Lue keskustelun säännöt.
Mistä voi johtua järjetön hylätyksi tulemisen pelko ja miten siitä pääsee eroon?
14.06.2020 |
Olen ollut lapsesta asti todella epävarma itsestäni ja pelkään äärettömän paljon, että minua ei hyväksytä ja että ne muutamatkin ystävät katoavat elämästäni. Nyt tämä asia uhkaa rikkoa parisuhteeni, kun pelkään ihan koko ajan, että mies jättää minut vaikka periaatteessa mitään selkeää syytä ei ole. Vedän hirveät kilarit ihan pienistä asioista, kun päässäni kaikki vääntyy siten, että jokin yksittäinen sana tai teko tarkoittaa ilman muuta sitä, että mies aikoo jättää. Ja nyt kun olen skitsoillut niin paljon, siitä tulee pian totta ja pelko lisääntyy ja noidankehä on valmis.
Ratkaisuksi tarjotaan yleensä kliseisesti sitä, että pitää oppia viihtymään yksikseen eikä saa olla riippuvainen toisesta ihmisestä, mutta miten kukaan voi aidosti olla onnellinen tilanteessa, jossa on pakotettu olemaan yksin. Tulossa on esimerkiksi juhannus. Miesystävä on töissä eikä minulla oikeasti ole yhtäkään ystävää, jonka kanssa voisi nauttia siitä elämästä. Tai jos haluan matkustaa, kenen kanssa sinne pitäisi mennä, ettei olisi liian riippuvainen miesystävästä. Tämä yhtälö ei vain aukea minulle. Olen yrittänyt paljon viihtyä yksikseni, mutta aina kun menen itsekseni harrastuksiin, lomamatkoille tai saavutan jotain, ensimmäinen ajatus on, voi kunpa miesystävä olisi tässä ja toivottavasti hän nyt huomaa, miten reipas, rento ja hauska ihminen minä olen.
Miten voi oppia ajattelemaan, että olen hyvä ja minut hyväksytään tällaisena, kun oikeasti parisuhteessa minua ei ole koskaan hyväksytty, vaan aina olen joutunut kerjäämään huomiota. Eikö se ole itsensä huijaamista, jos uskottelee itselleen jotain, mikä ei ole totta.
Kommentit (176)
Ei se että on ollut kotona tarkoita ettei olisi kokenut hylkäämistä. Yksikin tuttu jonka vanhemmat olivat pientilallisia, oli jätetty pinnasänkyyn huutamaan kun äiti oli navetassa. Pienellä lapsella ei ole mitään ajantajua, eikä toisaalta myöhemmin tästä mitään muistikuvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarvitsen ammattiapua.
Ongelmahan on se, että et kelpaa itsellesi. Sitä ei muuta mikään sellainen mitä teet, jos teet sen toisia varten. Sinun pitäisi tykätä itsestäsi.
Maailmassa on kuitenkin vain yksi ainoa ihminen kenen kanssa SINUN on pakko olla ja se olet SINÄ. Joten kannattaa lakaa nauttia omasta itsestään.
Helpommin sanottu kuin tehty ja siksi ohjaisin sinut psykiatrille.
Nimenomaan, helpommin sanottu kuin tehty. Tämä kela pyörii päässä jatkuvasti ja aina pitää pinnistää että voi keksiä asioita, jotka tekisivät juuri minut onnelliseksi, mutta väistämättä kaikki aina menee siihen, että haen onnen muiden hyväksynnän tai vähintäänkin yhdessäolon kautta. En muista koska olisin ollut onnellinen asiasta, jonka olisin tehnyt ainoastaan itseni takia.
Olimme eilen uimassa lasten kanssa. Olihan se kivaa joo, mutta suurin ilo syntyi siitä, että sain tehtyä lapset iloisiksi ja vielä päivitettyä someen nätin maisemakuvan, että katsokaas, kun minä nautin elämästä. Ja että sain vähän rusketusta, että näytän paremmalta. Ja mikä kauheinta, että pääsin kertomaan asiasta miesystävälleni, että hän näkisi minut rentona ihmisenä, joka osaa pitää hauskaa ilman häntä. Kyllä, tämä on surullinen totuus.
ap
Koetko ehkä sisäistä tyhjyyttä, ja että et ole tavallaan olemassa ilman miehesi läsnäoloa? Joku sellainen sisäinen yhteys puuttuu, jonka koetat saada sitten olemalla yhteydessä muihin, erityisesti parisuhteessa. Siksi asiatkaan ei oikein tunnu miltään kun ei ole "ketään" sisimmässä kokemassa niitä. (voi olla ihan väärä teoria tämäkin)
Niin, jotain sellaista. Olen aina ajatellut, että mikään ei oikein tunnu miltään, jos olen kokemassa jonkin asian yksin. Kaatuvasta puusta ei kuulu ääntä, ellei kukaan ole sitä kuulemassa. Olen ajatellut, että tämäkin on ihan normaalia, kun suurin osa ihmisistä kuitenkin tekee asioita kavereiden tai puolison kanssa eikä yksin.
ap
Ei tämä käsittääkseni kuitenkaan ole ihan normaalia (mulla siis samaa vaivaa johtuen monestakin eri diagnoosista mutta traumat pohjalla), toki useimmat ei halua koko aikaa olla yksin ja monet asiat on monien mielestä yhdessä koettuna muutenkin parempia, mutta jos on sopivasti sos elämää niin yksin ollessakin asiat kyllä tuntuu normaalisti joltain. Eli jos 99,9 % ajasta asiat herättää tunteita vain muiden seurassa niin se kai ei ole tavallista.
No sitähän nimenomaan tarkoitankin, että haluankin nimenomaan sopivasti sitä sosiaalista elämää, koska esimerkiksi sinkkuaikana sitä ei ollut juuri lainkaan ja se kyllä söi. Mutta pelkään vain, että se vähäinenkin sosiaalinen elämä viedään minulta pois. Ja tarkoitin lähinnä, että se yksinoleminen ei tunnu oikein miltään, ei hyvältä eikä pahalta. Mutta kun varta vasten lähtee tekemään jotain, minkä ajattelee olevan kivaa esimerkiksi retkelle, lomalle, elokuviin jne, se korostaa sitä tyhjyyttä, että tässä vieressä kuuluisi nyt olla joku, mutta ei ole. Silloin tulee se väkinäinen reippaus ja näyttämisen halu, että katsokaas, olen ihan yksin tässä nyt risteilyllä ja laitan tästä someen päivityksen, että ihmiset nyt näkevät, miten normaalisti minä nautin elämästä.
Ei minua normaalissa arjessa haittaa yksinolo vaan asiat rullaavat ihan normaalisti. Mutta sitten jos on joku uusivuosi tai juhannus, kun kaikilla pitäisi olla kivaa ja itselläkin on vapaata, niin siinä vain ihmettelen, mitenkäs tästä nyt sitten pitäisi nauttia. Jos olet arjessa yksin, ei se yksinolo ole mitään luksusta tai hemmottelua.
En tiedä, millaisia ihmisiä tässä nyt vastailee, mutta tuntuu, että harva oikeasti ymmärtää, mitä se on, kun esimerkiksi työkaverit odottavat lomaa kuin kuuta nousevaa, että pääsevät tekemään kaikki omia juttujaan perheen ja kavereiden kanssa. Mutta kun itsellesi se loma tarkoittaa vain, että et mene töihin muutamaan päivään. Ei ole mökkejä, terassi-iltoja eikä grillibileitä. On vain ne samat seinät kuin arkenakin. Jos lähdet jonnekin, se tarkoittaa sitä, että et rupattele ja naura kenenkään kanssa, vaan katsot vierestä kun toiset tekevät niin. Toki monille sekin on ihan ok tai sitten he osaavat lyöttäytyä vieraiden seuraan. Mutta uskaltaisin väittää, että suuri osa ihmisistä kokisi olonsa hieman orvoksi, jos lähtisivät esimerkiksi risteilylle tai huvipuistoon ihan yksin. Hämmästyttävän vähän tällaisissa paikoissa näkee yksin olevia ihmisiä, jos se muka on ihan yleistä ja normaalia.
ap
Ja siis tuo äskeinen kommenttini liittyi siihen, että elin tuollaista elämää sinkkuaikana ja se oli mielestäni todella surullista. En siis tarkoita, että nyt miesystävän kanssa olisi aina tuollaista. Mutta pelkään vain, että on väärin edes pyytää tuollaisia asioita. Siis jotenkin tuntuu, että minulla ei ole oikeutta pyytää sellaisia asioita, jotka ovat olleet toisille aina itsestäänselvyyksiä. Jos parisuhde tekee minut onnelliseksi, se on jotenkin väärä tapa nauttia elämästä, vaan pitäisi väkisin etsiä onnea jostain muualta.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarvitsen ammattiapua.
Ongelmahan on se, että et kelpaa itsellesi. Sitä ei muuta mikään sellainen mitä teet, jos teet sen toisia varten. Sinun pitäisi tykätä itsestäsi.
Maailmassa on kuitenkin vain yksi ainoa ihminen kenen kanssa SINUN on pakko olla ja se olet SINÄ. Joten kannattaa lakaa nauttia omasta itsestään.
Helpommin sanottu kuin tehty ja siksi ohjaisin sinut psykiatrille.
Nimenomaan, helpommin sanottu kuin tehty. Tämä kela pyörii päässä jatkuvasti ja aina pitää pinnistää että voi keksiä asioita, jotka tekisivät juuri minut onnelliseksi, mutta väistämättä kaikki aina menee siihen, että haen onnen muiden hyväksynnän tai vähintäänkin yhdessäolon kautta. En muista koska olisin ollut onnellinen asiasta, jonka olisin tehnyt ainoastaan itseni takia.
Olimme eilen uimassa lasten kanssa. Olihan se kivaa joo, mutta suurin ilo syntyi siitä, että sain tehtyä lapset iloisiksi ja vielä päivitettyä someen nätin maisemakuvan, että katsokaas, kun minä nautin elämästä. Ja että sain vähän rusketusta, että näytän paremmalta. Ja mikä kauheinta, että pääsin kertomaan asiasta miesystävälleni, että hän näkisi minut rentona ihmisenä, joka osaa pitää hauskaa ilman häntä. Kyllä, tämä on surullinen totuus.
ap
Koetko ehkä sisäistä tyhjyyttä, ja että et ole tavallaan olemassa ilman miehesi läsnäoloa? Joku sellainen sisäinen yhteys puuttuu, jonka koetat saada sitten olemalla yhteydessä muihin, erityisesti parisuhteessa. Siksi asiatkaan ei oikein tunnu miltään kun ei ole "ketään" sisimmässä kokemassa niitä. (voi olla ihan väärä teoria tämäkin)
Niin, jotain sellaista. Olen aina ajatellut, että mikään ei oikein tunnu miltään, jos olen kokemassa jonkin asian yksin. Kaatuvasta puusta ei kuulu ääntä, ellei kukaan ole sitä kuulemassa. Olen ajatellut, että tämäkin on ihan normaalia, kun suurin osa ihmisistä kuitenkin tekee asioita kavereiden tai puolison kanssa eikä yksin.
ap
Ei tämä käsittääkseni kuitenkaan ole ihan normaalia (mulla siis samaa vaivaa johtuen monestakin eri diagnoosista mutta traumat pohjalla), toki useimmat ei halua koko aikaa olla yksin ja monet asiat on monien mielestä yhdessä koettuna muutenkin parempia, mutta jos on sopivasti sos elämää niin yksin ollessakin asiat kyllä tuntuu normaalisti joltain. Eli jos 99,9 % ajasta asiat herättää tunteita vain muiden seurassa niin se kai ei ole tavallista.
No sitähän nimenomaan tarkoitankin, että haluankin nimenomaan sopivasti sitä sosiaalista elämää, koska esimerkiksi sinkkuaikana sitä ei ollut juuri lainkaan ja se kyllä söi. Mutta pelkään vain, että se vähäinenkin sosiaalinen elämä viedään minulta pois. Ja tarkoitin lähinnä, että se yksinoleminen ei tunnu oikein miltään, ei hyvältä eikä pahalta. Mutta kun varta vasten lähtee tekemään jotain, minkä ajattelee olevan kivaa esimerkiksi retkelle, lomalle, elokuviin jne, se korostaa sitä tyhjyyttä, että tässä vieressä kuuluisi nyt olla joku, mutta ei ole. Silloin tulee se väkinäinen reippaus ja näyttämisen halu, että katsokaas, olen ihan yksin tässä nyt risteilyllä ja laitan tästä someen päivityksen, että ihmiset nyt näkevät, miten normaalisti minä nautin elämästä.
Ei minua normaalissa arjessa haittaa yksinolo vaan asiat rullaavat ihan normaalisti. Mutta sitten jos on joku uusivuosi tai juhannus, kun kaikilla pitäisi olla kivaa ja itselläkin on vapaata, niin siinä vain ihmettelen, mitenkäs tästä nyt sitten pitäisi nauttia. Jos olet arjessa yksin, ei se yksinolo ole mitään luksusta tai hemmottelua.
En tiedä, millaisia ihmisiä tässä nyt vastailee, mutta tuntuu, että harva oikeasti ymmärtää, mitä se on, kun esimerkiksi työkaverit odottavat lomaa kuin kuuta nousevaa, että pääsevät tekemään kaikki omia juttujaan perheen ja kavereiden kanssa. Mutta kun itsellesi se loma tarkoittaa vain, että et mene töihin muutamaan päivään. Ei ole mökkejä, terassi-iltoja eikä grillibileitä. On vain ne samat seinät kuin arkenakin. Jos lähdet jonnekin, se tarkoittaa sitä, että et rupattele ja naura kenenkään kanssa, vaan katsot vierestä kun toiset tekevät niin. Toki monille sekin on ihan ok tai sitten he osaavat lyöttäytyä vieraiden seuraan. Mutta uskaltaisin väittää, että suuri osa ihmisistä kokisi olonsa hieman orvoksi, jos lähtisivät esimerkiksi risteilylle tai huvipuistoon ihan yksin. Hämmästyttävän vähän tällaisissa paikoissa näkee yksin olevia ihmisiä, jos se muka on ihan yleistä ja normaalia.
ap
Kyllä täällä monikin ymmärtää, mitä yksinäisyys on ja se, kun mikään ei tunnu miltään ilman ystävää. Olen käsittänyt, että ehkä ap kaipaa sitä ' sydänystävää' jonka kanssa viettää tyttöjeniltaa ja jolle soittaa, jos on murheita.. Todellisuus kuitenkin on, että nykyaika ei suosi herkkiä ( =ulospäin suuntautuien/ pinnallisen silmissä heikkoja) sosiaalisesti syrjäänvetäytyviä persoonia. Herkkyys ja yksinäisyys kuitenkin on mahdollista kääntää voimavaraksi, jos on siihen todellinen motivaatio. Sinun on opittava kantamaan vastuu itsestäsi ja onnellisuudestasi yksin, halusitpa sitä tai et, olipa sinulla muiden hyväksyntää ja seuraa tai ei. Olisi hyvin rasittavaa jatkuvasti toimia toiselle hänen tunteidensa vastaanottajana, aivan kuin pienelle lapselle. Siitä maksetaan terapeuteille palkka, että he kuuntelevat ihmisten itsekeskeisiä höpinöitä ja auttavat asiakasta löytämään oivallukset ja ratkaisut ongelmiinsa lopulta itse.
Vierailija kirjoitti:
Ei se että on ollut kotona tarkoita ettei olisi kokenut hylkäämistä. Yksikin tuttu jonka vanhemmat olivat pientilallisia, oli jätetty pinnasänkyyn huutamaan kun äiti oli navetassa. Pienellä lapsella ei ole mitään ajantajua, eikä toisaalta myöhemmin tästä mitään muistikuvaa.
Niin, jostainhan se kokemus varmaankin tulee. Mutta mistäs sen saa sitten tietää tai mitä sitten tapahtuu, jos se selviää.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin nyt sanoitkin ettet edes halua uusia ihmissuhteita, joten tulkitsin taas väärin.
Niin, en siis miehen kautta oleta saavani uusia ihmissuhteita. Enkä välttämättä tarvitse uusia ihmissuhteita muutenkaan, vaan rauhan, että nykyiset ihmissuhteet pysyvät. Sosiaalisella elämällä en tarkoita uusia ihmissuhteita, vaan ihan sitä, että voi olla ihmisten ilmolla. Ei kovin moni mielellään mene esimerkiksi konserttiin tai terassille yksin, vaan jonkun kaverin kanssa. Silti sinne ei mennä tutustumaan uusiin ihmisiin ja hankkimaan ihmissuhteita vaan viettämään aikaa ja katselemaan maailman menoa. Eivät uudet ihmissuhteet kuitenkaan ole poissuljettuja, mutta ne eivät nyt ole erityisemmin toiveissa.
ap
No sitä kukaan ei voi sinulle luvata että nykyiset ihmissuhteet säilyy. Tämän varmaan ymmärrätkin. Terapiassa voisi miettiä miten kestää sitä ajatusta että joku näistä läheisistä voi ihan vaikka kuolla yhtäkkiä.
Tämäkin on hassua, että minua ei pelota lainkaan, että joku läheisistäni kuolisi. Minua pelottaa ainoastaan se, että minut jätetään, koska se todistaa, että minussa on jokin vika ja muut ihmiset ovat parempia.
ap
Narsistinen persoonallisuus on tunne-elämässään vailla jatkuvaa ihailua ja vakuuttelua siitä, ettei häntä jätetä. Hän ei kestä hylkäämistä tai torjuntaa ja saattaa pahimmillaan kostaa 'hylkääjälleen' joka ei suostu tekemään narsistista huomionsa keskipistettä. Parantuminen edellyttää ongelman kohtaamista rehellisesti ja vääristyneistä ajattelumalleista pois oppimista. Lumihiutaleilla on lumihiutaleiden ongelmat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tarvitsen ammattiapua.
Ongelmahan on se, että et kelpaa itsellesi. Sitä ei muuta mikään sellainen mitä teet, jos teet sen toisia varten. Sinun pitäisi tykätä itsestäsi.
Maailmassa on kuitenkin vain yksi ainoa ihminen kenen kanssa SINUN on pakko olla ja se olet SINÄ. Joten kannattaa lakaa nauttia omasta itsestään.
Helpommin sanottu kuin tehty ja siksi ohjaisin sinut psykiatrille.
Nimenomaan, helpommin sanottu kuin tehty. Tämä kela pyörii päässä jatkuvasti ja aina pitää pinnistää että voi keksiä asioita, jotka tekisivät juuri minut onnelliseksi, mutta väistämättä kaikki aina menee siihen, että haen onnen muiden hyväksynnän tai vähintäänkin yhdessäolon kautta. En muista koska olisin ollut onnellinen asiasta, jonka olisin tehnyt ainoastaan itseni takia.
Olimme eilen uimassa lasten kanssa. Olihan se kivaa joo, mutta suurin ilo syntyi siitä, että sain tehtyä lapset iloisiksi ja vielä päivitettyä someen nätin maisemakuvan, että katsokaas, kun minä nautin elämästä. Ja että sain vähän rusketusta, että näytän paremmalta. Ja mikä kauheinta, että pääsin kertomaan asiasta miesystävälleni, että hän näkisi minut rentona ihmisenä, joka osaa pitää hauskaa ilman häntä. Kyllä, tämä on surullinen totuus.
ap
Koetko ehkä sisäistä tyhjyyttä, ja että et ole tavallaan olemassa ilman miehesi läsnäoloa? Joku sellainen sisäinen yhteys puuttuu, jonka koetat saada sitten olemalla yhteydessä muihin, erityisesti parisuhteessa. Siksi asiatkaan ei oikein tunnu miltään kun ei ole "ketään" sisimmässä kokemassa niitä. (voi olla ihan väärä teoria tämäkin)
Niin, jotain sellaista. Olen aina ajatellut, että mikään ei oikein tunnu miltään, jos olen kokemassa jonkin asian yksin. Kaatuvasta puusta ei kuulu ääntä, ellei kukaan ole sitä kuulemassa. Olen ajatellut, että tämäkin on ihan normaalia, kun suurin osa ihmisistä kuitenkin tekee asioita kavereiden tai puolison kanssa eikä yksin.
ap
Ei tämä käsittääkseni kuitenkaan ole ihan normaalia (mulla siis samaa vaivaa johtuen monestakin eri diagnoosista mutta traumat pohjalla), toki useimmat ei halua koko aikaa olla yksin ja monet asiat on monien mielestä yhdessä koettuna muutenkin parempia, mutta jos on sopivasti sos elämää niin yksin ollessakin asiat kyllä tuntuu normaalisti joltain. Eli jos 99,9 % ajasta asiat herättää tunteita vain muiden seurassa niin se kai ei ole tavallista.
No sitähän nimenomaan tarkoitankin, että haluankin nimenomaan sopivasti sitä sosiaalista elämää, koska esimerkiksi sinkkuaikana sitä ei ollut juuri lainkaan ja se kyllä söi. Mutta pelkään vain, että se vähäinenkin sosiaalinen elämä viedään minulta pois. Ja tarkoitin lähinnä, että se yksinoleminen ei tunnu oikein miltään, ei hyvältä eikä pahalta. Mutta kun varta vasten lähtee tekemään jotain, minkä ajattelee olevan kivaa esimerkiksi retkelle, lomalle, elokuviin jne, se korostaa sitä tyhjyyttä, että tässä vieressä kuuluisi nyt olla joku, mutta ei ole. Silloin tulee se väkinäinen reippaus ja näyttämisen halu, että katsokaas, olen ihan yksin tässä nyt risteilyllä ja laitan tästä someen päivityksen, että ihmiset nyt näkevät, miten normaalisti minä nautin elämästä.
Ei minua normaalissa arjessa haittaa yksinolo vaan asiat rullaavat ihan normaalisti. Mutta sitten jos on joku uusivuosi tai juhannus, kun kaikilla pitäisi olla kivaa ja itselläkin on vapaata, niin siinä vain ihmettelen, mitenkäs tästä nyt sitten pitäisi nauttia. Jos olet arjessa yksin, ei se yksinolo ole mitään luksusta tai hemmottelua.
En tiedä, millaisia ihmisiä tässä nyt vastailee, mutta tuntuu, että harva oikeasti ymmärtää, mitä se on, kun esimerkiksi työkaverit odottavat lomaa kuin kuuta nousevaa, että pääsevät tekemään kaikki omia juttujaan perheen ja kavereiden kanssa. Mutta kun itsellesi se loma tarkoittaa vain, että et mene töihin muutamaan päivään. Ei ole mökkejä, terassi-iltoja eikä grillibileitä. On vain ne samat seinät kuin arkenakin. Jos lähdet jonnekin, se tarkoittaa sitä, että et rupattele ja naura kenenkään kanssa, vaan katsot vierestä kun toiset tekevät niin. Toki monille sekin on ihan ok tai sitten he osaavat lyöttäytyä vieraiden seuraan. Mutta uskaltaisin väittää, että suuri osa ihmisistä kokisi olonsa hieman orvoksi, jos lähtisivät esimerkiksi risteilylle tai huvipuistoon ihan yksin. Hämmästyttävän vähän tällaisissa paikoissa näkee yksin olevia ihmisiä, jos se muka on ihan yleistä ja normaalia.
ap
Kyllä täällä monikin ymmärtää, mitä yksinäisyys on ja se, kun mikään ei tunnu miltään ilman ystävää. Olen käsittänyt, että ehkä ap kaipaa sitä ' sydänystävää' jonka kanssa viettää tyttöjeniltaa ja jolle soittaa, jos on murheita.. Todellisuus kuitenkin on, että nykyaika ei suosi herkkiä ( =ulospäin suuntautuien/ pinnallisen silmissä heikkoja) sosiaalisesti syrjäänvetäytyviä persoonia. Herkkyys ja yksinäisyys kuitenkin on mahdollista kääntää voimavaraksi, jos on siihen todellinen motivaatio. Sinun on opittava kantamaan vastuu itsestäsi ja onnellisuudestasi yksin, halusitpa sitä tai et, olipa sinulla muiden hyväksyntää ja seuraa tai ei. Olisi hyvin rasittavaa jatkuvasti toimia toiselle hänen tunteidensa vastaanottajana, aivan kuin pienelle lapselle. Siitä maksetaan terapeuteille palkka, että he kuuntelevat ihmisten itsekeskeisiä höpinöitä ja auttavat asiakasta löytämään oivallukset ja ratkaisut ongelmiinsa lopulta itse.
Itse asiassa ei ihan näinkään. Minulla on kyllä tyttöjeniltakavereita, mutta he asuvat eri paikkakunnilla ja heillä on omat perheet, joten ne tapaamiset ovat todella harvassa. Sinkkuaikana näihin ystäviin todella paljon tukeuduinkin, mutta kyllä siinäkin vain tuntuu niin ulkopuoliselta, kun tottakai ymmärtää, etten minä voi tunkea itseäni joka paikkaan ja heidän perhejuttuihinsa. Äitini on myös sellainen, jolle voin koska tahansa puhua murheista. Mutta nämä asiat eivät ole sama asia kuin parisuhde.
Niin, opittava kantamaan vastuu, se kuulostaa myös hieman epäreilulta. Miksi sellainen pakko koskee minua, mutta ei ketään muuta? Miksi muut saavat haluta parisuhteen ja tehdä elämästään onnellisen sen avulla, mutta minä en?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosin nyt sanoitkin ettet edes halua uusia ihmissuhteita, joten tulkitsin taas väärin.
Niin, en siis miehen kautta oleta saavani uusia ihmissuhteita. Enkä välttämättä tarvitse uusia ihmissuhteita muutenkaan, vaan rauhan, että nykyiset ihmissuhteet pysyvät. Sosiaalisella elämällä en tarkoita uusia ihmissuhteita, vaan ihan sitä, että voi olla ihmisten ilmolla. Ei kovin moni mielellään mene esimerkiksi konserttiin tai terassille yksin, vaan jonkun kaverin kanssa. Silti sinne ei mennä tutustumaan uusiin ihmisiin ja hankkimaan ihmissuhteita vaan viettämään aikaa ja katselemaan maailman menoa. Eivät uudet ihmissuhteet kuitenkaan ole poissuljettuja, mutta ne eivät nyt ole erityisemmin toiveissa.
ap
No sitä kukaan ei voi sinulle luvata että nykyiset ihmissuhteet säilyy. Tämän varmaan ymmärrätkin. Terapiassa voisi miettiä miten kestää sitä ajatusta että joku näistä läheisistä voi ihan vaikka kuolla yhtäkkiä.
Tämäkin on hassua, että minua ei pelota lainkaan, että joku läheisistäni kuolisi. Minua pelottaa ainoastaan se, että minut jätetään, koska se todistaa, että minussa on jokin vika ja muut ihmiset ovat parempia.
ap
Narsistinen persoonallisuus on tunne-elämässään vailla jatkuvaa ihailua ja vakuuttelua siitä, ettei häntä jätetä. Hän ei kestä hylkäämistä tai torjuntaa ja saattaa pahimmillaan kostaa 'hylkääjälleen' joka ei suostu tekemään narsistista huomionsa keskipistettä. Parantuminen edellyttää ongelman kohtaamista rehellisesti ja vääristyneistä ajattelumalleista pois oppimista. Lumihiutaleilla on lumihiutaleiden ongelmat.
Kyllä, myös tämän tunnistan itsessäni. En kestä hylkäämistä ja torjuntaa. Mitenkäs siitä voisi oppia pois?
ap
Vieläkin ehdotan sitä sosiaalisen elämän rikastamista. Voit mennä jollekin kurssille oppimaan uusia taitoja ja tutustua ihmisiin. Voit liittyä harrastajateatteriin, kyläyhdistykseen tai uimajoukkueeseen. Tärkeintä on että siellä tehdään jotain kimpassa ja seurustelu muiden kanssa tulee luonnostaan sen tekemisen kautta. Hyvä olisi väsyä niin, että yksinolo on tervetullut lepotauko ja akkujen lataamisen hetki.
Voi olla että omalla paikkakunnallasi ei ole mitään kiinnostavaa ja joudut hankkiutumaan naapurikaupunkiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja siis tuo äskeinen kommenttini liittyi siihen, että elin tuollaista elämää sinkkuaikana ja se oli mielestäni todella surullista. En siis tarkoita, että nyt miesystävän kanssa olisi aina tuollaista. Mutta pelkään vain, että on väärin edes pyytää tuollaisia asioita. Siis jotenkin tuntuu, että minulla ei ole oikeutta pyytää sellaisia asioita, jotka ovat olleet toisille aina itsestäänselvyyksiä. Jos parisuhde tekee minut onnelliseksi, se on jotenkin väärä tapa nauttia elämästä, vaan pitäisi väkisin etsiä onnea jostain muualta.
ap
Siis kyllä varmasti useimmat kokee, että jos on koko ajan yksin niin se on tympeää. Itsekin olen ja koen niin. Ei siinä ole mitään epänormaalia, eikä kukaan väitä että sinun pitää opetella olemaan täydellisen onnellinen yksinkin. Mutta nythän sinä et ole yksin vaan sinulla on mies, lapset, ja mainitsit sisarukset, ystävät ja vanhemmatkin. Kyllähän kaikille olisi kamalaa jos nuo kaikki ihmissuhteet katoaisi kerralla ja kai useimmat sitä ajoittain pelkäävätkin, mutta ero on siinä, että sinä pelkäät (ilmeisesti) 24/7 että kaikki hylkää sinut, ja se määrittää ilmeisesti tunteitasi ja ajatuksia enemmän kuin melkein mikään muu asia. En nyt osaa sanoa mikä määrä olisi normaalia pelkoa, mutta ainakin se on vähemmän kuin tuo nykyinen. Ei toki kukaan voi myöskään luvata ettei kaikki läheisesi katoa kerralla jos he tulevat yhtä aikaa esim psykoosiin, mutta tämä ei ole kovin todennäköistä. Olrt jo kerran kokenut miltä tuntuu kun iso osa läheisistä yhtäkkiä häipyy, ja se oli kaiketi niin kamala kokemus, ettet ole päässyt siitä yli vaan pelkäät sen toistuvan? Se on jonkinlaista posttraumaattista häiriötä.
Vierailija kirjoitti:
Vieläkin ehdotan sitä sosiaalisen elämän rikastamista. Voit mennä jollekin kurssille oppimaan uusia taitoja ja tutustua ihmisiin. Voit liittyä harrastajateatteriin, kyläyhdistykseen tai uimajoukkueeseen. Tärkeintä on että siellä tehdään jotain kimpassa ja seurustelu muiden kanssa tulee luonnostaan sen tekemisen kautta. Hyvä olisi väsyä niin, että yksinolo on tervetullut lepotauko ja akkujen lataamisen hetki.
Voi olla että omalla paikkakunnallasi ei ole mitään kiinnostavaa ja joudut hankkiutumaan naapurikaupunkiin.
Juu, tällaisia asioita täytyy tosiaan miettiä. Minulla oli jo vähän jotain yhdistystoiminnan tynkää tuossa tyrkyllä, mutta korona laittoi kapuloita rattaisiin ja tapahtumia peruuntui. Nyt ilmoittauduin eräälle intensiiivikoulutusjaksolle, mutta se alkaa vasta syksyllä eikä toteutustavastakaan ole vielä tietoa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Useimmat ihmiset kaiketi kokee että ovat parisuhteessa onnellisempia kuin ilman parisuhdetta, ja sekin on ihan normaalia. Sinähän oletkin nyt parisuhteessa, etkä siis yksin siinä mielessä. Varmastikin suurin osa ajoittain on myös huolissaan kumppaninsa menettämisestä, mutta ei 24/7, ja myöskin useimmat voi kokea että asioiden tekeminen on kivempaa sen kumppanin kanssa, mutta ei siinä määrin että mikään ei tunnu miltään ilman kumppania.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja siis tuo äskeinen kommenttini liittyi siihen, että elin tuollaista elämää sinkkuaikana ja se oli mielestäni todella surullista. En siis tarkoita, että nyt miesystävän kanssa olisi aina tuollaista. Mutta pelkään vain, että on väärin edes pyytää tuollaisia asioita. Siis jotenkin tuntuu, että minulla ei ole oikeutta pyytää sellaisia asioita, jotka ovat olleet toisille aina itsestäänselvyyksiä. Jos parisuhde tekee minut onnelliseksi, se on jotenkin väärä tapa nauttia elämästä, vaan pitäisi väkisin etsiä onnea jostain muualta.
ap
Siis kyllä varmasti useimmat kokee, että jos on koko ajan yksin niin se on tympeää. Itsekin olen ja koen niin. Ei siinä ole mitään epänormaalia, eikä kukaan väitä että sinun pitää opetella olemaan täydellisen onnellinen yksinkin. Mutta nythän sinä et ole yksin vaan sinulla on mies, lapset, ja mainitsit sisarukset, ystävät ja vanhemmatkin. Kyllähän kaikille olisi kamalaa jos nuo kaikki ihmissuhteet katoaisi kerralla ja kai useimmat sitä ajoittain pelkäävätkin, mutta ero on siinä, että sinä pelkäät (ilmeisesti) 24/7 että kaikki hylkää sinut, ja se määrittää ilmeisesti tunteitasi ja ajatuksia enemmän kuin melkein mikään muu asia. En nyt osaa sanoa mikä määrä olisi normaalia pelkoa, mutta ainakin se on vähemmän kuin tuo nykyinen. Ei toki kukaan voi myöskään luvata ettei kaikki läheisesi katoa kerralla jos he tulevat yhtä aikaa esim psykoosiin, mutta tämä ei ole kovin todennäköistä. Olrt jo kerran kokenut miltä tuntuu kun iso osa läheisistä yhtäkkiä häipyy, ja se oli kaiketi niin kamala kokemus, ettet ole päässyt siitä yli vaan pelkäät sen toistuvan? Se on jonkinlaista posttraumaattista häiriötä.
en nyt ehkä osaa selittää tätä oikein, mutta menettämisen pelkoni liittyy enimmäkseen nimenomaan parisuhteeseen. En pelkää menettäväni lapsiani enkä vanhempiani tai niitä kauempana asuvia ystäviäni. Mutta kun niistä en saa sitä samaa, mitä parisuhteesta tarvitsen. En oikein ole sellaisessa elämänvaiheessa, että kuuluisin esimerkiksi kavereiden elämään samalla tavalla kuin parikymmentä vuotta sitten. Silloin hengailtiin opiskeluporukoissa todella paljon yhdessä ja asuttiinkin yhdessä, mutta eihän se enää nelikymppisillä niin voi mennä juuri sen takia, kun kullakin on ne parisuhteet ja perheet. Niinhän sen kai kuuluu mennäkin, että irtaudutaan niistä kavereista "aikuisten" elämään ja muodostetaan niitä parisuhteita ja perheitä. Mutta entä jos ei ole. Ei voi kelata aikaa taaksepäin ja palata siihen opiskeluaikaan, jolloin arki oli sitä kavereiden luona hengailua.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Useimmat ihmiset kaiketi kokee että ovat parisuhteessa onnellisempia kuin ilman parisuhdetta, ja sekin on ihan normaalia. Sinähän oletkin nyt parisuhteessa, etkä siis yksin siinä mielessä. Varmastikin suurin osa ajoittain on myös huolissaan kumppaninsa menettämisestä, mutta ei 24/7, ja myöskin useimmat voi kokea että asioiden tekeminen on kivempaa sen kumppanin kanssa, mutta ei siinä määrin että mikään ei tunnu miltään ilman kumppania.
Niin, en ole yksin. Mutta näiden ajatusteni ja pelon kanssa olen.
ap
Koko ketjua lukematta, minusta kuulostaa myös siltä, että sinulla ei välttämättä ole kovin vahvaa identiteettiä. Rakennat elämäsi täysin muiden ihmisten varaan, etkä välttämättä edes tiedä mitä itse haluat. Siksi ajatus siitä, että olisit yksin, tuntuu pelottavalta, koska olet täysin hukassa itsesi kanssa.
En tiedä onko sinun kohdallasi tällaisesta kyse, mutta itse kärsin joskus tuosta pelosta ihan rasittavuuteen saakka ja aloituksesi kuulosti tutulta. Minä tosin jäin roikkumaan epätoivoisesti myös huonoihin suhteisiin, koska en kestänyt ajatusta hylkäämisestä tai yksin olosta. Olin itse vielä nuorempana (15-18 v) epätavallisen takertunut vanhempiini. Minua kehotettiin tuolloin etsimään omia juttuja, sellaisia joista pidän ja jotka eivät ole läheisistäni riippuvaisia. Sellaisia, mitä minulle jäisi, vaikka yhtäkkiä kaikki läheiseni olisivat hylänneet minut.
Tästä on nyt 10 vuotta aikaa ja olen nähnyt paljon vaivaa löytääkseni itseni. Vasta nyt pikkuhiljaa seison omilla jaloillani ja luotan pärjääväni missä vain tilanteessa. Tein monia "vikatikkejä" etsiessäni omia juttuja, koska minulla ei ollut hajuakaan mitä itse haluan (vaikka kuvittelinkin niin) ja etsin omiksi jutuikseni sellaisia asioita, mitä kuvittelin yhteiskunnan odottavan ja mitä jotkut omassa mielessäni olevat mystiset "hyvät ihmiset" tekevät. Eli prosessi on ollut todella pitkä, eikä vieläkään täysin valmis.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useimmat ihmiset kaiketi kokee että ovat parisuhteessa onnellisempia kuin ilman parisuhdetta, ja sekin on ihan normaalia. Sinähän oletkin nyt parisuhteessa, etkä siis yksin siinä mielessä. Varmastikin suurin osa ajoittain on myös huolissaan kumppaninsa menettämisestä, mutta ei 24/7, ja myöskin useimmat voi kokea että asioiden tekeminen on kivempaa sen kumppanin kanssa, mutta ei siinä määrin että mikään ei tunnu miltään ilman kumppania.
Niin, en ole yksin. Mutta näiden ajatusteni ja pelon kanssa olen.
ap
Ja siksi olisi hyvä jos voisit puhua noista siellä terapiassa. Sinullahan kuitenkin on se parisuhde, eli ongelmasi ei ole siinä että joutuisit vain vierestä katselemaan muiden parisuhteita ja perhe-elämää jne, kun sinulla on ne itselläsikin. Voihan muutkin ihmiset menettää puolisonsa, et vain sinä, mutta tuo ajatus ei normaalisti hallitse koko elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja siis tuo äskeinen kommenttini liittyi siihen, että elin tuollaista elämää sinkkuaikana ja se oli mielestäni todella surullista. En siis tarkoita, että nyt miesystävän kanssa olisi aina tuollaista. Mutta pelkään vain, että on väärin edes pyytää tuollaisia asioita. Siis jotenkin tuntuu, että minulla ei ole oikeutta pyytää sellaisia asioita, jotka ovat olleet toisille aina itsestäänselvyyksiä. Jos parisuhde tekee minut onnelliseksi, se on jotenkin väärä tapa nauttia elämästä, vaan pitäisi väkisin etsiä onnea jostain muualta.
ap
Siis kyllä varmasti useimmat kokee, että jos on koko ajan yksin niin se on tympeää. Itsekin olen ja koen niin. Ei siinä ole mitään epänormaalia, eikä kukaan väitä että sinun pitää opetella olemaan täydellisen onnellinen yksinkin. Mutta nythän sinä et ole yksin vaan sinulla on mies, lapset, ja mainitsit sisarukset, ystävät ja vanhemmatkin. Kyllähän kaikille olisi kamalaa jos nuo kaikki ihmissuhteet katoaisi kerralla ja kai useimmat sitä ajoittain pelkäävätkin, mutta ero on siinä, että sinä pelkäät (ilmeisesti) 24/7 että kaikki hylkää sinut, ja se määrittää ilmeisesti tunteitasi ja ajatuksia enemmän kuin melkein mikään muu asia. En nyt osaa sanoa mikä määrä olisi normaalia pelkoa, mutta ainakin se on vähemmän kuin tuo nykyinen. Ei toki kukaan voi myöskään luvata ettei kaikki läheisesi katoa kerralla jos he tulevat yhtä aikaa esim psykoosiin, mutta tämä ei ole kovin todennäköistä. Olrt jo kerran kokenut miltä tuntuu kun iso osa läheisistä yhtäkkiä häipyy, ja se oli kaiketi niin kamala kokemus, ettet ole päässyt siitä yli vaan pelkäät sen toistuvan? Se on jonkinlaista posttraumaattista häiriötä.
en nyt ehkä osaa selittää tätä oikein, mutta menettämisen pelkoni liittyy enimmäkseen nimenomaan parisuhteeseen. En pelkää menettäväni lapsiani enkä vanhempiani tai niitä kauempana asuvia ystäviäni. Mutta kun niistä en saa sitä samaa, mitä parisuhteesta tarvitsen. En oikein ole sellaisessa elämänvaiheessa, että kuuluisin esimerkiksi kavereiden elämään samalla tavalla kuin parikymmentä vuotta sitten. Silloin hengailtiin opiskeluporukoissa todella paljon yhdessä ja asuttiinkin yhdessä, mutta eihän se enää nelikymppisillä niin voi mennä juuri sen takia, kun kullakin on ne parisuhteet ja perheet. Niinhän sen kai kuuluu mennäkin, että irtaudutaan niistä kavereista "aikuisten" elämään ja muodostetaan niitä parisuhteita ja perheitä. Mutta entä jos ei ole. Ei voi kelata aikaa taaksepäin ja palata siihen opiskeluaikaan, jolloin arki oli sitä kavereiden luona hengailua.
ap
Nyt kyllä on epäselvää, että mikä se apn todellinen ongelma siis oli? Hänellä on ystäviä, perhe,vanhemmat,koulutus,töitä,matkustelee jne.. mutta hän pelkää vain yhtä asiaa elämässään: parisuhteen päättymistä/ puuttumista. Tämän on oltava provo.. Taitaa olla parasta, että hän etsii ratkaisut first world probleemiinsa ihan muualta kuin vauvapalstalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja siis tuo äskeinen kommenttini liittyi siihen, että elin tuollaista elämää sinkkuaikana ja se oli mielestäni todella surullista. En siis tarkoita, että nyt miesystävän kanssa olisi aina tuollaista. Mutta pelkään vain, että on väärin edes pyytää tuollaisia asioita. Siis jotenkin tuntuu, että minulla ei ole oikeutta pyytää sellaisia asioita, jotka ovat olleet toisille aina itsestäänselvyyksiä. Jos parisuhde tekee minut onnelliseksi, se on jotenkin väärä tapa nauttia elämästä, vaan pitäisi väkisin etsiä onnea jostain muualta.
ap
Siis kyllä varmasti useimmat kokee, että jos on koko ajan yksin niin se on tympeää. Itsekin olen ja koen niin. Ei siinä ole mitään epänormaalia, eikä kukaan väitä että sinun pitää opetella olemaan täydellisen onnellinen yksinkin. Mutta nythän sinä et ole yksin vaan sinulla on mies, lapset, ja mainitsit sisarukset, ystävät ja vanhemmatkin. Kyllähän kaikille olisi kamalaa jos nuo kaikki ihmissuhteet katoaisi kerralla ja kai useimmat sitä ajoittain pelkäävätkin, mutta ero on siinä, että sinä pelkäät (ilmeisesti) 24/7 että kaikki hylkää sinut, ja se määrittää ilmeisesti tunteitasi ja ajatuksia enemmän kuin melkein mikään muu asia. En nyt osaa sanoa mikä määrä olisi normaalia pelkoa, mutta ainakin se on vähemmän kuin tuo nykyinen. Ei toki kukaan voi myöskään luvata ettei kaikki läheisesi katoa kerralla jos he tulevat yhtä aikaa esim psykoosiin, mutta tämä ei ole kovin todennäköistä. Olrt jo kerran kokenut miltä tuntuu kun iso osa läheisistä yhtäkkiä häipyy, ja se oli kaiketi niin kamala kokemus, ettet ole päässyt siitä yli vaan pelkäät sen toistuvan? Se on jonkinlaista posttraumaattista häiriötä.
en nyt ehkä osaa selittää tätä oikein, mutta menettämisen pelkoni liittyy enimmäkseen nimenomaan parisuhteeseen. En pelkää menettäväni lapsiani enkä vanhempiani tai niitä kauempana asuvia ystäviäni. Mutta kun niistä en saa sitä samaa, mitä parisuhteesta tarvitsen. En oikein ole sellaisessa elämänvaiheessa, että kuuluisin esimerkiksi kavereiden elämään samalla tavalla kuin parikymmentä vuotta sitten. Silloin hengailtiin opiskeluporukoissa todella paljon yhdessä ja asuttiinkin yhdessä, mutta eihän se enää nelikymppisillä niin voi mennä juuri sen takia, kun kullakin on ne parisuhteet ja perheet. Niinhän sen kai kuuluu mennäkin, että irtaudutaan niistä kavereista "aikuisten" elämään ja muodostetaan niitä parisuhteita ja perheitä. Mutta entä jos ei ole. Ei voi kelata aikaa taaksepäin ja palata siihen opiskeluaikaan, jolloin arki oli sitä kavereiden luona hengailua.
ap
Nyt kyllä on epäselvää, että mikä se apn todellinen ongelma siis oli? Hänellä on ystäviä, perhe,vanhemmat,koulutus,töitä,matkustelee jne.. mutta hän pelkää vain yhtä asiaa elämässään: parisuhteen päättymistä/ puuttumista. Tämän on oltava provo.. Taitaa olla parasta, että hän etsii ratkaisut first world probleemiinsa ihan muualta kuin vauvapalstalta.
Miksi tämä olisi provo? Jos ihmisellä on jokin asia, onko mahdotonta, että hän pelkää menettävänsä sen? Enhän minä missään ole sanonutkaan, että olen nyt ypöyksin, vaan että pelkään yksin jäämistä nimenomaan parisuhteessa. Mitä kohtaa tässä et ymmärrä? Nuo kuvaukset yksinäisyydestä ovat siltä ajalta, jolloin olin sinkku ja ne ovat niitä asioita joita pelkään.
Jos sinua ei kiinnosta ja pidät ongelmaa turhanpäiväisenä, osaat varmaankin siirtyä jonnekin toiseen keskusteluun. Tässä on onneksi useita ihania keskustelijoita, jotka ymmärtävät, mistä puhun.
ap
Otsikossahan se lukee: hylätyksi tulemisen PELKO ja aloituksessa vielä täsmennän, että liittyen nimenomaan parisuhteeseen. Mielestäni varsin selkeästi ilmaistu ongelma mielestäni.
ap
Ei tämä käsittääkseni kuitenkaan ole ihan normaalia (mulla siis samaa vaivaa johtuen monestakin eri diagnoosista mutta traumat pohjalla), toki useimmat ei halua koko aikaa olla yksin ja monet asiat on monien mielestä yhdessä koettuna muutenkin parempia, mutta jos on sopivasti sos elämää niin yksin ollessakin asiat kyllä tuntuu normaalisti joltain. Eli jos 99,9 % ajasta asiat herättää tunteita vain muiden seurassa niin se kai ei ole tavallista.