Muita, jotka ei koskaan saa läheisiä työkavereita?

Vierailija kirjoitti:

Sammar här kirjoitti:

Mulla on sama. Miten voisi oppia luomaan sellaista samanlaista sosiaalista osaamista? Yritän ja juttelen mutta tunnen itsekin, että käy se "kääk" jossain kohtaa. En osa viedä sitä keskustelua luontevasti, jotta sellainen yhteys syntyisi. Olen hyvin onneton asian kanssa ja olisin kovin onnellinen jos jostain oppisin :D

Oppiminen onnistuu parhaten matkimalla mutta missäs sitä matkimaan pääse, kun en voi olla niissä tilanteissa mukana ja seurata.

Sellaisia yksinäisten (ei vanhuksien eikä teinien) kursse ja ei taida olla, jossa käytäisiin vain sos. tilanteiden parntamiseksi:D vai tietääkö kukaan?

Siis ei hitto mä kirjoitin just melko pitkän vastauksen ja onnistuin sitten hävittämään koko tekstin! :D

Kiitos sulle vastauksesta, helpottavaa kuulla, että en ole ainut (vaikka kyllähän mä sen tiesin) tän asian kanssa. Vaikutat tosi mukavalta ihmiseltä jo ton sun kommentin perusteella ja uskon, että varmasti lähentyisit työkavereiden kanssa, jos olisi sitä rohkeutta :)

Mä melkein osallistuin yhdelle ilmaisutaidonkurssille viime syksynä, just tän mun "ongelman" takia. En osallistunut. Multa puuttuu sitä rohkeutta ja heittäytymiskykyä.

Mulla on ihana puoliso ja muutama läheinen ystävä ja olen heistä ikionnellinen. Ja siitä, että on töitä, varsinkin näinä aikoina. En halua missään nimessä valittaa, vaan löytää ratkaisuja. Voisin lukea kaikki maailman self help -oppaat, mutta mitään ei tapahdu, jos mä en itse tee sen muutoksen eteen mitään.

Olisi ihanaa, jos joku tekisi sen aloitteen, niinsiitä olisi helppo sitten jatkaa. Mun omat rämpimisyritykset kaikkine epäonnistumisineen on niin säälittäviä, että tästä ei ole suunta kuin ylöspäin.

Vaihtoehto on tyytyä joko olemassa olevaan tilanteeseen tai sitten tehdä itse jotain.

- AP

Hei, kiitos että laitoit niin kivan vastauksen:) Minä taas suunnittelin meneväni amattöörinäyttelijöiden kerhoon (....hiljaisuus ja iso hymiö:D)

Jos ei muulla, niin siellä viimeistään vapautuisi sos. tilanteiden ja esiintymisen pelosta. Jännityn kun satun huomion keskipisteeseen, en pystynyt sen takia töissä tekemään edes yhtään aamupalaveria, vaikka halusin. Ja sit ne kahvipöytäjutut toki myös.

Pyysin ystävää mukaan kokeiluun, mutta hän sanoi ettei pysty sen verran itseäni ylittämään (en tiedä olisinkö itse pystynyt mut ajattelin kokeilla). Yksin en kyllä kykene menemään, olisi hyvä olla mukana joku vertaistuki, jonka kanssa nauraa tai itkeä kokeilun jälkeen. Ettei jäisi ihan parantumattomia traumoja.

Ja siis minä pelkään, että mä viimeistään tunnen itseäni vielä vanhainkodissakin muiten keskeellä ulkopuoliseksi, mikäli en tee asialle mitään:D

Pitäisikö perustaa joku fb vertaistuki ryhmä, jonka kautta siis voisi löytää seuraa näihin kursseihin, ryhmiin ja itsensä kehittämiseen. Sinne yksin lähteminen on just see, että jääkin käymättä. Ja samalla jakaa tietoa, jos jollain on hyviä ajattuksia, vinkkejä jms.

Mut miten sellaisen ryhmän perustaisi, kun aihe on jotenkin niin nolo (vaikka ei ole huono asia). Kaikille muille ongelmille kyllä on ne vertaistukiryhmät, mutta sosiaalinen kömpelyys tuntuu niin äärettömän nolona asiana, ettei kai kukaan uskalla perustaa ryhmää omiin nimiin....:) Ja mikä sen ryhmän nimi vielä voisi olla?:D

En jaksa lukea koko avausta. Tuo "haluaisin että voisi kertoa surutta huolista" sekä viestoso pituus paljastaa ongelmasi. Tarvitset terapeutin, et ystäviä. Ystävien ja kavereiden tulee tuoda lisäarvoa elämään ja harva kokee itkemiskaveria lisäarvoksi, vaan enemmänkin riesaksi.

Mitä siihen tulee, että ihmiset reagoivat sinun juttuihisi eri tavalla kuin muiden, vaikka olisivat ns. Samoja juttuja mökkeilystä ynnä muusta, kyse voi olla energiastasi. Intonaatio, ilmeesi, painokkuutesi, humoristisuutesi ym ym. Usein surulliset ihmiset kuvittelevat puhuvansa samoja asioita sanoessaan samat sanat kuin muut, mutta tunne sanojen taustalla on kuin yö ja päivä niihin verrattuna, jotka vetävät toisia ihmisiä luonnostaan puoleensa.

Yksi tuttu joskus valitti, ettei ole saanut ystäviä kämppiksistä tai työkavereista. Miksi ihmeessä näiden pitäisi ollakaan kavereita? Aikuinen ihminen hankkii kaverinsa yhteisten harrastusten ja kiinnostustenkohteiden kautta, ei se ole työnantajan tai vuokranantajan vastuulla. Ja niiden kavereiden kanssa tehdään asioita yhdessä, sen sijaan että vellotaan toisen tai molempien draamassa. Toki draamailijoilla ja juoruilijoilla on omat kuppikuntansa, mutta suosittelisin kyllä mieluummin jotain ratkaisukeskeistä terapiaa ja aktiivista toimintaa. Mieliala ja mielenmaisema ovat nimittäin vahvasti sidoksissa kehon hyvinvointiin ja aktiivisuustasoon. Ihminen ei ole mikään objekti, joka olisi suunniteltu istumaan paikallaan elämänsä velloen siinä tai tässä. Nuku, syö ja liiku sopivassa suhteessa, niin mielialasi alkaa pikkuhiljaa parantua ja alat saamaan niitä kavereitakin.

En minäkään saa työkavereita varsinkaan ikäisistäni ihmisistä. Eikä mulla kyllä ole kavereita muutenkaan, mutta ei se minua haittaa.

m32

"Vika onkin varmaan juuri siinä, etten osaa antaa itsestäni mitään."

Minulla on täysin tämä sama ongelma. Kukaan ei koskaan puhu mun kanssa, koska, no ei ne tiedä mistä puhuisivat mun kanssa kun ei ole mitään yhteistä, oikein yhtään missään. Ja olen kai niin tylsä ihminen että en osaa mitään rentoa läpänheittoakaan. Niin jäljelle jää vain asialliset aiheet, joista toki joskus voi puhua, mutta ei mitään syviä ystävyys-suhteita sellaisten pohjalle rakenneta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on uskomattoman tarkka, sosiaalinen vaisto aistia epämukavuus ja kiusaantuneisuus. He aistivat sen sinusta, ja tuntevat yhtäkkiä myös oman olonsa tukalaksi seurassasi ja siksi pysyttelevät etäällä.

Sinun pitäisi jotenkin saada itsesi arvostamaan itseäsi ensin. Usko, että sinun juttusi ovat mielenkiintoisia, sinä olet hauska tyyppi ja että on tärkeää, että kaikki kuulevat just sun mielipiteen. Usko, että voit antaa kavereille paljon, ilahduttaa heitä ja että kaikki tapaavat aina mielelläsi sinua. Usko, että olet hyvä kuuntelija, voit auttaa toisia ja että sinun tukesi merkitsee.

Tämä on vaikeaa. Oletko ollut terapiassa? Kannattaa kokeilla. Itsensä arvostaminen ja hyväksyminen on avain hyviin ihmissuhteisiin.

En ole ap mutta ei terapiakaan välttämättä auta. Jos on sosiaalisesti kömpelö, sitä on lähes mahdotonta korjata. Ja kuten sanoit, ihmiset vaistoavat sosiaalisesti heikot tyypit uskomattomalla tarkkuudella. Lopulta kyse on vain siitä antavatko he sille tyypille armoa, vai alkavatko vältellä. Useimmiten vältellään.

Ja jos joku ei välttele, se on niin poikkeuksellisen tilanne, että helposti menen itse ihan puihin ja mokaan sen tilanteen. Koska se on mulle niin harvinaista, että joku edes suostuu juttelemaan kanssani.

Itse olen 40+ nainen ja aina ollut yksinäinen haahuilija, minne tahansa menen. Kouluun, työpaikalle, tapahtumiin, olen aina yksin. Tuntuu että olen näkymätön. Mutta enhän minä ole näkymätön, olen tajunnut sen että kyseessä on lopulta se ettei minussa yksinkertaisesti ole mitään kiinnostavaakaan. Olen vain outo. Jo teininä mua ei kiinnostanut ne asiat mitkä muita teinejä kiinnosti, vaan touhusin ihan omia juttujani. Näin se vaan joillakin menee. Ei ihmisiä voi pakottaa kiinnostumaan, pitää olla itse kiinnostava. Mutta minä en ole.

En ole koskaan ollut enkä tule olemaan. Olen sen asian joutunut hyväksymään.

En oikein usko ettet olisi kiinnostava. Mulla on vähän samoja kokemuksia, yksinäistyin jo nuorena ja läheiset ihmissuhteet ovat jääneet vähiin tai melkeinpä väliin. Olen ollut sulkeutunut ja häpeä on eristänyt minua paljonkin nuorempana. Nyt olen mielestäni varsin ehjä ( hyväksyn itseni enkä jatkuvasti vertaa itseäni muihin/tunne alemmuutta) mutta tajuan myös että oman elämän ja kokemusten jakaminen ei onnistu ihan tuosta vaan ja kenen kanssa tahansa.

Toisaalta olen melko tottunut ja tyytyväinen yksinolooni. Jonkinverran olen käynyt fb miiteissä ja ovat olleet aika apeita kokemuksia, pinnallisia. Mulla on mennyt paljon uskoa someen ihmisten todellisena yhdistäjänä, korvikesosiaalisuutena se menee.

Kai ikäkin tekee sen, että sitä jotenkin haluaa suojella itseään kaikelta falskilta ja hyväksikäyttävältä sosiaalisuudelta. Kyllä elämme vaikeaa aikaa mitä todellisiin syviin ihmissuhteisiin tulee. Tai sitten se on minun kuplani josta katselen. Mikään pinnallinennläpänheitto kaljan äärellä ei kiinnosta sentin vertaa.

Minulla on vähän sama ongelma. Olen luonteeltani aika ujo ja sulkeutunut ja on vaikea tutustua syvällisemmin ihmisiin. Olen lisäksi määräaikainen/sijainen ja seilaan paikasta toiseen, joten en pääse tutustumaan edes kunnolla. Olen huomannut, että monissa työpaikoissa on aika tiivis porukka. Monet ovat tunteneet 10-20 vuotta ja kahvipöydässä jutellaan aika henkilökohtaisistakin asioista. Itsestäni taas tuntuu vaikealta päästä mukaan, kun olen joka paikassa vain käymässä. Muutamasta työpaikasta on jäänyt tuttuja, joiden kanssa jäädään kaupassa vaihtamaan kuulumisia ja lenkillä törmätessä mennään yhtä matkaa. 

Minäkin olen vähän tuollainen yksinäinen haahuilija niin kuin joku kirjoitti aikaisemmassa viestissä. Tunnen itseni näkymättömäksi ja epäkiinnostavaksi. Muistan jo kouluaikoina kokeneeni ulkopuolisuuden tunteita. Huomaan töissäkin olevani vähän näkymätön. En osaa tuoda itseäni esille ja tällainen tulee helposti jyrätyksi. Minulla on jatkuva pelko ja häpeä huonommuudesta. Ehkä terapia voisi auttaa hyväksymään itsensä ja pääsemään eroon traumoista ja sulkeutuneisuudesta. Olen lukenut paljon Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja temperamentista ja ujoudesta ja saanut apua niistäkin. Suosittelen niitä muillekin. 

Riippuu alasta ja työpaikasta. Omalla alalla pidetään työkaverit työkavereina yleensä.

Tuttua, itsekään en ole koskaan ystävystynyt työkaverin kanssa. Monet kun puhuu kuinka korona-ajan etätyöt ovat yksinäisiä ja kuinka työssä on palkan lisäksi tärkeää työyhteisö ja sosiaaliset kontaktit. Vaan ei minulla...On minulla kavereita mutta he ovat eri alalla.

Luulen, että Ap ei ole tarkoittanut sellaista parhaat kaverukset -kaveruutta. Vaan sitä, että olisi muuten vaan kivaa seuraa työpävän aikana ja joskus kivoja "omia" juttuja. Kun ollaan puolet elämästä töissä, oli hyvä kun siltä puolikkaaltakin saa jotain positiivista, ilonaihetta esim tauoilla ja yhteisöön kuulumisen tunnetta. No tiedätte kyllä

Vierailija kirjoitti:

Joo,saisin kyllä työkavereista varmaankin läheisiä mutta en halua ! Olen ehdottomasti 30 vuotisen työurani aikana pitänyt visusti erillään työkaverit ja ystävät! En myöskään halua että työkaverit tietää kaiken yksityis elämästäni. Työ on työtä ja muualta on hyvät ystävät. Ei tulisi mieleenkään esim.pyytää jotain työkaveria tulemaan omaan kotiini, huh huh. 

Mulla sama. Duunikaverit on duunissa ja ystävät työajan ulkopuolella. On meillä duunissa niitä, jotka on "ystäviä" mutta kun kuuntelee niitä, niin haukkuvat vaan toisiaan. Yks jakaa koko elämänsä ja muut puhuu paskaa sitten.

Kuulostaa huonolta työilmapiiriltä. Naiset läyhää pelkkää paskaa muista ja jos joku tähän ei kykene niin tämän seura ei kiinnosta.

Mulla oli vähän sama juttu pitkäaikaisessa työpaikassa, josta irtisanouduin kun en enää lainkaan viihtynyt.

Eipä silti, kuulin jälkeenpäin mitä he minusta olivat juorunneet ja keksineet kaikkea outoa ja pahaa, joten ihan hyvä, etten ollut kertonut yksityiselämästäni ja tekemisistäni kovin syvällisiä kelleen siinä paikassa.

Perustin firman ja sen kautta voin tehdä etätöitä niin paljon kuin sielu sietää. Juttukaverit ovat netissä.

Minäkin opettelin miten luontevasti osallistua keskusteluun ja antaa itsestäni jotakin. En halua olla liian avoin ja kertoa kaikkea yksityiselämästäni. Se auttoi aika paljon kun hoksasin, että jokainen puhuu niin mielellään itsestään ja aloin kiinnostua heistä ja esittää lisäkysymyksiä. Niihin sitten itsekin omalta osaltani vastailin ja opin vähän avoimemmaksi.

Mitään sydänystäviä en töistä hakenutkaan, mutta että voidaan esim. työpäivän aikana käydä kahvilla yhdessä ja lounaalla ulkona syömässä.

Tunnen sympatiaa sua kohtaan ap, ja mulla on samanlaisia kokemuksia. Työskentelen varhaiskasvatuksessa ja ainakin yksi syy on se, että olen vaihtanut työpaikkaa usein. Lisäksi tuntuu usein, että olen ns. eri puuta työkavereideni kanssa, eli meillä ei oikein ole mitään yhteistä työn lisäksi. Olen siviilissä todella kaukana alalleni tyypillisestä työntekijästä, jotka ovat usein hyvin kilttejä, vähän "hissukan" puoleisia ja todella mukavia, mutta äärimmäisen "tavallisia" ihmisiä. Heidän arki-iltansa tuntuvat koostuvan telkkarin katsomisesta, lomat mökille menosta ja ehkä kerran vuodessa matkustetaan ulkomaille jonnekin turistikohteeseen rannalle makaamaan. Juhlimisesta käsitys on mennä baariin ja juoda itsensä humalaan.

Olen muutaman kerran kertonut jotain omista harrastuksistani tai puuhistani, mutta heti kun mainitsen katsoneeni kiinnostavan dokumentin Yle Areenasta tai olleeni illalla melomassa merellä, keskustelu sammuu jäätävästi. Musiikki-, kirja-, tyylimieltymykseni ovat erilaiset kuin muiden, tuntuu, että kaikki mitä teen, on ihan erilaista. Mua on myös työpaikkakiusattu tämän erilaisuuden ja jonkin ammatillisen kateuden vuoksi, sekin on varmasti jättänyt jälkensä. On siis vaikea uskoutua tai luottaa, kun on aiemmin saanut kohdata ulkopuolelle sulkemista, vähättelyä ja mitätöintiä. Mulla on onneksi tosi paljon kavereita työelämän ulkopuolelta, joten ei oikeastaan enää haittaa olla tietyllä tavalla ulkopuolinen työpaikan porukoissa. Myös se varmasti vaikuttaa, että olen naisvaltaisella alalla töissä, eli siellä tuntuu helpommin syntyvän näitä kuppikuntia, selän takana kuiskuttelua ja kateutta.

Mäkin suosittelisin terapiaa, että pääsisit jännityksestä ja jäykkyydestä eroon. Me eletään vain kerran ja jos tämä on asia, jonka haluaisit muuttaa, niin panosta siihen ja käy vaikka kerran tai pari juttelemassa ammattilaisen kanssa.

Huomaa muuten tän keskustelun kommenteistakin, miten naisten (oletettavasti suurin osa palstalla kirjoittelevista on naisia) sosiaaliset suhteet rakentuu. Eli täälläkin on kommenteissa moitittu ulkopuoliseksi jäävää, miettimättä hetkeäkään ulkopuolelle sulkevien ihmisten toimintaa ja mikä merkitys sillä on sosiaalisten suhteiden muodostumiselle. Kaiken lisäksi nämä samat tyypit usein kehtaavat luokitella vielä ulkopuolelle jäävän "sosiaalisesti lahjattomaksi" ja itsensä/ulkopuolelle jättävät "sosiaalisesti lahjakkaiksi."

Kerronpa salaisuuden: niinkin voi toimia, että kykenee myös sietämään ja suvaitsemaan, ehkä jopa omalla toiminnallaan vaikuttamaan kokonaisten sosiaalisten ryhmien ilmapiiriin niin, ettei siellä tarvitse kenenkään voida pahoin tai jäädä ulkopuoliseksi. Se, jos mikä on sosiaalista lahjakkuutta. Ulkopuolelle jääminen ja jättäminen taas ovat kumpikin vain saman kolikon kaksi eri puolta. Älkää siis ulkopuolellle jäävät enää vähätelkö itseänne ja kuunnelko typeriä syyllistyksiä, vaan etsikää sellaisia ihmisiä ympärillenne, joiden kanssa onnnistutte muodostamaan hyviä, tasavertaisia suhteita ja jättäkää nuo sosiaalisesti lahjattomat kiusaajat omaan arvoonsa.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen sympatiaa sua kohtaan ap, ja mulla on samanlaisia kokemuksia. Työskentelen varhaiskasvatuksessa ja ainakin yksi syy on se, että olen vaihtanut työpaikkaa usein. Lisäksi tuntuu usein, että olen ns. eri puuta työkavereideni kanssa, eli meillä ei oikein ole mitään yhteistä työn lisäksi. Olen siviilissä todella kaukana alalleni tyypillisestä työntekijästä, jotka ovat usein hyvin kilttejä, vähän "hissukan" puoleisia ja todella mukavia, mutta äärimmäisen "tavallisia" ihmisiä. Heidän arki-iltansa tuntuvat koostuvan telkkarin katsomisesta, lomat mökille menosta ja ehkä kerran vuodessa matkustetaan ulkomaille jonnekin turistikohteeseen rannalle makaamaan. Juhlimisesta käsitys on mennä baariin ja juoda itsensä humalaan.

Olen muutaman kerran kertonut jotain omista harrastuksistani tai puuhistani, mutta heti kun mainitsen katsoneeni kiinnostavan dokumentin Yle Areenasta tai olleeni illalla melomassa merellä, keskustelu sammuu jäätävästi. Musiikki-, kirja-, tyylimieltymykseni ovat erilaiset kuin muiden, tuntuu, että kaikki mitä teen, on ihan erilaista. Mua on myös työpaikkakiusattu tämän erilaisuuden ja jonkin ammatillisen kateuden vuoksi, sekin on varmasti jättänyt jälkensä. On siis vaikea uskoutua tai luottaa, kun on aiemmin saanut kohdata ulkopuolelle sulkemista, vähättelyä ja mitätöintiä. Mulla on onneksi tosi paljon kavereita työelämän ulkopuolelta, joten ei oikeastaan enää haittaa olla tietyllä tavalla ulkopuolinen työpaikan porukoissa. Myös se varmasti vaikuttaa, että olen naisvaltaisella alalla töissä, eli siellä tuntuu helpommin syntyvän näitä kuppikuntia, selän takana kuiskuttelua ja kateutta.

Uskomatonta että on ihmisiä, joita ei kiinnosta tiede?dokumentit tai meri, itseäni ainakin kiinnostavat. Mutta kai nuo perinteisten naisvaltaisten alojen naiset on vaan sitä lapset-koti-elämää viettäviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä pitäisin ongelmaa koko työyhteisön ongelmana. Kaikkien pitäisi saada tuntea olevansa osa sitä riittävässä määrin ja jokaisella on vastuu, että pidetään joukko yhdessä. Ei kuppikuntia ja toisten ulkopuolelle jättämisiä.

Lisään, että tämä on toisaalta vähän eri asiaa. Voi olla hyvin kuppikuntainen työyhteisö, jossa ihmisillä on läheisiä työkavereita.

Voivat olla myös näennäisesti läheisiä ja läheisyys voi perustua myös pelkästään täysin tuohon kuppikunta-asetelmaan eikä välttämättä mitään läheisyyttä jää jäljelle, kun kuppikunta hajoaa, jos vaikka joku vaihtaa työpaikkaa.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on uskomattoman tarkka, sosiaalinen vaisto aistia epämukavuus ja kiusaantuneisuus. He aistivat sen sinusta, ja tuntevat yhtäkkiä myös oman olonsa tukalaksi seurassasi ja siksi pysyttelevät etäällä.

Sinun pitäisi jotenkin saada itsesi arvostamaan itseäsi ensin. Usko, että sinun juttusi ovat mielenkiintoisia, sinä olet hauska tyyppi ja että on tärkeää, että kaikki kuulevat just sun mielipiteen. Usko, että voit antaa kavereille paljon, ilahduttaa heitä ja että kaikki tapaavat aina mielelläsi sinua. Usko, että olet hyvä kuuntelija, voit auttaa toisia ja että sinun tukesi merkitsee.

Tämä on vaikeaa. Oletko ollut terapiassa? Kannattaa kokeilla. Itsensä arvostaminen ja hyväksyminen on avain hyviin ihmissuhteisiin.

Minulle tulee ennemminkin mieleen, että työpaikalla voi olla kiusaajia, jotka haistavat ap:n kiltteyden. Oletko ap ollut koulukiusattu? Tuo pahan puhuminen takana päin viittaa ilmapiiriongelmiin. Toinen asia, joka tulee mieleen on se, että syy miksi ap ei pääse lähelle näitä ihmisiä voi olla se, ettei ap halua lähteä mukaan pahan puhumiseen. Ap, olen myös hyvin perinteinen tyyppi, en roiku somessa ja olen monella tavalla oman polun kulkija ja en lähde työpaikalla puhumaan muista pahaa, vaan yritän tuoda esiin positiivisia asioita ja ylläpitää hyvää ilmapiiriä. Toisaalta usein tuen ja kuuntelen kollegoitani ja heidän murheitaan ja autan heitä parhaani mukaan. Olen ex-kiusattu ja tiedän, että varsinkin luonnehäiriöinen henkilö haistaa tämän kiltteyden ja alistuvuuden minussa (olen oppinut tosin pitämään parempaa huolta rajoistani). Kuitenkin jään aina yksin, vaikka olen tosi ahkera ja luotettu työntekijä. Luulen, että tämä erilainen suhtautumistapani asioihin on suurin syy siihen. Olen kuitenkin oppinut hyväksymään tätä asiaa ja voin todeta, että olen mielelläni onnellinen pienessä piirissäni omana itsenäni kuin että koittaisin hirveästi sopeutua joukkoon, johon minua ei aidosti ystävänä haluta :)