai pyysin palvelusta, koska ei sietänyt omiin suunnitelmiinsa ulkopuolisia paineita muutoksille. En saanut puhua unelmistani tai mistään ei-konkreettisesta, ei-välittömästä ja ei-häneen-liittyvästä. Hän ei välittänyt eikä arvostanut yhteistä aikaa, joka ei ollut jotain pakollista tai ainakin hyödyllistä. Romanttinen illallinen (joista minä vastasin 100%:sesti) saattoi kelvata vatsantäytteenä, mutta hän ei halunnut juuri esim. keskustella vaan hotki ruoat nopeasti ja lähti nukkumaan, jos sattui väsyttämään. Ulos kahdestaan ei suostunut lähtemään edes joka vuosi. Parisuhteen ongelmista tai kokemuksistani koskien em. asioita ei voitu ikinä puhua eikä hän myöntänyt ongelmia. Hän loukkaantui ja suuttui verisesti, kun yritin kertoa, että minulla on paha olo. Seksuaalisesti hän oli aloitteeton ja erityisesti nuorena estoinen. Koin torjutuksi tulemista joskus ihan suoranaisesti ja jatkuvasti aloitteettomuutena; koin ettei hän halua minua, ja kun en sitä enää jaksanut, seksi hiipui, koska olin ollut ainut aloitteita tekevä. Hänen näkemyksensä toimivasta parisuhteesta oli loppujen lopuksi tasoa "kämppikset, jotka joskus panee". Eli siis vain konkreettisia arjen pyörittämisen asioita ja satunnainen tyydytys sängyssä. Henkinen yhteys meiltä puuttui ja luetelluista syistä toinen alkoi tuntua suorastaan vieraalta ja ahdistavalta vuosien mittaan. Lopulta edes lapset eivät olleet riittävä syy sinnitellä.
Niin, sopii ihmetellä. Mutta nuorena tyhmänä ekaan suhteeseen ja niin edelleen...
Onni loppui tasan sillä sekunnilla, kun selvisi, että mies on paneskellut ties ketä suhteemme aikana. Siihen saakka kuvittelin, että olimme onnellisesti yhdessä. Suhde kesti 15 vuotta, joista 10 asutiin yhdessä.
Ei turhaan puhuta 7 vuoden kriisistä.
Käytännössä en ollut onnellinen missään vaiheessa, mutta mies oli vain mukava. Se loppui lasten saamiseen. Miehestä paljastui ihminen, jota ei parisuhde enää kiinnostanut, vaan lähinnä lapset. Sekin olisi toki vielä mennyt, mutta muuttui myös muuten ärsyttäväksi ja ote lasten kasvatukseen täysin eri planeetalta oman otteeni kanssa. Mies siis piti kaikki tunteet ja ajatukset sisällään asiasta, joten en osannut arvata, millainen sitten on. Kun luulin hänen olevan sitä, miten toimi aikaisemmin.
Vierailija kirjoitti:
Noin 10-15 vuoden välillä onni loppui ja yhteensopimattomuus kävi ilmeiseksi sekä sietämättömäksi. Olisi sen voinut ennalta nähdä jos olisi osannut, mutta kun nuorena ei mitään tajunnut, niin jälkiviisauttahan se vain on.
Ootkohan mun eksmies... Allekirjoitan. Mut kun omassa lapsuudenperheessä vanhempien suhde oli "myrskyinen" ja miehen kans hyvää sillon kun oli hyvää, en vaan tajunnut tai suostunut tajuumaan että paperilla kympin mies ei välttämättä silti oo mulle sopivin. ilman raskasta pitkää elämänvaihetta en oo varma, oltasko jopa silti sinnitelty, hyvääkin oli paljon.
Mut nyt kun oon oikeesti toimivassa suhteessa niin ero on pöyristyttävä. Onneksi erottiin, molemmat on onnellisia taas ja koska mietittiin homma yhdes, ollaan varsin hyvis väleis.
Mun suhteista vain 1 on kestänyt yli 5 vuotta, mutta sen ei olisi pitänyt koskaan edetä ensimmäisiä treffejä pidemmälle. Kemian puute jo silloin ilmeinen ja melkein sanoin miehelle toisien treffien aluksi, että ei tästä tule mitään. Muut suhteet olleet lyhyempiä, mutta yhteensopimattomuus ollut nähtävissä jo melko alussa päivien-kuukausien sisällä.