Kun katsot taaksepäin suhdetta, joka päättyi eroon

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noin 10-15 vuoden välillä onni loppui ja yhteensopimattomuus kävi ilmeiseksi sekä sietämättömäksi. Olisi sen voinut ennalta nähdä jos olisi osannut, mutta kun nuorena ei mitään tajunnut, niin jälkiviisauttahan se vain on. 

Millaisia ne sietämättömät erot luonteissa konkreettisesti oli?

Luonteenpiirteeksi ei ehkä voi sanoa henkistä väkivaltaa ja muutaman kerran ihan lyömistäkin, mutta osa hänen persoonallisuuden kokonaisuuttaan niissä silti vaikutti vahvasti.

Muutoin sellaista, että häntä ei kiinnostanut minun kanssani mikään. Ei ajatukseni, ei asiani. Ei minulle tärkeät tekemisetkään. Hän ei sietänyt tapaani ajatella ja puhua yhteisistäkään asioista. Kun minä halusin vuorovaikutuksessa keskustella asiat selviksi ja sopia kaikesta, hän halusi että toimen miettii asiat yksin ja käskee toiselle tarpeen mukaan, mitenkä kaappi seisoo. Käytännössä tämäkään ei silti toiminut, sillä hän suuttui aina jos itse jotain siihen tapaan esitin tai pyysin palvelusta, koska ei sietänyt omiin suunnitelmiinsa ulkopuolisia paineita muutoksille. En saanut puhua unelmistani tai mistään ei-konkreettisesta, ei-välittömästä ja ei-häneen-liittyvästä. Hän ei välittänyt eikä arvostanut yhteistä aikaa, joka ei ollut jotain pakollista tai ainakin hyödyllistä. Romanttinen illallinen (joista minä vastasin 100%:sesti) saattoi kelvata vatsantäytteenä, mutta hän ei halunnut juuri esim. keskustella vaan hotki ruoat nopeasti ja lähti nukkumaan, jos sattui väsyttämään. Ulos kahdestaan ei suostunut lähtemään edes joka vuosi. Parisuhteen ongelmista tai kokemuksistani koskien em. asioita ei voitu ikinä puhua eikä hän myöntänyt ongelmia. Hän loukkaantui ja suuttui verisesti, kun yritin kertoa, että minulla on paha olo. Seksuaalisesti hän oli aloitteeton ja erityisesti nuorena estoinen. Koin torjutuksi tulemista joskus ihan suoranaisesti ja jatkuvasti aloitteettomuutena; koin ettei hän halua minua, ja kun en sitä enää jaksanut, seksi hiipui, koska olin ollut ainut aloitteita tekevä. Hänen näkemyksensä toimivasta parisuhteesta oli loppujen lopuksi tasoa "kämppikset, jotka joskus panee". Eli siis vain konkreettisia arjen pyörittämisen asioita ja satunnainen tyydytys sängyssä. Henkinen yhteys meiltä puuttui ja luetelluista syistä toinen alkoi tuntua suorastaan vieraalta ja ahdistavalta vuosien mittaan. Lopulta edes lapset eivät olleet riittävä syy sinnitellä.

Niin, sopii ihmetellä. Mutta nuorena tyhmänä ekaan suhteeseen ja niin edelleen...

Tuohon väkivaltaisuuteen... täällä myös yksi puolitoista vuotta kestänyt suhde, jossa oli fyysistä väkivaltaa. Merkit olivat jo heti alussa nähtävissä, esim. mies raivostui, kun en kerran halunnut seksiä ja halusi kontrolloida kehonkieltäni, kun kävelimme julkisilla paikoilla. Näytin kuulemma alistuvalta. No sitä kyllä silloin olinkin, mutta eihän se pahoinpitelyyn oikeuta.

Kemiaa ei oikein ollut alun alkaenkaan eikä mies tykännyt suudella. Seksi ei ollut kummoista ja se jäikin aika vähiin, kun en itse saanut siitä mitään. Isoimmat ongelmat suhteessa johtuivatkin siitä.

Nyt vanhempana näen selvästi, etten ole arvostanut silloin itseäni yhtään. Olisin ottanut kenet vain, jolle kelpaan. En tiedä, mitä oikein kuvittelin. Miten sellaisessa suhteessa voisi olla onnellinen. En osannut nähdä meitä esimerkiksi vanhempina ja varmasti osittain siksi en koskaan edes halunnut lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Ei turhaan puhuta 7 vuoden kriisistä.

Mistä sun tai muiden mielestä 7 vuoden kriisi johtuu? Kyllästyminen?

Vierailija kirjoitti:

Kemiaa ei oikein ollut alun alkaenkaan eikä mies tykännyt suudella. Seksi ei ollut kummoista ja se jäikin aika vähiin, kun en itse saanut siitä mitään. Isoimmat ongelmat suhteessa johtuivatkin siitä.

Nyt vanhempana näen selvästi, etten ole arvostanut silloin itseäni yhtään. Olisin ottanut kenet vain, jolle kelpaan. En tiedä, mitä oikein kuvittelin. Miten sellaisessa suhteessa voisi olla onnellinen. En osannut nähdä meitä esimerkiksi vanhempina ja varmasti osittain siksi en koskaan edes halunnut lapsia.

Aivan samat kokemukset ja ajatukset täällä. Itsellä taisi johtua aika paljon lapsuudenperheen parisuhdemallin puuttumisesta ja siitä, ettei kanssani oltu lapsuudessa läsnä niin että itsetuntemus olisi kehittynyt. Kun muutin 19-vuotiaana omilleni niin ei mulla ollut paljoa elämän eväitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei turhaan puhuta 7 vuoden kriisistä.

Mistä sun tai muiden mielestä 7 vuoden kriisi johtuu? Kyllästyminen?

Se klisee: kasvoimme erillemme tarkoittaa yleensä sitä, että toinen lakkasi kasvamasta.

-eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noin 10-15 vuoden välillä onni loppui ja yhteensopimattomuus kävi ilmeiseksi sekä sietämättömäksi. Olisi sen voinut ennalta nähdä jos olisi osannut, mutta kun nuorena ei mitään tajunnut, niin jälkiviisauttahan se vain on. 

Ootkohan mun eksmies... Allekirjoitan. Mut kun omassa lapsuudenperheessä vanhempien suhde oli "myrskyinen" ja miehen kans hyvää sillon kun oli hyvää, en vaan tajunnut tai suostunut tajuumaan että paperilla kympin mies ei välttämättä silti oo mulle sopivin. ilman raskasta pitkää elämänvaihetta en oo varma, oltasko jopa silti sinnitelty, hyvääkin oli paljon.

Mut nyt kun oon oikeesti toimivassa suhteessa niin ero on pöyristyttävä. Onneksi erottiin, molemmat on onnellisia taas ja koska mietittiin homma yhdes, ollaan varsin hyvis väleis.

En varmaankaan ole. Hänellä ei tietääkseni ole uutta suhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ensimmäiset 5 vuotta meni onnellisesti, sitten alkoi olla riitoja ja jokunen kerta joissa toinen lähti vanhempiensa luokse eroajatuksella.

Toiset 5 vuotta oltiin yhdessä kunnes minä panin pisteen huonolle kohtelulle ja heitin hänet pihalle.

Miksi riidat alkoivat?

Hänellä oli aina sanomista joka asiasta, haukkui esim. etten pidä kämppää yhtä siistinä kuin äitinsä, vaikka tällä oli navettatyötkin tehtävänä, etten laittanut ruokaa ajoissa, sitten hän määräsi etten saa syödä ja laittoi ruokaa vain itselleen.

Haukkui työttömyydestäni kunnes jäi itse työttömäksi, pitäisi kuulemma hakea vaikka lääkärin paikkoja, kyllä niitä töitä löytyy kun kaikkia vaan hakee.

Kulki perässä haukkumassa ja ärsyttämässä jos yritin poistua tilanteesta, ahdisti ihan kirjaimellisesti nurkkaan.

Ei mielestäni ollut myöskään ok ettei minun syntymäpäivääni juhlittu koskaan, koska hän oli kesän ja syksyn enimmäkseen kotipuolessaan kalassa, metsästämässä ja ryyppäämässä poikien kanssa.

Siinä 10 vuoden merkkipäivän kohdalla olin sairas, ja nostanut jauhelihan sulamaan. Olin uupunut ja nukuin, kun tuli huutamaan ja reuhaamaan taas, ja en saisi syödä sitten itse kun en laittanut oikeaan aikaan ruokaa.

Näin itseni erään tutun tilanteessa, suoli kuoliossa ja ukko huutaa vierellä että ala nousta keittämään pottuja.

Kuulostaapa pahalta, hyvä että pääsit irrottautumaan. Miksi tilanne muuttui tuollaiseksi? Miksi mies muuttui noin, jos ei aluksi ollut tuollainen?

Paha sanoa miksi. Ehkä se oikea persoona tuli aikuiseksi kasvaessa esiin, menimme yhteen 17-vuotiaina. Mutta olen ymmärtänyt että hän on myöhemmässä suhteessa joissain noissa asioissa muuttunut, tai esim. nainen on pannut kotipuolessa käynneille rajat. Ja on tajunnut tehdä sen heti, ehkä mies on alkuhuumassa myöntynyt.

Meillä kävi juuri noin. Jälkiviisaana ei alun alkaen olisi kannattanut juttua jatkaa alkua pitemmälle, oltiin niin erilaisia lähes kaikin tavoin. Kuitenkin molemmilla kova halu saada oma perhe ja se haave meitä pitkään kannatteli. Elettiin pikkulapsiaika omassa ihanassa perhekuplassamme. Oltiin onnellisia.

Kun nuorin lapsi oli päässyt vaipoista, alkoi pikku hiljaa häiritä erilaiset elämäntyylit ja kiinnostuksen kohteet. Monta vuotta vielä yritettiin, käytiin pariterapiassa ja sinniteltiin. 12 vuoden kohdalla erottiin.

Jälkeenpäin on yhdessä pohdittu, miten sokeita alussa olimmekaan. Ei meillä ollut yhtäkään yhteistä harrastusta tai mielenkiinnon kohdetta, ei mitään puhuttavaa. Meidät yhdisti vain fyysinen vetovoima, hyvä seksi ja haave perheestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ensimmäiset 5 vuotta meni onnellisesti, sitten alkoi olla riitoja ja jokunen kerta joissa toinen lähti vanhempiensa luokse eroajatuksella.

Toiset 5 vuotta oltiin yhdessä kunnes minä panin pisteen huonolle kohtelulle ja heitin hänet pihalle.

Miksi riidat alkoivat?

Hänellä oli aina sanomista joka asiasta, haukkui esim. etten pidä kämppää yhtä siistinä kuin äitinsä, vaikka tällä oli navettatyötkin tehtävänä, etten laittanut ruokaa ajoissa, sitten hän määräsi etten saa syödä ja laittoi ruokaa vain itselleen.

Haukkui työttömyydestäni kunnes jäi itse työttömäksi, pitäisi kuulemma hakea vaikka lääkärin paikkoja, kyllä niitä töitä löytyy kun kaikkia vaan hakee.

Kulki perässä haukkumassa ja ärsyttämässä jos yritin poistua tilanteesta, ahdisti ihan kirjaimellisesti nurkkaan.

Ei mielestäni ollut myöskään ok ettei minun syntymäpäivääni juhlittu koskaan, koska hän oli kesän ja syksyn enimmäkseen kotipuolessaan kalassa, metsästämässä ja ryyppäämässä poikien kanssa.

Siinä 10 vuoden merkkipäivän kohdalla olin sairas, ja nostanut jauhelihan sulamaan. Olin uupunut ja nukuin, kun tuli huutamaan ja reuhaamaan taas, ja en saisi syödä sitten itse kun en laittanut oikeaan aikaan ruokaa.

Näin itseni erään tutun tilanteessa, suoli kuoliossa ja ukko huutaa vierellä että ala nousta keittämään pottuja.

Kuulostaapa pahalta, hyvä että pääsit irrottautumaan. Miksi tilanne muuttui tuollaiseksi? Miksi mies muuttui noin, jos ei aluksi ollut tuollainen?

Paha sanoa miksi. Ehkä se oikea persoona tuli aikuiseksi kasvaessa esiin, menimme yhteen 17-vuotiaina. Mutta olen ymmärtänyt että hän on myöhemmässä suhteessa joissain noissa asioissa muuttunut, tai esim. nainen on pannut kotipuolessa käynneille rajat. Ja on tajunnut tehdä sen heti, ehkä mies on alkuhuumassa myöntynyt.

Itselleni kävi tässä taannoin semmoinen sattuma, että mies, jota hetken tapailin, oli sattumalta päätynyt illanistujaisiin entisen miesystäväni ja hänen uuden naisensa luo. Nimi ja tietyt muut seikat olivat niin tunnistettavissa, että tapailemani mies tiesi, että oli entisestäni kyse. Kuulin sitten, että siellä tämä uusi avopuoliso on esimerkiksi laittanut seinälle taulun, johon pitää rastittaa tehdyt kotityöt. Yksi suhteemme ongelmista oli minulle ollut miehen epäsiisteys. Uusi naisystävä oli osannut näköjään myös heti puuttua ongelmaan ja keksiä aktiivisesti ratkaisuja. Itse olen tuossa aika huono ja toisaalta en myöskään pidä roolinani sitä että pitäisi aikuista miestä ”kouluttaa”.

Ei se onni kokonaan loppunut. Mutta onnen ja epäonnnen suhde vaihtui jyrkästi epäonnen voitoksi. Ensimmäinen merkki epäsopivuudesta tuli puolen vuoden jälkeen suhteen alusta, mutta se oli vain pieni häivähdys, eikä sitä tarvinnut ajatella sen enempää. Ensimmäisen vuosipäivän paikkeilla eroavaisuus tuli ilmi ja silloin ajattelin että pitää erota, mutta kumppani puhui minut ympäri ja vakuutti että asia muuttuu kun jaksan odottaa.

Kahden vuoden jälkeen asiat alkoivat mennä jyrkästi huonompaan. Sitä muutosta epäsopivuuteen ei tietenkään koskaan tullut ja aloin huomaamaan muitakin erilaisuuksia. Annoin kuitenkin aina uuden tilaisuuden koska rakastin.

Kolmas ja neljäs vuosi oli enää pelkkää fwb. Eksä muutti takaisin äitinsä luo ja näimme enää pelkästään minun asunnollani. Näimme todella harvoin, muutaman kerran kuussa ja silloin eksä tuli vain panemaan ja aamulla herättyään ei usein jäänyt edes aamiaiselle. Vakuutti kuitenkin rakkauttaan ja syytti minua takertujaksi kun sanoin tarvitsevani enemmän parisuhteelta. Kun tarpeeksi kuuntelin sitä että olin läheisriippuvainen ja terapian tarpeessa, aloin uskoa siihen enkä lähtenyt. Enkä juuri enää edes valittanut, itkin vain yksin.

Muistan vielä kun viimeisimmän vuoden aikana emme olleet käyneet yhtään missään ja kun minä purskahdin itkuun ja sanoin että emme koskaan käy missään missä minä haluan, eksä suostui tulemaan kanssani kahvilaan. Kahvilassa eksä ei tilannut mitään, istui vttuuntuneena vastapäätä ja valitti koko ajan melusta, sisustuksesta, penkistä jne. Minä yritin olla onnellinen siitä että olin saanut hänet sinne minun mukaani, mutta eipä siitä oikein mukava reissu tullut.

Neljännen vuoden lopussa eksä jätti minut ja kertoi samalla mikä kaikki minussa on pielessä. Suurin ongelma oli se että olin yrittänyt puhua ongelmista (jotka olin toki hänen mielestään itse keksinyt) ja että olin valittanut siitä kun näimme niin vähän.

Näin jälkiviisaana voin sanoa että olisi pitänyt lähteä silloin ekan vuoden jälkeen, mutta silloin olisin saattanut jäädä kaipaamaan häntä enkä olisi oppinut ymmärtämään niin hyvin mikä kaikki parisuhteessa on ok ja mikä ei. Ymmärrän nyt myös paremmin ihmisiä jotka jäävät huonoon suhteeseen, koska tiedän millaista se on kun kuuntelet haukkuja ja alistamista päivästä toiseen.

Nyt olen tasapainoisessa parisuhteessa. Ja tämä antaa entistä suuremman kontrastin kun olen tajunnut ettei nykyinen koskaan lyö, huuda, hauku, alista, vähättele minun tunteitani, valehtele tai välttele riitoja.

Aloimme olemaan yhdessä entisen avovaimoni kanssa 18-vuotiaana, jolloin ihmismieli muuttuu vielä paljon. Seitsemän vuoden kohdalla exäni alkoi kaivelemaan lapsuudentraumojaan ja etsimään itseään. Ensin se petti minua ja kaikki viimein tuli uskoon ja erohan siitä seurasi.

Tosin kuin vertaan sitä suhdetta tähän nykyiseen, niin olen vielä 20 vuoden jälkeen onnellisempi kuin silloin kolmen vuoden jälkeen.

Erosin vuosi sitten miltei 12 vuotta kestäneestä suhteesta. 

Jälkikäteen olen miettinyt paljon miksi asiat menivät miten menivät. Ensimmäiset 7-8 vuotta olimme todellakin onnellisia. Olimme toistemme parhaat ystävät! Mies alkoi kuitenkin juoda erinäisistä syistä tuolloin oltuamme noin kahdeksan vuotta yhdessä ja tilanne paheni vuosi vuodelta ja yritimme korjata tilannetta monin tavoin mutta ei se onnistunut. Mies ei osannut enää lopettaa, molemmin puolinen kunnioitus ja arvostus oli mennyttä ja viimeiset kaksi vuotta olivat pelkkää kituutusta. Harmittelen joskus että eron tekeminen kesti noin kauan! Mietin eroa rehellisesti melkein 4 vuotta... 4 vuotta parhaasta iästäni meni ihan hukkaan! 

Merkit olivat ilmassa jo alkuvuosina, miehen suhtautuminen alkoholiin oli silloinkin ongelmallista mutten osannut nähdä merkkejä samalla tavalla kuin nyt jälkikäteen olen asiaa tutkaillut. Olin itsekin nuori ja tykkäsin juhlia! 

Olen kaksi kertaa ollut avioliitossa ihan vääristä syistä. Vasta nyt, toisenkin liiton ajettua karille olen alkanut pohtia syitä ja seurauksia.

Molemmat liitot on alkaneet ihan muista tunteista kun rakkaudesta.

Ensimmäinen liitto alkoi yhden yön jutusta, jossa mies oli vielä edellisessä suhteessa. Mies hullaantui ihan täysin, jätti puolisonsa ja eteni kuin juna raiteilla. Itse olin 19v ja tunsin syyllisyyttä tilanteesta. Tuntui, että nyt on pakko olla tilanteessa, kun on itse sen aiheuttanutkin.

Mies ei ollut koskaan fyysisesti itseäni miellyttävä ja siitä suurimmat ongelmat lopulta tulivatkin. Vuosien saatossa ällötys kasvoi niihin mittasuhteisiin, ettei lähellä olosta tullut yhtään mitään. 10vuotta siinä sitkuteltiin omien pelkojen ja miehen rakkauden takia.

Toisella kerralla kävi vähän samoin ja tulin raskaaksi ihan alkumetreillä. Päätettiin katsoa kuinka käy, vaikka tunteita ei ollutkaan. Jossain vaiheessa miehen tunteet heräsivät, mutta minun ei. Kymmenen vuotta siinäkin meni.