Miksi jotkut aloittavat heti uuden suhteen seurustelusuhteen kariuduttua? Eivät osaa olla yhtään yksin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi olla yksin, jos viihtyy suhteessa paremmin? Minä tarvitsen paljon seksiä, ja irtosuhteita on paljon vaikeampi saada kuin parisuhde. Onhan se mukavaa, kun pääsee kokemaan rakkauden, hyväksynnän ja ilon tunteita toisen kanssa.

Useimmat sinkuista olisivat mieluummin parisuhteessa. Nuo mainitsemasi ihmiset ovat vain onnistuneet siinä.

"Onnistuneet"? Joka ikinen suhde on kaatunut eli taas tarvitaan uutta laastaria kun ei kestä olla yksin itsensä kanssa hetkeäkään, miten se on onnistumista?

Suunnilleen sama kuin olisi "onnistunut" lopettamaan tupakoinnin kymmenen kertaa.

Minusta onnistunut parisuhde on sellainen, jossa on hyvä olla, ja josta jää hyvä fiilis. Ei parisuhteen tarvitse kestää lopun elämää, jotta se olisi erinomainen. Monet meistä eivät edes tavoittele loppuelämän suhdetta mitenkään itsetarkoituksellisesti.

Ja lisäksi monille parisuhteet ovat myös tosi helppoja ja mutkattomia eivätkä vaadi sen kummempaa itsetutkiskelua. Omat suhteeni ovat päättyneet vain olosuhde- ja yhteensopivuustekijöiden (pois muutto, lapsihaaveet, elintavat, seksimieltymykset) vuoksi, eikä koskaan ole ollut mitään riitoja. Olen ystävällisissä moikkailuväleissä kaikkien eksieni kanssa, ja joka suhteesta on hyvät muistot. Mitä lisäarvoa sinkkuna nysvääminen toisi?

Taidat olla sokea itsellesi? Ihmisenä kehittyminen vaatii jonkinverran itsetutkiskelua. Toiset eivät vain halua kehittyä.

Ei minulle ole ainakaan "kehittyminen" ollut mikään prioriteetti moneen vuoteen. Tokin minulla oli tuo "self-improvement" -kauteni, jolloin tuli luettua paljon erilaisia kirjoja ja blogeja ja tehtyä harjoituksia. Voi olla, että siitä oli jotakin hyötyäkin, mutta olen paljon onnellisempi, rennompi ja itsevarmempi nyt kun en jatkuvasti etsi itsestäni virheitä ja kehityskohteita. Kun arki ja ihmissuhteet sujuvat hyvin, miksi pitäisikään?

Pitää olla aika tilaa vievä persoonallisuus, jos ei sitä voi kehittää kuin yksin. Jos kokee tarvetta olla vuosia ilman parisuhdetta, koska "pitää työstää itseään" niin eikö se sitten tunnu yhtään oudolta?

Kumpi nyt kehittääkään sit enemmän: parisuhde, joka vaatii kommunikaatiota, mahdollisten omien epävarmuuksien kanssa elämistä, kahden ihmisen toisiinsa sopeutumista ja toisen huomiointia, vai yksinolo (ollaan yksin ja keskitytään itseen)?

Naisten pitää saada laskut maksettua.

Vierailija kirjoitti:

Pitää olla aika tilaa vievä persoonallisuus, jos ei sitä voi kehittää kuin yksin. Jos kokee tarvetta olla vuosia ilman parisuhdetta, koska "pitää työstää itseään" niin eikö se sitten tunnu yhtään oudolta?

Kumpi nyt kehittääkään sit enemmän: parisuhde, joka vaatii kommunikaatiota, mahdollisten omien epävarmuuksien kanssa elämistä, kahden ihmisen toisiinsa sopeutumista ja toisen huomiointia, vai yksinolo (ollaan yksin ja keskitytään itseen)?

Kyse olikin itsensä kehittämisestä eikä yksinolosta.

Aika yleistys taas kerran. Miten ihmeessä tuttapiirini on pullollaan fiksuja heteronaisia, jotka sanovat suoraan, etteivät miehet kiinnosta pätkääkään. Ajatus, että ihmisen pitää pariutua ollakseen onnellinen, kuuluu kyllä 1950-luvulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kyseessä ole välttämättä se, että joutuisi ottamaan kenet tahansa. Joillain on paljon valinnanvaraa, ei tarvitse tyytyä niin halutessaan.

Yleensä tuota ihmettelevät ne, joilla hyvin vähän ”tarjokkaita”.

Ei pidä paikkaansa. Ne, joilla on eniten tarjokkaita, pysyvät yleensä sinkkuina pitkään. Kehittävät itseään. Eivät ota ketä tahansa, koska tietävät, että se oikea tulee vastaan.

Itseään voi kehittää myös suhteessa, jolloin monesti oppiikin paremmin itsestään... yksinolo ei todellakaan takaa sitä, että kehittäisi itseään yhtään millään tavoin.

Ihminen kasvaa vain yksin. Moni nuorena parisuhteen ja lapset hankkinut on emotionaalisesti epäkypsä nelissäkymmenissä, koska ikinä ei ole muodostanut omaa minuutta. On koko ikänsä ollut joko puolikas jostain, jotain toista varten tai heijastus toisesta. Ihminen tulee kokonaiseksi vain yksinäisyydessä. Moni välttää sen kokemista koko ikänsä hyppimällä parisuhteesta toiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kyseessä ole välttämättä se, että joutuisi ottamaan kenet tahansa. Joillain on paljon valinnanvaraa, ei tarvitse tyytyä niin halutessaan.

Yleensä tuota ihmettelevät ne, joilla hyvin vähän ”tarjokkaita”.

Ei pidä paikkaansa. Ne, joilla on eniten tarjokkaita, pysyvät yleensä sinkkuina pitkään. Kehittävät itseään. Eivät ota ketä tahansa, koska tietävät, että se oikea tulee vastaan.

Itseään voi kehittää myös suhteessa, jolloin monesti oppiikin paremmin itsestään... yksinolo ei todellakaan takaa sitä, että kehittäisi itseään yhtään millään tavoin.

Yleensä omalla ajalla voi lukea esim. Help self kirjallisuutta jne. Toisen olettama voi oletuksiin eikä puhumiseen toisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Naisten pitää saada laskut maksettua.

Hyvin saa maksettua kun ei ole miestä elätettävänä.

Jos elämässä ja ihmissuhteissa ei ole ongelmia, miksi itsetarkoituksellinen psykologinen navankaivelu olisi mielekästä puuhaa? Saman energian voisi valjastaa vaikkapa vapaaehtoistyöhön tai muuhun muiden auttamiseen. Ei ihmiselle tee hyvää asua oman pään sisällä edes "itsensä kehittymisen" nimissä.

Vierailija kirjoitti:

Aika yleistys taas kerran. Miten ihmeessä tuttapiirini on pullollaan fiksuja heteronaisia, jotka sanovat suoraan, etteivät miehet kiinnosta pätkääkään. Ajatus, että ihmisen pitää pariutua ollakseen onnellinen, kuuluu kyllä 1950-luvulle.

Edelleen suurin osa ihmisistä pariutuu omasta halusta, ei minkään yleiseen mielipiteen tai pakon vuoksi. Sama koskee perheen perustamista.

Vierailija kirjoitti:

Naisten pitää saada laskut maksettua.

Suomessa on onneksi niin hyvä sosiaaliturva, että köyhinkään nainen ei tarvitse miestä maksamaan laskujaan täällä.

Aloin seurustelemaan avioeroni jälkeen nopeaa, koska kohdalle sattui semmoinen jota ei voinut skipata. Polte oli vain liian kova, vaikka olisin muuten halunnut olla jonkun aikaa yksin. Tässä miehessä kaikki vain sytyttää aivan liikaa. Ääni, katse, tuoksu, olemus ja aivan kaikki. En ymmärrä miten voin monen vuoden jälkeenkin olla näin hullaantunut. Hän on minulle kuin huumetta. Jos nyt eroaisin, niin en usko että samanlaista osuisi ihan heti kohdalle ja varmasti olisin pidempään sinkkuna. Tässä minun syyni.

Vierailija kirjoitti:

Olin vuosia yksinäinen avioliitossa. Tein ennen eroa jo itseni kanssa työn ja oltiin myös eksän kans molemmat henkisesti luovuttu kunnolla toisistamme jo silloin kun eropäätös tehtiin. Ihan heti en uutta ottanut, mut muutaman kuukauden päästä jo. Oisin ehkä ollut pidempäänkin sinkkuna, mut mies on aivan ihana, ja mullakin korkea vietti. Yhden yön seuraa löytyisi kyllä aina, mutta sellainen jättää pidemmän päälle tyhjän olon.

Täällä välillä lukee ihmisistä jotka ovat vuosiakin ilman seksiä. Sopinee joillekin, mut itse tuntisin nääntyväni hengiltä noin.

Niin, aika monet meistä "joistakuista" olemme ilman koska halukasta kumppania ei yksinkertaisesti löydy mistään. Itsekin olen jo nääntynyt siihen pisteeseen ettei usko paluuta olevan. En todellakaan ymmärrä miten ihmiset löytävät aina jonkun, kun itse ei löydä yhtään ketään koskaan. N37

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin vuosia yksinäinen avioliitossa. Tein ennen eroa jo itseni kanssa työn ja oltiin myös eksän kans molemmat henkisesti luovuttu kunnolla toisistamme jo silloin kun eropäätös tehtiin. Ihan heti en uutta ottanut, mut muutaman kuukauden päästä jo. Oisin ehkä ollut pidempäänkin sinkkuna, mut mies on aivan ihana, ja mullakin korkea vietti. Yhden yön seuraa löytyisi kyllä aina, mutta sellainen jättää pidemmän päälle tyhjän olon.

Täällä välillä lukee ihmisistä jotka ovat vuosiakin ilman seksiä. Sopinee joillekin, mut itse tuntisin nääntyväni hengiltä noin.

Niin, aika monet meistä "joistakuista" olemme ilman koska halukasta kumppania ei yksinkertaisesti löydy mistään. Itsekin olen jo nääntynyt siihen pisteeseen ettei usko paluuta olevan. En todellakaan ymmärrä miten ihmiset löytävät aina jonkun, kun itse ei löydä yhtään ketään koskaan. N37

Ylipaino, kielteinen asenne ja huonot sosiaaliset taidot yhdistävät tuntemiani ikisinkkunaisia (pl. ne, jotka eivät suhdetta halua).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi olla yksin, jos viihtyy suhteessa paremmin? Minä tarvitsen paljon seksiä, ja irtosuhteita on paljon vaikeampi saada kuin parisuhde. Onhan se mukavaa, kun pääsee kokemaan rakkauden, hyväksynnän ja ilon tunteita toisen kanssa.

Useimmat sinkuista olisivat mieluummin parisuhteessa. Nuo mainitsemasi ihmiset ovat vain onnistuneet siinä.

"Onnistuneet"? Joka ikinen suhde on kaatunut eli taas tarvitaan uutta laastaria kun ei kestä olla yksin itsensä kanssa hetkeäkään, miten se on onnistumista?

Suunnilleen sama kuin olisi "onnistunut" lopettamaan tupakoinnin kymmenen kertaa.

Minusta onnistunut parisuhde on sellainen, jossa on hyvä olla, ja josta jää hyvä fiilis. Ei parisuhteen tarvitse kestää lopun elämää, jotta se olisi erinomainen. Monet meistä eivät edes tavoittele loppuelämän suhdetta mitenkään itsetarkoituksellisesti.

No siinäpä vasta mallia lapsille kun toinen ei enää tuota hyvää fiilistä (eli se ihastuminen loppuu vuoden sisällä), niin vaihdetaan uuteen. Yksi entinen ystäväni toimi näin muutaman vuoden ja lapset kärsi niin että päätyivät huostaanotetuiksi. Vanhemman itsekkyyttä. Sinkku toimikoon niin kuin huvittaa, mutta lapsille ei noin tehdä.

Miksi pitäisi olla suhteessa, jossa toinen tuottaa pahaa fiilistä?

Tähän kaipaisin vastausta.

Mulla on tuttu joka ei ole koskaan ollut yksin. Kun seurustelee, tämä seurustelu kestää puolesta vuodesta kahteen vuoteen. Suhteen lopussa on jo valmiiksi pedattu seuraava suhde, mihin hyppää heti ja tätä sitten jatkuu taas hetken verran ja sitten taas uusi. Tietyt exät ovat pyörineet jo kolmatta kertaa kuvioissa. Jokainen elää tyylillään, mutta voisi miettiä kun matkassa mukana 3 lasta, joilla kaikilla eri isä.

Tavallaan ymmärrän aloittajan pointin. Useimmat haluaa ja tarvitsee eron jälkeen aikaa itselleen, ja joskus on vaikea käsittää ihmisiä joiden tarpeet ovat erilaisia kuin ne omat. Mutta hölmöltä tuntuu sekin ajatus, että sinkkuus olisi jonkinlainen itsetarkoitus. Ei se itsensä kehittäminen vaadi yksinäisyyttä niilläkään, jotka aloittavat nuorena pitkän suhteen, joten miksi ihmeessä se väistämättä vaatisi sitä niilläkään joiden suhde katkeaa? Ja jos kyse on hirveän monesta suhteesta peräkkäin, niin ne eivät varmaan ole hirveän pitkiäkään. Ei jostain parin kuukauden heilasta tarvitse samanlaista toipumisaikaa kuin kymmenen vuoden liitosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin vuosia yksinäinen avioliitossa. Tein ennen eroa jo itseni kanssa työn ja oltiin myös eksän kans molemmat henkisesti luovuttu kunnolla toisistamme jo silloin kun eropäätös tehtiin. Ihan heti en uutta ottanut, mut muutaman kuukauden päästä jo. Oisin ehkä ollut pidempäänkin sinkkuna, mut mies on aivan ihana, ja mullakin korkea vietti. Yhden yön seuraa löytyisi kyllä aina, mutta sellainen jättää pidemmän päälle tyhjän olon.

Täällä välillä lukee ihmisistä jotka ovat vuosiakin ilman seksiä. Sopinee joillekin, mut itse tuntisin nääntyväni hengiltä noin.

Niin, aika monet meistä "joistakuista" olemme ilman koska halukasta kumppania ei yksinkertaisesti löydy mistään. Itsekin olen jo nääntynyt siihen pisteeseen ettei usko paluuta olevan. En todellakaan ymmärrä miten ihmiset löytävät aina jonkun, kun itse ei löydä yhtään ketään koskaan. N37

Ylipaino, kielteinen asenne ja huonot sosiaaliset taidot yhdistävät tuntemiani ikisinkkunaisia (pl. ne, jotka eivät suhdetta halua).

Olen normaalipainoinen, mukava, iloinen ja sosiaalisesti täysin normaali. Kavereita on vaikka kuinka paljon, mutta muuta ei löydy.

Ja aika moni, jolla ei ole kukaan kolahtanut vannoo kehittävän yksinolon nimeen. Miksi ei vaan sano reilusti ettei ole löytänyt ketään? Mitä hävettävää siinä on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kyseessä ole välttämättä se, että joutuisi ottamaan kenet tahansa. Joillain on paljon valinnanvaraa, ei tarvitse tyytyä niin halutessaan.

Yleensä tuota ihmettelevät ne, joilla hyvin vähän ”tarjokkaita”.

Ei pidä paikkaansa. Ne, joilla on eniten tarjokkaita, pysyvät yleensä sinkkuina pitkään. Kehittävät itseään. Eivät ota ketä tahansa, koska tietävät, että se oikea tulee vastaan.

Itseään voi kehittää myös suhteessa, jolloin monesti oppiikin paremmin itsestään... yksinolo ei todellakaan takaa sitä, että kehittäisi itseään yhtään millään tavoin.

Ihminen kasvaa vain yksin. Moni nuorena parisuhteen ja lapset hankkinut on emotionaalisesti epäkypsä nelissäkymmenissä, koska ikinä ei ole muodostanut omaa minuutta. On koko ikänsä ollut joko puolikas jostain, jotain toista varten tai heijastus toisesta. Ihminen tulee kokonaiseksi vain yksinäisyydessä. Moni välttää sen kokemista koko ikänsä hyppimällä parisuhteesta toiseen.

Jos puhtaasti tieteellisesti tarkastelee, niin faktaa on, että ihminen kasvaa yhteydessä muihin. Tarvitsemme muiden peilejä, sillä jos peilaamme itseämme vain itsestämme, emme koskaan kehity koska emme ilman kontakteja huomaa, mitkä ovat vahvuuksiamme ja heikkouksiamme. Ihminen ei kehity ihmiseksi eikä edes selviä hengissä ilman muita ihmisiä. Vaikka miten halutaan olla itsenäisiä ja riippumattomia ja vahvempia ja parempia kuin muut, niin tulemme aina tarvitsemaan toisiamme.