Muita, jotka ei koskaan saa läheisiä työkavereita?

Vierailija kirjoitti:

Huomaa muuten tän keskustelun kommenteistakin, miten naisten (oletettavasti suurin osa palstalla kirjoittelevista on naisia) sosiaaliset suhteet rakentuu. Eli täälläkin on kommenteissa moitittu ulkopuoliseksi jäävää, miettimättä hetkeäkään ulkopuolelle sulkevien ihmisten toimintaa ja mikä merkitys sillä on sosiaalisten suhteiden muodostumiselle. Kaiken lisäksi nämä samat tyypit usein kehtaavat luokitella vielä ulkopuolelle jäävän "sosiaalisesti lahjattomaksi" ja itsensä/ulkopuolelle jättävät "sosiaalisesti lahjakkaiksi."

Kerronpa salaisuuden: niinkin voi toimia, että kykenee myös sietämään ja suvaitsemaan, ehkä jopa omalla toiminnallaan vaikuttamaan kokonaisten sosiaalisten ryhmien ilmapiiriin niin, ettei siellä tarvitse kenenkään voida pahoin tai jäädä ulkopuoliseksi. Se, jos mikä on sosiaalista lahjakkuutta. Ulkopuolelle jääminen ja jättäminen taas ovat kumpikin vain saman kolikon kaksi eri puolta. Älkää siis ulkopuolellle jäävät enää vähätelkö itseänne ja kuunnelko typeriä syyllistyksiä, vaan etsikää sellaisia ihmisiä ympärillenne, joiden kanssa onnnistutte muodostamaan hyviä, tasavertaisia suhteita ja jättäkää nuo sosiaalisesti lahjattomat kiusaajat omaan arvoonsa.

Tämä! Itse entisenä kiusattuna huomaan helposti ihmisen, jota helposti hyljekstitään syystä tai toisesta ja otan sitten ihmisen itse mukaan. Kyllä se on ihan jokaisen vastuulla ottaa reilusti kaikki, ne hiljaisemmatkin mukaan. Se ei ole koskaan pelkästään sen epävarman tai aran vika, jos jää ulkopuolelle. Mutta jos ihminen on omaksunut sellaisen ajatuksen itsestään, että on tylsä ja mitätön ja kukaan ei halua ottaa mukaan, niin silloin ihminen näkee ja kuulee vain ne asiat, jotka vahvistavat tuota tulkintaa. Jos esim. joku yrittää ottaa mukaan ja sanoo, että ”huomaan, että olet surullinen ja yksinäinen, mutta tykkään sinusta kovasti ja haluaisin olla ystäväsi ja tehdä yhdessä jotakin kivaa. ” Jos ihminen kiinnittää huomion vain kohtaan ”surullinen ja yksinäinen” ja ei noteeraa tuota muuta, on mahdollista, että ihminen itse torjuu potentiaalisen ystävän lähestymisyritykset, jos hän haluaa pitää kiinni tuosta valheellisesta omakuvastaan. Tämä on oikeastaan ainoa mieleen tuleva tapaus, jossa ihminen todella itse sabotoi mahdollisuuksiaan tulla osaksi yhteisöä. (Ja tästäkin tilanteesta pääsee kyllä ulos, mutta siinä tarvitaan apua.) En sano, että tästä olisi ollenkaan kyse ap:n kohdalla, mutta kunhan pohdiskelen. :)

Onpa kiva kuulla, että ketjuun on tullut muitakin keskustelijoita, kuin noita, joiden mielestä "joukkoon kuulumattomat" ovat aina itse jotenkin syypäitä tilanteeseensa. Ihmeellistä kyllä näitä riittää ihan aikuisissa ja muuten fiksuissa ihmisissäkin.

Ihana keskustelu! Olen itse ollut vastaavanlaisessa tilantessa. En osaa avautua töissä ja olen jäykkä suorittaja. Kotona olen rempseä ja minulla on paljon ystäviä.

Minä olen ollut työelämässä nyt 26 vuotta. Nuorena sain työpaikalta muutaman kaverin, ja ne ovatkin säilyneet tähän saakka. Mutta sen jälkeen en ole ystävystynyt kenenkään kanssa töissä. Pääosin on ollut hyvin erilaisia ihmisiä lähimpinä työkavereina, kuten ikäisiäni miehiä, jotka käyttäytyvät kuin teinipojat ja hihittivätä ja puhuvat pissakakkajuttuja. Näiden kanssa jo työpäivät olivat kamalia. 

Sitten on ollut ihan mukavia työkavereita, mutta heidän maailmansa on poikennut omastani valtavasti, joten yhteistä säveltä ei ole löytynyt. Ja tällä tarkoita varakkuutta. Näillä henkilöillä työ on harrastus, ja miehillään valtavat omaisuudet. Vapaa-ajan viettotavat siis poikkeavat huimasti (luxus-huvilat, jahdit ym.). 

Nyt minulla on muutama oikein mukava työkaveri, joiden kanssa olisi kiva viettää aikaa muutenkin. Mutta tulin siihen porukkaan ns. uutena ja ovat kohta jäämässä eläkkeelle. En oikein pääse siihen porukkaan mukaan. 

Mutta ei sitten. En enää edes odota tai toivo että ystäviä sieltä löytyisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pitäisin ongelmaa koko työyhteisön ongelmana. Kaikkien pitäisi saada tuntea olevansa osa sitä riittävässä määrin ja jokaisella on vastuu, että pidetään joukko yhdessä. Ei kuppikuntia ja toisten ulkopuolelle jättämisiä.

Lisään, että tämä on toisaalta vähän eri asiaa. Voi olla hyvin kuppikuntainen työyhteisö, jossa ihmisillä on läheisiä työkavereita.

Voivat olla myös näennäisesti läheisiä ja läheisyys voi perustua myös pelkästään täysin tuohon kuppikunta-asetelmaan eikä välttämättä mitään läheisyyttä jää jäljelle, kun kuppikunta hajoaa, jos vaikka joku vaihtaa työpaikkaa.

Totta. Sellaisessa yhteisössä olisi valittava puolensa vähintään löyhästi, että olisi siinä työpaikassa "turvassa". Kuppikunnat ovat hälyttävä merkki epäterveestä työyhteisöstä, jossa huomio keskittyy ihan muihin asioihin kuin itse työntekoon.

Tarkoitin sitä, että jos päämäärä on löytää työyhteisöstä aidosti läheinen kaveri, se ei loppujen lopuksi ole kiinni siitä, millainen työyhteisö muuten on. Kaikenlaisia ihmisiä osuu kuitenkin yhteen oikeisiin ja vääriin paikkoihin. :)

Onnittelut. Et ainakaan paneskele työkavereiden kanssa eli et ole kakkonen.

Kai tämä riippuu alasta. Itse olen suunnitteluinsinööri ja mehän olemme tunnettuja siitä, ettei sosiaalisia taitoja ole. Puhumme vain silloin, kun on asiaa. Ei täällä mitään small talkkeja heitellä. Kaikki puhuttu asia liittyy jollain tavalla työtehtäviin. 

Kiitos kaikille vastauksista ja oli todella hienoa lukea teidän kokemuksista :) Pahoittelen, että en vastannut aiemmin, oli niin hirveä juhannushässäkkä ja töiden ja kaiken maailman muiden hyvien tekosyiden vuoksi ei ole ehtinyt. Nyt vihdoin pääsee ihan vaan sohvalle löhöämään ja jumittamaan.

Tuolla aiemmin joku kommentoi, että minusta varmasti aistii sen jäykkyyden tai jotain sinne päin ja se on aivan totta. Aistin sen nimittäin itse varmasti vielä pahemmin.

Tarkoitukseni ei ollut tai ole hankkia työyhteisöstä vapaa-ajan ystäviä tai läheisiä kaverisuhteita, vertasin aloituksessa itseäni omaan ystävääni, joka on aivan vastakohta minuun verrattuna.

Toivoisin ennen kaikkea olevani (edes jonkinlainen) osa työyhteisöä, enkä vain yksin pakertaa päivät pitkät. Työ on minullekin työtä ja se on se tärkein juttu, kun töitä teen, mutta varmasti itse kutakin auttaa jaksamaan (ellei tietoisesti halua olla ulkopuolinen työyhteisöstä), että saa välillä haukata happea ja jutella jostain ihan muusta. Tai sitten purkaa omia tuntemuksiaan työstä, niin kuin nyt ihmiset tekee.

Ehkä ihminen, joka ei koskaan ole ollut työyhteisössä ulkopuolinen, ei välttämättä tajuakaan, kuinka tärkeää yhteisöllisyys voi olla. Se mikä toiselle on tavanomaista, voi tuntua merkityksettömältä, ennen kuin sen äärelle pysähtyy tai itse jostain syystä joutuu ulkopuoliseksi. Pyydänkin tässä kohtaa miettimään hypoteettisesti tilannetta, että olisit töissä kuukauden, eikä sinulla olisi ketään kelle jutella. Alkaisi varmasti tuntua ikävältä.

Asiallisesta keskustelusta kiitän kovasti, harvinaista näissä ketjuissa :D Mutta tosiaan nyt nämä etätyöt vaikuttaa sen verran paljon, ettei pääse oikein treenaamaan sosiaalisuutta. Ehkä täytyy yrittää tästä yksinäisyydestä voimistuneena yrittää sitten toimistolle palatessa alkaa vain osallistumaan enemmän ja jos tulee takkiin, niin sitten tulee.

-Ap