Miksi niin moni parikymppinen jää huonoon suhteeseen?

Tottumus, pelko uuden alusta?

Esim. on narsistin uhri = aivopesty ajattelemaan ettei kelpaa muille

Kyllä se on tuo kokemattomuus. Itse roikuin nuoruudessani yhden pösilön kanssa vuosikaudet. Vasta uusi suhde opetti, että olen hyvä ihan omana itsenäni ja ei ole mitään järkeä koettaa kaikin keinoin toista miellyttää.

Olin itse samassa tilanteessa kaksikymppisenä. Mulla oli huono itsetunto ja suhteessa oli henkistä väkivaltaa. Minua petettiin, huijattiin ja itsetuntoni poljettiin vielä alemmas. Minulle uskoteltiin, että en kelpaisi kenellekään muulle. Kun täytin 30 vuotta, tajusin ettei suhde siitä tule koskaan sen kummemmaksi. Erosin ja eron jälkeen löysin miehen, jonka kanssa olen saanut kokea ja elää aidon rakkauden.

Vierailija kirjoitti:

Olin itse samassa tilanteessa kaksikymppisenä. Mulla oli huono itsetunto ja suhteessa oli henkistä väkivaltaa. Minua petettiin, huijattiin ja itsetuntoni poljettiin vielä alemmas. Minulle uskoteltiin, että en kelpaisi kenellekään muulle. Kun täytin 30 vuotta, tajusin ettei suhde siitä tule koskaan sen kummemmaksi. Erosin ja eron jälkeen löysin miehen, jonka kanssa olen saanut kokea ja elää aidon rakkauden.

Kappas. Samankaltainen kokemus. Vietin koko parikymppiseni aivan todella idiootin miehen kanssa, joka käytti paljon henkistä väkivaltaa ja loppusuhteesta myös fyysistä väkivaltaa. Eli siis ikävuoteni 20-30 menivät aivan hukkaan!!!!

Ei vaan tiennyt mitä suhteelta voi vaatia ja mikä on hyväksyttävää ja normaalia. Ei myöskään siinä hetkessä tajua että saisi paremman miehen vaan toivoo että voisi itse jotenkin rakkaudella muuttaa tämän. Itselläni meni onneksi alle 2 vuotta huonossa suhteessa.

Nuoruuteen mielestäni kuuluu se että sitä "tuhlaa" mokailuihin ja huonoihin päätöksiin, sellaista se aikuiseksi kasvaminen on. En siis kadu huonoa suhdettani vaan olen kiitollinen niistä kokemuksista ja osaan yhä enemmän arvostaa hyvää ja tervettä suhdetta.

En osannut asettaa rajoja. En tiennyt, mitä aito rakkaus on, koska kasvoin väkivaltaisessa alkoholistiperheessä.

Enpä tiedä, mutta omalla kohdallani se johtui monestakin asiasta ja kaduttaa edelleen etten ollut jämäkämpi. 

Suurin kauhukuvani on, että tyttäreni pokaa 16-vuotiaana jonkun miehen, joka alistaa ja patistaa häntä tietynlaiseen muottiin, ei anna tavata kavereita ja hallitsee hänen ajan- ja rahankäyttöään. Vielä enemmän kammoksuisin ajatusta, että tyttö ei pääse ulkomaille, tutustumaan ihmisiin ja elämään ilman häntäkärpästä, kuten itselläni oli. Siinä kohtaa alkaisin käydä kirkossa ja hankkisin alibia ja lapioita, jos sama tyttö ilmottaisi 17-vuotiaana olevansa raskaana, suunnittelevansa yhteenmuuttoa ja naimisiinmenoa kun täysi-ikäisyys koittaa. Ei, ei ja ei, koska tuo on varmin tapa pissata omaan vastaansa. 

Itse löysin 19-vuotiaana miehen, jonka kanssa äitini halusi minun olevan. Hän valjasti jopa oman miehensä soittelemaan minulle miten minun pitää ottaa exäni takaisin

Ainoa vain, että mies joka hänestä oli maailman paras vävyehdokas, oli kaikin tavoin väkivaltainen. Hän määritteli niin paljon elämääni, että tukahduin kokonaan henkisesti. Hän naljaili ja koulutti minua v.lemalla kaikesta, en osannut mitään ja kohteli minua kuin holhouksenalaista. Rahankäytöstäni en saanut päättää, en myöskään ausinpaikkaa, kavereitani tai mitään. Kun yritin pyristellä irti ystävättömänä ja yksinäisenä, niin äitini ryhtyi miehensä kanssa yhteisrintamana puhumaan miten mun kannattaa jäädä ja "ei siellä baareissa mitään ihmeellistä ole" ja "Olet jo irtosuhteet harrastanut, eikö tuo ole se kenen kanssa kannattaa tehdä lapset". Kaikki tuki siis aivan pyöreä nolla! En todellakaan halunnut lapsia siihen ikään ja en halunnut edes irtosuhteita, vaan tapailla muitakin niin kuin kuka tahansa 22-vuotias. Siihen seitsemään vuoteen mahtuu paljon, mutta puolen vuoden yhdessä asumisen jälkeen kun totesin, että olen jatkuvasti työssäkäynnistä huolimatta täysin pa, kukaan ei ole käynyt kylässä enkä ole tavannut ketään kavereita koska "aina töistä suoraan kotiin ja viikonloppuisin ei mennä mihinkään", ja olin nähnyt 60 elokuvaa, jotka mies mielivaltaisesti valitsi pääni yli, niin totesin ettei tämä ole elämisen arvoista. Jatkuu 

Eron saaminen avoliitosta oli todellinen sirkus. Puolen vuoden välein otin puheeksi, miten haluan erota enkä vain koe oloani kovinkaan hyväksi, sain kotona paniikkikohtauksia ja luulin kuolevani vähintään joka viikko, koska se tilanne söi minua niin pahoin. Vaan ei. Minun olisi pitänyt muuttua, aikuistua äkkiä ja alkaa ajatella muiden parasta.. nyt kun mietin niin herttinen. Ex alkoi köyhdyttää minua, eli kavalsi rahani, jotta en pääse muuttamaan pois ja hän halusi kostaa minulle kaiken aiheuttamani mielipahan. 

Samoihin aikoihin kun taistelin näiden asioiden kanssa, niin päätin että eletäänpä sitten näillä säännöillä ja petin exääni niin paljon kuin ehdin täysin vailla tunnontuskia. Jos hän heitteli minusta julkisella paikalla herjaavia vitsejä, ei antanut erota ilman jatkuvaa anelua yhteenpaluusta ja jatkuvasti parjasi luonteenpiirteitäni, osaamistani ja tunteitani, niin sitä saa mitä tilaa. Tapailin muita poikia, tutustuin ihmisiin, en ilmoittanut menoistani enkä vain enää korvaani lotkauttanut jos ex alkoi syyllistää ja manipuloida minua kun en suostunut jäämään hänen kanssaan kotiin. Kävin helsingissä keikoilla, tein ulkomaanmatkoja kaveriporukoiden kanssa ja vietin viikonloppuja mökeillä ja saaristossa täysin ilman tietoakaan, että olisin kertonut exälle. Hyvin harvoin hyppäsin kenenkään kanssa sänkyyn, mutta vuosia tuota aivan kummallista välivaihetta kesti. Lopulta exäni ymmärsi, että oli aika päästää irti ja hän muuttikin, mutta uuden naisen kanssa yhteen. Sen sijaan minua piti parjata kaiken aikaa kun olen niin kamala akka, joka petti häntä niin sydämettömästi, vaikka olin alusta asti sanonut, että haluan erota ja muuttaa erilleen. Jatkuu 

Sitä olen pohtinut. Toisaalta olen onnellinen, että pääsin pois huonosta suhteesta näinkin nuorena. Olimme yhdessä 6 vuotta.

N24

Samaa näin miehenä olen usein pohtinut, kun olen katsonut ihanien naisten parivalintoja. Ei ne naisetkaan täysillä matkassa ole.

Se eron saaminen on oikeasti todella vaikeaa ja siihen aikaan ei ollut samalla tavalla keskustelupalstoja, auttavia tukipisteitä tai mitään mistä pyytää apua. Lisäksi jos henkinen väkivalta on jatkunut riittävän pitkään, niin ajatusmaailma kapenee todella paljon. Eksäni ei vain millään suostunut päästämään irti, vaan tiukensi otettaan kahta kauheammin aina kun ilmaisin erohaluni. Lisäksi parikymppisenä ei vain tiedä keinoja, koska tuossa kohtaa näkyvät ne eväät joita kotonaan saa mukaansa - ja oma äitinihän oli yhdessä miehen kanssa, joka köyhdytti häntä ja oli väkivaltainen kaikin tavoin, joten en todellakaan tiennyt mistään paremmasta. Sovinistisen kasvatuksen saanut eksäni myöskin uskotteli tiiviisti, etten todellakaan pärjäisi yksin. Nyt tiedän, että olisin. 

Joka ikinen, joka saatuaan tietää tilanteeni, ymmärsi varsin hyvin miestä eli heitä kyllä riitti, mutta he käänsivät minulle selkänsä tai syyllistivät minua. He ymmärsivät miksi mieheni kiukutteli tupakanpoltostani ja tuli nyppäämään röökit pois suustani kaikkien nähden (en ikinä maailmassa antaisi enää tehdä noin ja se olisi ero samantien), tai miksi mie skulloinkin sanoi tai teki jotain. Sen sijaan minua sai sylkeä kasvoihin, minulle ei tarvinnut antaa apua tai yrittääkään ymmärtää miksi olin kuukausittain päivystyksessä huonon olon takia mille ei löytynyt syytä. Koko tilanne oli yksin vain minun vikani kun en aikuistunut nopeammin. Jatkuu 

Sen sijaan se kaikkien haukkuma kaveripiirin  "j k o rasia" taas auttoi minua ja tajusi heti mistä on kyse. Hän puhui minulle, miten kannattaa lähteä ja koittaa ottaa vain etäisyyttää tilanteeseen, jotta löydän voimaa lähteä ja hän totesi vain sivusuhteistani, että sitä saa mitä tilaa. Näin jälkikäteen tajusin, että hän oli kaveripiirissäni se, joka eli vapaassa suhteessa eikä sortunut h u o ri 

ttelemaan toisia naisia, koska hänen ei tarvinnut kateuksissaan tehdä sitä. Hänen elmäntyylinsä herätti siis paljon paheksuntaa, ja nyt kun mietin niin miksi, jos hän oli suhteessaan sinkku yhteisestä sopimuksesta, eikä loukannut sillä ketään. Ilman hänen apuaan en olisi koskaan päässyt jaloilleni. 

Vierailija kirjoitti:

Eron saaminen avoliitosta oli todellinen sirkus. Puolen vuoden välein otin puheeksi, miten haluan erota enkä vain koe oloani kovinkaan hyväksi, sain kotona paniikkikohtauksia ja luulin kuolevani vähintään joka viikko, koska se tilanne söi minua niin pahoin. Vaan ei. Minun olisi pitänyt muuttua, aikuistua äkkiä ja alkaa ajatella muiden parasta.. nyt kun mietin niin herttinen. Ex alkoi köyhdyttää minua, eli kavalsi rahani, jotta en pääse muuttamaan pois ja hän halusi kostaa minulle kaiken aiheuttamani mielipahan. 

Samoihin aikoihin kun taistelin näiden asioiden kanssa, niin päätin että eletäänpä sitten näillä säännöillä ja petin exääni niin paljon kuin ehdin täysin vailla tunnontuskia. Jos hän heitteli minusta julkisella paikalla herjaavia vitsejä, ei antanut erota ilman jatkuvaa anelua yhteenpaluusta ja jatkuvasti parjasi luonteenpiirteitäni, osaamistani ja tunteitani, niin sitä saa mitä tilaa. Tapailin muita poikia, tutustuin ihmisiin, en ilmoittanut menoistani enkä vain enää korvaani lotkauttanut jos ex alkoi syyllistää ja manipuloida minua kun en suostunut jäämään hänen kanssaan kotiin. Kävin helsingissä keikoilla, tein ulkomaanmatkoja kaveriporukoiden kanssa ja vietin viikonloppuja mökeillä ja saaristossa täysin ilman tietoakaan, että olisin kertonut exälle. Hyvin harvoin hyppäsin kenenkään kanssa sänkyyn, mutta vuosia tuota aivan kummallista välivaihetta kesti. Lopulta exäni ymmärsi, että oli aika päästää irti ja hän muuttikin, mutta uuden naisen kanssa yhteen. Sen sijaan minua piti parjata kaiken aikaa kun olen niin kamala akka, joka petti häntä niin sydämettömästi, vaikka olin alusta asti sanonut, että haluan erota ja muuttaa erilleen. Jatkuu 

jopa on selittelyjä taas, ja oma puoli kertomus vaan.

ei kukaan voi estää eroamasta ,varsinkaan suomessa.

OIsit kävelly ovesta ulos ja omaan kämppään, siinä se.

oisko todellisuudessa ollu varakas mies ja hyvä elintaso,eikä halunnut lähtä

Vierailija kirjoitti:

Koska mm. ihmissuhdetaitoja ei opeteta koulussa, sen sijaan opetetaan kaikkea muuta turhaa p a s k a a.

Eiköhän niitä ihmissuhdetaitoja pitäisi oppia jo kotona.

Missä on tutkimus, että 20 vuotiaat jäävät huonoon suhteeseen. Nykypäivän ongelma tuntuu olevan ettei sitouduta tai edes löydetä kumppania.

Saman huomannut kaveripiirissä. Ja selitys on aina se "muttaku se osaa olla ihanaki"

Ei tiedetä paremmasta.

Pelätään sinkkuutta, yksinäisyyttä.

Ei osata vielä arvostaa itseään ja elämäänsä.

Kuvitellaan, että jäädään sitten yksin koko loppuelämäksi.

Takerrutaan, ollaan mustasukkaisia, omistushaluisia.

Sitten kun joku vanhempi ja viisaampi neuvoo, ni hän on vain vanha ja katkera.

Oravanpyörä ei pysähdy koskaan,kun nuoret ei kuuntele kokeneempiaan.

Oma äitini aina sanoi, että miestä ei elämäänsä kannata ottaa ollenkaan ja kyllähän siinäkin vain oli vinha perä näin jälkikäteen katsottuna 😁

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eron saaminen avoliitosta oli todellinen sirkus. Puolen vuoden välein otin puheeksi, miten haluan erota enkä vain koe oloani kovinkaan hyväksi, sain kotona paniikkikohtauksia ja luulin kuolevani vähintään joka viikko, koska se tilanne söi minua niin pahoin. Vaan ei. Minun olisi pitänyt muuttua, aikuistua äkkiä ja alkaa ajatella muiden parasta.. nyt kun mietin niin herttinen. Ex alkoi köyhdyttää minua, eli kavalsi rahani, jotta en pääse muuttamaan pois ja hän halusi kostaa minulle kaiken aiheuttamani mielipahan. 

Samoihin aikoihin kun taistelin näiden asioiden kanssa, niin päätin että eletäänpä sitten näillä säännöillä ja petin exääni niin paljon kuin ehdin täysin vailla tunnontuskia. Jos hän heitteli minusta julkisella paikalla herjaavia vitsejä, ei antanut erota ilman jatkuvaa anelua yhteenpaluusta ja jatkuvasti parjasi luonteenpiirteitäni, osaamistani ja tunteitani, niin sitä saa mitä tilaa. Tapailin muita poikia, tutustuin ihmisiin, en ilmoittanut menoistani enkä vain enää korvaani lotkauttanut jos ex alkoi syyllistää ja manipuloida minua kun en suostunut jäämään hänen kanssaan kotiin. Kävin helsingissä keikoilla, tein ulkomaanmatkoja kaveriporukoiden kanssa ja vietin viikonloppuja mökeillä ja saaristossa täysin ilman tietoakaan, että olisin kertonut exälle. Hyvin harvoin hyppäsin kenenkään kanssa sänkyyn, mutta vuosia tuota aivan kummallista välivaihetta kesti. Lopulta exäni ymmärsi, että oli aika päästää irti ja hän muuttikin, mutta uuden naisen kanssa yhteen. Sen sijaan minua piti parjata kaiken aikaa kun olen niin kamala akka, joka petti häntä niin sydämettömästi, vaikka olin alusta asti sanonut, että haluan erota ja muuttaa erilleen. Jatkuu 

jopa on selittelyjä taas, ja oma puoli kertomus vaan.

ei kukaan voi estää eroamasta ,varsinkaan suomessa.

OIsit kävelly ovesta ulos ja omaan kämppään, siinä se.

oisko todellisuudessa ollu varakas mies ja hyvä elintaso,eikä halunnut lähtä

Hohhoijaa, taas yksi miehen ymmärtäjä lisää. Tämä viesti on sellaisen ihmisen kirjoittama mikä ei ymmärrä henkisestä väkivallasta yhtään mitään. Minne kävelet parikymppisenä tietämättömänä, koska uuden asunnon hankintaan tarvitaan rahaa ja sossu ei anna sellaisia rahoja varsinkaan työssäkäyvälle jonka mies istuu sen kirstun päällä eikä anna niitä rahoja? Toivottavasti et koskaan mene mihinkään tukihenkilöksi tai turvakotiin töihin.

Toinen puoli tästä tarinasta olisi mielenkiintoista kuulla, mäkin haluaisin tietää mikä ihme minussa kiehtoi että minua piti jäädä vuoksiksi haukkumaan eikä voinut etsiä sitä parempaa lapsia tekevää emäntää tilalle. - tämän kirjoittaja 

Jäin, koska en tiennyt mihin menisin. (tukiverkkojen puute)

Vierailija kirjoitti:

Jäin, koska en tiennyt mihin menisin. (tukiverkkojen puute)

jäit koska et halunnut tehdä töitä eron eteen.(ottaa ihan itse selvää asioista siis)  joka on varsin  helppoa nykyään ja ollut viimeset 25 vuotta

ja jos itse tienaa rahat,niin itse ne voi käyttää,ei niitä toinen saa tililleen millään.