Lue keskustelun säännöt.
Ajattelen jatkuvasti, että elämäni olisi ollut yhtä hyvää tai parempaa lapsettomana
09.06.2020 |
Minulle ei käsitykset perhe-elämästä ja todellisuus kohdanneet. Ajattelin, että rakkaus lasta kohtaan on sitä "jotain käsittämätöntä" ja että perhe-elämä tuo rankkuudessaankin säännöllisesti palkintoja, joiden takia se kannattaa.
Tunnen kuitenkin, että ehkä olen jäänyt miinuspuolelle. Rakkaus ei ole mitään sanoinkuvaamatonta, vaan iha tavallista. Intensiivisissä parisuhteissa rakkaus on ollut yhtä syvää ja jännittävämpää, mutta laadultaan tietenkin ihan erilaista ja eri asia. Ne kivat asiat mitä vanhemmuus tarjoaa - lapsen seurassa oleminen, asioiden opettaminen, yhdessä tekeminen jne. eivät ole kauhean palkitsevia. Vaikka lapsen kanssa onkin välillä kiva olla, niin todella usein se on hyvin kuluttavaa, sillä satuin saamaan lapsen, jolla uhmakaudet ovat aika rankkoja ja monesti yksinkertaiset asiat aiheuttavat ongelmia (siirtymätilanteiden vastustus, vänkääminen, kiukkuaminen) joten se, että olisi yhdessä mukavaa, on aikamoisen huhkimisen tulos.
Melkein yhtä täyden, mutta helpomman elämän olisin varmaan saanut keskittymällä aikuisten välisiin ihmissuhteisiin sekä työhön.
Toisaalta en tietenkään voi tietää, kuinka olisi käynyt ilman lasta. Ehkä olisin luisunut vaikka päihteiden käyttöön, koska en kokisi intoa tähdätä minnekään korkeammalle pelkästään itseni takia. Ehkä en tajuaisi nauttia niin pienistä asioista, kuten esimerkiksi välillä laskeutuvasta hiljaisuudesta. Ehkä en olisi näin kärsivällinen vaan valittaisin paljon turhemmasta ja standardit olisivat huippukorkealla. Ehkä olisin tuomitsevampi muita kohtaan, jos itsellä olisi asiat sujuneet helposti. Tai ehkä olisi jäänyt vaivaamaan, millainen äiti olisin ja jäänkö jostain pahasti paitsi.
Mutta toisaalta... Parhaassa tapauksessa olisin pystynyt kartuttamaan omaisuutta huomattavasti enemmän. Olisin tavannut enemmän ihmisiä. Tai olisin pystynyt todella syventymään omiin harrastuksiini niin, että olisin todella taitava yhdessä tai useammassa työn ulkopuolisessa asiassa.
Tällaisia mietteitä nuorena aikuisena lapsen saaneelta, jolla ei siis aikuiselämää ilman lasta paljon ehtinyt olla.
Mutta siis se, mitä olen jäänyt ihmettelemään on, että missä oli se kliimaksi. Minusta lapsiperhe-elämä on parhaimmillaan ihan ok, ei mitään erityistä merkitystä ja onnea tuovaa - ei edes onnistumisen kokemuksia.
Kommentit (61)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lapseton 27 vuotias sinkku ja minullekkin lapsen saaneet ihmiset kertovat juurikin tuosta "kun saat lapsen niin tunnet niin suurta rakkautta lasta kohtaan joka niin upeaa ja ihmeellistä, kerran elämässä koettavaa, päivä on aina parempi kun lapselta saa halin ja lapsi on niin sinusta riippuvainen, lapsi kasvattaa sinua ihmisenä ja parantaa kärsivällisyyttä"..hohhoijaa.
Tuntuu että joillain tunnemaailma on vihanneksen luokkaa minkä takia ei ole elämässä kokenut mielentärisyttävää rakkautta toiseen ihmiseen ja sen takia sitten lapsen saanti on se ihmeellisin asia. Varmasti naisena on ihmeellinen kokemus kantaa lasta sisällä mutta olen pessimisti-realistinen ihminen ja erityisherkkä, en näe mitään ruusunpunaisten lasien läpi vaan kovan todellisuuden. Lapsen kantaminen ja synnyttäminen on kovaa hommaa, kipuja tulee ja fyysisiä ongelmia voi jäädä, rahaa menee, yöunet jäävät väliin, lapsi voi olla joko helppo tai vaikea. Tiedän vain sen ettei lapsen saanti ole minua varten. Joillekkin se sopii, joillekin ei ja siihen on syy. Ei voi olettaa että lapsen saanti on kaikille niiiiin ihanaa...no ei varmasti ole! Ihanaa olla sinkku ja keskittyä itseeni ^_^
Tyypillinen vela. Täynnä itseään ja omaa itsekkyyttään, mitään ei tiedä lapsen saamisesta tai rakkaudesta lapseen mutta silti alentaa vanhemman rakkautta ”tunne elämä vihanneksen luokkaa.”
En ole tuo jolle vastasit, mutta hiljan näin kuinka oletettiin että luulen rakkauteni kissoihin olevan lapsiin verrattavaa. Kyllä siinä tuli väkisinkin mieleen että eikö vanhemmat ole esimerkiksi rakastaneet omia vanhempiaan tai ketään ennen omia lapsiaan, koska kai normaali ihminen tajuaa että rakkaus kissoja kohtaan ei ole verrattavissa rakkauteen ihmisiä kohtaan vaikka lapsia ei olisi?
Että outo oletus minun mielenmaisemastani joka voi lähinnä selittyä projisoimalla omaa tunnevammaisuuttaan ennen lisääntymistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, mun mielestä on hienoa että tästäkin asiasta uskalletaan välillä puhua rehellisesti. Kiitos kun kirjoitit
Kuulostaa painajaismaiselta. Onneksi lasten hankkiminen on meidän kulttuurissamme vapaaehtoista ja aborttikin on helposti saatavissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis otetaan vaikka sellainen kiva juttu kun leffan katselu yhdessä. Kysyn onko valmis ja pistän leffan pyörimään. Lapsi alkaa heilumaan ja hakemaan hyvää asentoa, kestän tätä jonkin aikaa kunnes on pakko pausettaa, ja sanoa että sano sitten kun olet asettunut ja oikeasti valmis. Sitten lapsi alkaa naksutella sormiaan, sanon että voitko lopettaa tuon. Sitten syöminen ja juominen. Pakko sanoa, että pliis syö suu kiinni ja että pyyhi kädet paperiin, ei paitaan (!). Sitten kärvistelen rouskutusta ja hörpintää sen aikaa, että eväät on loppu. Joko siis mä venyn ja kestän kaikkea tätä, tai sitten lapsi hermostuu jossain vaiheessa kun "koko ajan valitan jostain". Mutta siis ei ole sellainen mukava ja rento aktiviteetti meille välttämättä...ei ole tietenkään pakko elokuvia katsoa, ja joskus sekin on mennyt ilman enempiä ongelmia, mutta näin ongelmaa kuvaillakseni ja esimerkkinä.
Nykyään se myös suuttuu ja ottaa itseensä , että valitan, kun kehotan että pyyhkii naamastaan ruuat pois. Lapsi ei ikinä tajua eikä meinaa uskoa, että on lääppinyt ruokaa naamaansa ja häntä ei varsinaisesti haittaa olla ihmisten ilmoilla epäsiistinä. ApVoi lapsiraukka.. oikeasti valitat siitä että hän syö SINUN mielestäsi liian kovaa?? Tuo on henkistä väkivaltaa!!
Sinä se et tunnista provoa vaikka sellainen kävelee sun yli.
Ap on tavallinen vela, joka inhoaa lapsia voimallisesti.
Tiedoksi: ei velat inhoa lapsia, miksi inhoaisivat? En minä ainakaan, tuskin moni muukaan.
Minä rakastan lapsiani (10 ja 8v), mutta voin rehellisesti sanoa että nyt valitsisin toisin jos voisin tämän elämän elää uudelleen. Eli kadun valintaani, MUTTA se ei tarkoita ettenkö rakastaisi.
m39
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lapseton 41 vuotias mies. Siskoillani on molemmilla 3 lasta enkä kyllä tiedä miksi itse haluaisin sellaisia enää. Ennen se oli toisin ja tykkäsin paljon leikkiä siskon lasten kanssa, mutta kun oma vaimo vain venytti sitä lastentekoa äärettömiin niin laitoin 40 täytettyäni putket kiinni ja sanoin, että ei sitten. Ei kiinnosta alkaa 45-vuotiaana tms. isäksi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lapseton 27 vuotias sinkku ja minullekkin lapsen saaneet ihmiset kertovat juurikin tuosta "kun saat lapsen niin tunnet niin suurta rakkautta lasta kohtaan joka niin upeaa ja ihmeellistä, kerran elämässä koettavaa, päivä on aina parempi kun lapselta saa halin ja lapsi on niin sinusta riippuvainen, lapsi kasvattaa sinua ihmisenä ja parantaa kärsivällisyyttä"..hohhoijaa.
Tuntuu että joillain tunnemaailma on vihanneksen luokkaa minkä takia ei ole elämässä kokenut mielentärisyttävää rakkautta toiseen ihmiseen ja sen takia sitten lapsen saanti on se ihmeellisin asia. Varmasti naisena on ihmeellinen kokemus kantaa lasta sisällä mutta olen pessimisti-realistinen ihminen ja erityisherkkä, en näe mitään ruusunpunaisten lasien läpi vaan kovan todellisuuden. Lapsen kantaminen ja synnyttäminen on kovaa hommaa, kipuja tulee ja fyysisiä ongelmia voi jäädä, rahaa menee, yöunet jäävät väliin, lapsi voi olla joko helppo tai vaikea. Tiedän vain sen ettei lapsen saanti ole minua varten. Joillekkin se sopii, joillekin ei ja siihen on syy. Ei voi olettaa että lapsen saanti on kaikille niiiiin ihanaa...no ei varmasti ole! Ihanaa olla sinkku ja keskittyä itseeni ^_^
Tyypillinen vela. Täynnä itseään ja omaa itsekkyyttään, mitään ei tiedä lapsen saamisesta tai rakkaudesta lapseen mutta silti alentaa vanhemman rakkautta ”tunne elämä vihanneksen luokkaa.”
Typerä oletus, että vela olisi itsekäs. Minäkin olen vuosikaudet elämästäni uhrannut toisten tukemiseen omaishoitajana. Jokaisen elämä on yksilöllinen. Ei vela tarkoita itselleen elämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo on juuri suurin syy miksi tuskin hankin lapsia. Haluaisin, jos tietäisin millainen tyyppi sieltä tulee, mutta tuurillani se on kovaääninen tilaa vievä meluaja joka ei pysy paikallaan hetkeäkään. En pystyisi olemaan sellaiselle kovin kummoinen äiti. Ja vieläpä kun niitä ei kai nykyään saisi komentaa tai kasvattaa, se ettei lapsen anna meluta ja juosta ympäri kämppää nähdään nykyään kai suunnilleen henkisenä väkivaltana. Koska adhd-riehunta ja meteli on sitä että lapsen pitää saada olla lapsi tai se menee pilalle...
Jos joku vanhempi täällä on eri mieltä tästä kuvitelmasta ja on jopa rajoittanut lastensa metelöintiä niin kerrothan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lapseton 27 vuotias sinkku ja minullekkin lapsen saaneet ihmiset kertovat juurikin tuosta "kun saat lapsen niin tunnet niin suurta rakkautta lasta kohtaan joka niin upeaa ja ihmeellistä, kerran elämässä koettavaa, päivä on aina parempi kun lapselta saa halin ja lapsi on niin sinusta riippuvainen, lapsi kasvattaa sinua ihmisenä ja parantaa kärsivällisyyttä"..hohhoijaa.
Tuntuu että joillain tunnemaailma on vihanneksen luokkaa minkä takia ei ole elämässä kokenut mielentärisyttävää rakkautta toiseen ihmiseen ja sen takia sitten lapsen saanti on se ihmeellisin asia. Varmasti naisena on ihmeellinen kokemus kantaa lasta sisällä mutta olen pessimisti-realistinen ihminen ja erityisherkkä, en näe mitään ruusunpunaisten lasien läpi vaan kovan todellisuuden. Lapsen kantaminen ja synnyttäminen on kovaa hommaa, kipuja tulee ja fyysisiä ongelmia voi jäädä, rahaa menee, yöunet jäävät väliin, lapsi voi olla joko helppo tai vaikea. Tiedän vain sen ettei lapsen saanti ole minua varten. Joillekkin se sopii, joillekin ei ja siihen on syy. Ei voi olettaa että lapsen saanti on kaikille niiiiin ihanaa...no ei varmasti ole! Ihanaa olla sinkku ja keskittyä itseeni ^_^
Tyypillinen vela. Täynnä itseään ja omaa itsekkyyttään, mitään ei tiedä lapsen saamisesta tai rakkaudesta lapseen mutta silti alentaa vanhemman rakkautta ”tunne elämä vihanneksen luokkaa.”
En ole tuo jolle vastasit, mutta hiljan näin kuinka oletettiin että luulen rakkauteni kissoihin olevan lapsiin verrattavaa. Kyllä siinä tuli väkisinkin mieleen että eikö vanhemmat ole esimerkiksi rakastaneet omia vanhempiaan tai ketään ennen omia lapsiaan, koska kai normaali ihminen tajuaa että rakkaus kissoja kohtaan ei ole verrattavissa rakkauteen ihmisiä kohtaan vaikka lapsia ei olisi?
Että outo oletus minun mielenmaisemastani joka voi lähinnä selittyä projisoimalla omaa tunnevammaisuuttaan ennen lisääntymistä.
Älä ota lemmikkejä jos et rakasta niitä. Meille ne ovat perheenjäseniä, rakkaita hoidettavia, ihmisestä täysin riippuvaisia, iso sitoumus. Ei mitään mikä voidaan lykätä muiden hoitoon jos kyllästyy. En koe, että lemmikin kuoltua suru olisi jotenkin pienempi kuin ihmisen kuoltua, vaikka olen läheisiä ihmisiäkin menettänyt.
Tarkoittaako tämä lemmikin pitämistä ihmisenä? Ei tietenkään, lemmikille taataan hyvä, lajityypillinen elämä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä vähän aina ihmettelen, että ihmiset tyytyy koko ikänsä täysin samanlaiseen elämään. Olen 43v pääkaupunkiseutulainen ja kaveripiirissä suurin osa on lapsettomia. Kaikilla hyvät duunit yms. mutta elämä on pohjimmiltaan töihin-kotiin-harrastuksiin-kotiin-nukkumaan. Tätä ollut opiskeluiden loppumisesta asti jo noin 20 vuotta. Aina puhutaan miten rajattomat ovat lapsettomien mahdollisuudet, mutta aika harva niitä tuntuu ihan oikeasti käyttävän.
Itsellä nyt 15- ja 16-vuotiaat lapset. Ovat paljon omissa menoissaan, joten aikaa itselleni taas on. Kyllähän tämä vuosien jälkeen tuntuu hienolta, kun suoraan töistä voi kirmata salille ja käydä miehen kanssa viikonloppuna ulkona syömässä yms. Mutta äärettömän kiitollinen olen, että sain myös hetken elää aivan toisenlaista elämää. Vaikka se raskasta joskus olikin. Ja jos minulle lastenlapsia suodaan, niin varmasti on hieno elämänvaihe taas sekin. Mutta se nyt ei ole itsestäni kiinni, joten turha miettiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis otetaan vaikka sellainen kiva juttu kun leffan katselu yhdessä. Kysyn onko valmis ja pistän leffan pyörimään. Lapsi alkaa heilumaan ja hakemaan hyvää asentoa, kestän tätä jonkin aikaa kunnes on pakko pausettaa, ja sanoa että sano sitten kun olet asettunut ja oikeasti valmis. Sitten lapsi alkaa naksutella sormiaan, sanon että voitko lopettaa tuon. Sitten syöminen ja juominen. Pakko sanoa, että pliis syö suu kiinni ja että pyyhi kädet paperiin, ei paitaan (!). Sitten kärvistelen rouskutusta ja hörpintää sen aikaa, että eväät on loppu. Joko siis mä venyn ja kestän kaikkea tätä, tai sitten lapsi hermostuu jossain vaiheessa kun "koko ajan valitan jostain". Mutta siis ei ole sellainen mukava ja rento aktiviteetti meille välttämättä...ei ole tietenkään pakko elokuvia katsoa, ja joskus sekin on mennyt ilman enempiä ongelmia, mutta näin ongelmaa kuvaillakseni ja esimerkkinä.
Nykyään se myös suuttuu ja ottaa itseensä , että valitan, kun kehotan että pyyhkii naamastaan ruuat pois. Lapsi ei ikinä tajua eikä meinaa uskoa, että on lääppinyt ruokaa naamaansa ja häntä ei varsinaisesti haittaa olla ihmisten ilmoilla epäsiistinä. ApVoi lapsiraukka.. oikeasti valitat siitä että hän syö SINUN mielestäsi liian kovaa?? Tuo on henkistä väkivaltaa!!
Sinä se et tunnista provoa vaikka sellainen kävelee sun yli.
Ap on tavallinen vela, joka inhoaa lapsia voimallisesti.
Tiedoksi: ei velat inhoa lapsia, miksi inhoaisivat? En minä ainakaan, tuskin moni muukaan.
Miksi yleistät, puhu vain omasta puolestasi. On olemassa myos paljon veloja jotka eivät voi sietää lapsia, esim. minä. Vastustan tuota kliseetä "en halua omia lapsia, mutta tottakai raaaaakastan muiden lapsia", se on hyvin rajoittava ajatusmaailma ja yhä ylläpitää ajatusta että kaikki (etenkin naiset) ovat aina lapsirakkaita. Eivät ole eikä tarvitse olla.
Pakollinen diclaimer: se että inhoaa lapsia ei tarkoita että niitä satuttaisi. Inhoan myos moottoripyoriä mutta en juokse kaduilla kaatamassa niitä, toivonpa vain ettei niitä olisi edes olemassa ja irvistän aina sisäisesti kun sellainen tulee vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitä vähän aina ihmettelen, että ihmiset tyytyy koko ikänsä täysin samanlaiseen elämään. Olen 43v pääkaupunkiseutulainen ja kaveripiirissä suurin osa on lapsettomia. Kaikilla hyvät duunit yms. mutta elämä on pohjimmiltaan töihin-kotiin-harrastuksiin-kotiin-nukkumaan. Tätä ollut opiskeluiden loppumisesta asti jo noin 20 vuotta. Aina puhutaan miten rajattomat ovat lapsettomien mahdollisuudet, mutta aika harva niitä tuntuu ihan oikeasti käyttävän.
Harmi että sulla on tylsiä kavereita. Itse olen elänyt "monta erilaista elämää", joista lisääntyminen olisi estänyt useimmat.
Mielestäni myos asenteesi on alentuva tuttaviasi kohtaan - ehkä he eivät halua viettää edes sitä 10-20 vuotta lapsiperhe-elämää joka ei heille ole mieluista.
Vierailija kirjoitti:
Siis otetaan vaikka sellainen kiva juttu kun leffan katselu yhdessä. Kysyn onko valmis ja pistän leffan pyörimään. Lapsi alkaa heilumaan ja hakemaan hyvää asentoa, kestän tätä jonkin aikaa kunnes on pakko pausettaa, ja sanoa että sano sitten kun olet asettunut ja oikeasti valmis. Sitten lapsi alkaa naksutella sormiaan, sanon että voitko lopettaa tuon. Sitten syöminen ja juominen. Pakko sanoa, että pliis syö suu kiinni ja että pyyhi kädet paperiin, ei paitaan (!). Sitten kärvistelen rouskutusta ja hörpintää sen aikaa, että eväät on loppu. Joko siis mä venyn ja kestän kaikkea tätä, tai sitten lapsi hermostuu jossain vaiheessa kun "koko ajan valitan jostain". Mutta siis ei ole sellainen mukava ja rento aktiviteetti meille välttämättä...ei ole tietenkään pakko elokuvia katsoa, ja joskus sekin on mennyt ilman enempiä ongelmia, mutta näin ongelmaa kuvaillakseni ja esimerkkinä.
Nykyään se myös suuttuu ja ottaa itseensä , että valitan, kun kehotan että pyyhkii naamastaan ruuat pois. Lapsi ei ikinä tajua eikä meinaa uskoa, että on lääppinyt ruokaa naamaansa ja häntä ei varsinaisesti haittaa olla ihmisten ilmoilla epäsiistinä. Ap
Toi kuulostaa ihan minun tyttäreltäni jolla on diagnosoitu ihan keskittymisen häiriö. Kyllä se varsinkin väsyneenä ottaa ohimoon mutta aina pyrin hillitsemään omaa reaktiotani, olenhan sentään aikuinen ja ymmärrän ettei lapsi tälle mitään voi. Sen lisäksi tunnistan joitankin noista piirteistä omasta lapsuudestani joten ymmärrän miten vaikeaa se hänelle on.
Aina joutuu sanomaan tuosta paitaan pyyhkimisestä ja sotkuisuudesta ja heilumisesta ja napsuttelusta ja tyttäreni lisäksi kokoajan "potkii" jaloillaan istuessaan. Jalat etsivät kokoajan kosketuspintaa ja pienet varpaat käyvät kuin porat. Tämä häiritsee eniten silloin kun lähin kosketuspinta olen minä.
Me hankittiin esimerkiksi leffan katseluun ja muuhun "istumatyöhön" lapselle sellanen fidget kuutio jota saa näpytellä ja kliksutella kun keskittyminen on vaikeaa ja se on auttanut hieman. Myös näppylätyynyt peffan tai jalkojen alla auttaa.
Minä en henkilökohtaisesti ole koskaan tuntenut lasta kohtaan pettymystä, saatika kuvitellut että elämäni olisi jotenkin parempaa ilman. Moni kirjoittaa ettei ole tuntenut mitään ylimaallisia rakkauden tunteita lapsia kohtaan vaan ihan perus rakkautta ja jotenkin yrittänyt jopa pilkata tai mitätöidä muiden puheita tällaisesta. Itselleni tuo lapsi on alusta asti ollut elämää suurempi ja koen juuri sellaisia jonkun kuvailemia euforian hetkiä kun esimerkiksi katson häntä (lapsi on 9-vuotias eli kyse ei ole minun vauva-ajan hormooneista enää). Siltikin ymmärrän että meitä on paljon erilaisia eikä kenenkään tunne-elämä ja reagointi ole se ainoa oikea joten ymmärrän hyvin teidän kirjoittajien kokevan tällaisia tunteita.
Tärkeintä kai on, että jokainen ymmärtää ettei tällainen mitä-jos ajattelu aiheuta kuin katkeruuden tunteita varsinkaan kun varmaksi ei voi kukaan tietää miten se oma elämä olis mennyt toisella lailla elettynä ja olisiko sitä sittenkään onnellisempi vai ei.
Toivon sulle ystäväni AP pitkää pinnaa ja hae lapselle apua jos tuntuu että diagnoosi olisi paikallaan, meilläkin lapsi saa toiminta-terapiaa ja häenen erityistarpeitaan huomiodaan esim koulussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä vähän aina ihmettelen, että ihmiset tyytyy koko ikänsä täysin samanlaiseen elämään. Olen 43v pääkaupunkiseutulainen ja kaveripiirissä suurin osa on lapsettomia. Kaikilla hyvät duunit yms. mutta elämä on pohjimmiltaan töihin-kotiin-harrastuksiin-kotiin-nukkumaan. Tätä ollut opiskeluiden loppumisesta asti jo noin 20 vuotta. Aina puhutaan miten rajattomat ovat lapsettomien mahdollisuudet, mutta aika harva niitä tuntuu ihan oikeasti käyttävän.
Harmi että sulla on tylsiä kavereita. Itse olen elänyt "monta erilaista elämää", joista lisääntyminen olisi estänyt useiommat.
Mielestäni myos asenteesi on alentuva tuttaviasi kohtaan - ehkä he eivät halua viettää edes sitä 10-20 vuotta lapsiperhe-elämää joka ei heille ole mieluista.
Näinhän sitä aina toitotetaan ja kaikki sanoo, mutta useimmille lapsettomillekin elämä on aika saman kaavan toistamista. Niin myös omassa tuttavapiirissä.
En ole kenelle vastasit, mutta suurin osa ihmisistä elää juuri tuota töihin-kotiin elämää. Voi olla välillä matkoja yms. mutta sitten taas palataan samaan. Jos siinä samalla kasvattaa lapsen vauvasta aikuiseksi, niin se todella on erilaista elämää. Joka vuosi on täysin erilainen kokemus. Vauvan kanssa on erilaista asua kuin 19-vuotiaan abin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä vähän aina ihmettelen, että ihmiset tyytyy koko ikänsä täysin samanlaiseen elämään. Olen 43v pääkaupunkiseutulainen ja kaveripiirissä suurin osa on lapsettomia. Kaikilla hyvät duunit yms. mutta elämä on pohjimmiltaan töihin-kotiin-harrastuksiin-kotiin-nukkumaan. Tätä ollut opiskeluiden loppumisesta asti jo noin 20 vuotta. Aina puhutaan miten rajattomat ovat lapsettomien mahdollisuudet, mutta aika harva niitä tuntuu ihan oikeasti käyttävän.
Harmi että sulla on tylsiä kavereita. Itse olen elänyt "monta erilaista elämää", joista lisääntyminen olisi estänyt useiommat.
Mielestäni myos asenteesi on alentuva tuttaviasi kohtaan - ehkä he eivät halua viettää edes sitä 10-20 vuotta lapsiperhe-elämää joka ei heille ole mieluista.
Näinhän sitä aina toitotetaan ja kaikki sanoo, mutta useimmille lapsettomillekin elämä on aika saman kaavan toistamista. Niin myös omassa tuttavapiirissä.
En ole kenelle vastasit, mutta suurin osa ihmisistä elää juuri tuota töihin-kotiin elämää. Voi olla välillä matkoja yms. mutta sitten taas palataan samaan. Jos siinä samalla kasvattaa lapsen vauvasta aikuiseksi, niin se todella on erilaista elämää. Joka vuosi on täysin erilainen kokemus. Vauvan kanssa on erilaista asua kuin 19-vuotiaan abin.
Mitä sitten? Sullakin on nimeomaan tuo alentuva asenne, niinkuin sinä olisit pätevä sanomaan millaista elämää niiden velojen pitäisi elää. On varmasti olemassa ainakin seuraavan alaryhmät:
- Velat jotka sanovat että haluavat elämäänsä vaihtelua ja heillä myos on sitä (kuten minä)
- Velat jotka sanovat että haluavat elämäänsä vaihtelua mutta ulkopuolisen silmin heillä ei ole sitä (joko heillä on vaihtelua jota sinä vain et näe, tai heille on tärkeintä säilyttää MAHDOLLISUUS vaihteluun)
- Velat jotka sanovat haluavansa vaihtelua mutta se on vain tekosyy sille ettei halua lapsia, koska veloilta nyt vain aika usein jankataan MIKSIMIKSIMIKSI et halua lapsia. Oikeasti he nauttivat sinun mielestäsi tylsästä elämästä.
Jokainen näistä veloista, vapaaehtoisesti lapsettomista, ei kuitenkaan halua sellaista vaihtelua jota lapset toisivat. Siksi ei ole mitään syytä jankata kuinka lapsellisilla kyllä on vaihtelevampi elämä, koska se on sama kuin ihannoisi 10 vuoden vankilarangaistusta, koska onhan se nyt kiistatta ihan hemmetin erilaista verrattuna siihen että ei olisi piipahtanut vuosikymmentä vankilassa! Jos et halua vankilaelämää niin silloin istuu vaikka mieluummin sen 10v tikun nokassa.
Lapset tuppaavat olemaan aika lailla sellaisia, joiksi olemme heidät kasvattaneet. Kypsä vanhempi ei odota, että lapsi on se, joka antaa ja viihdyttää vanhemman elämää, vaan että lapsiperheen elämä on joskus hyvinkin raskasta. Mikä isän rooli tässä perheessä on? Itse en olisi missään tapauksessa hankkinut lasta ilman miestä, joka on 100 %:sesti sitoutunut isän rooliin ja tehtäviin.
Mitä isompi lapsi, sitä vaikeampi on enää itse vaikuttaa lapsen asenteisiin ja arvoihin tai käyttäytymiseen. Jos lasta ei opeta tekemään läksyjä kunnolla jo ekaluokasta, miten ihmeessä he 15-vuotiaina amislaisina niitä osaisivat tehdä. Opettajille siirtyy seuraavan vaiheen työstäminen. Pahin skenaario on se, että lapsi ei ota ikinä vastuuta opiskeluistaan ja työstään, sortuu päihteisiin jne.
Paratiisia ei kenellekään ole luvattu. Jämäkkä kasvatus voi pitää koko perheen koossa ja täysjärkisenä. Onnen hetkiäkin tulee, sitä enemmän mitä enemmän on yhteishenkeä ja yhdessä yrittämistä heti lapsuudesta alkaen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli lapsia sietämätön äiti ja olin sotkuinen ja äänekäs ihan kiusallani, kun hän muutenkin valitti koko ajan... Sain huonotapaisuudesta jotain lapsellista hallinnan tunnetta tilanteessa, missä olin kuitenkin aina vääränlainen.
Yllättäen ei olla väleissä
😅
Onko sinulla neuropsykiatrinen diagnoosi?
Toisiaan tahallinen toisen ärsytys on hyvin kaukana ADHD / ADD / AS / aistiyli/aliherkän ihmisen toiminnasta.
Ei ole mitään diagnooseja. Olin vain sellainen etanoita ja pieniä eläinten luita kotiin kantava reipas poikatyttö äidille, joka olisi halunnut suloisen pikkuprinsessan. En ollut hiljaa paikoillaan unelmoiva pikkuenkeli, joka toisi äidille ihailtavaksi pieniä piirustuksia tai kiiltäviä helmikoruja... En todellakaan :D Olin surkea pettymys tyttäreksi ja hän antoi sen näkyä. Ensisijaisesti hän yritti unohtaa olemassaoloni ja varhaislapsuuden muistoni ovat sitä, että pyydän häneltä huomiota "äiti, äiti..." mutta hän kohtelee minua kuin ilmaa, kunnes tajuan lähteä pois häiritsemästä.
Jos sohvalle piilotti leluhiiren, niin häneltä sai edes katsekontaktin ja pitkällisen puhuttelun siitä, ettei häntä saa säikytellä. Lapsena sekin riitti, koska usein äidin sai juttelemaan ihan tavallisiakin asioita, kunhan hänet oli ensin huijattu muistamaan olemassaoloni :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lapseton 27 vuotias sinkku ja minullekkin lapsen saaneet ihmiset kertovat juurikin tuosta "kun saat lapsen niin tunnet niin suurta rakkautta lasta kohtaan joka niin upeaa ja ihmeellistä, kerran elämässä koettavaa, päivä on aina parempi kun lapselta saa halin ja lapsi on niin sinusta riippuvainen, lapsi kasvattaa sinua ihmisenä ja parantaa kärsivällisyyttä"..hohhoijaa.
Tuntuu että joillain tunnemaailma on vihanneksen luokkaa minkä takia ei ole elämässä kokenut mielentärisyttävää rakkautta toiseen ihmiseen ja sen takia sitten lapsen saanti on se ihmeellisin asia. Varmasti naisena on ihmeellinen kokemus kantaa lasta sisällä mutta olen pessimisti-realistinen ihminen ja erityisherkkä, en näe mitään ruusunpunaisten lasien läpi vaan kovan todellisuuden. Lapsen kantaminen ja synnyttäminen on kovaa hommaa, kipuja tulee ja fyysisiä ongelmia voi jäädä, rahaa menee, yöunet jäävät väliin, lapsi voi olla joko helppo tai vaikea. Tiedän vain sen ettei lapsen saanti ole minua varten. Joillekkin se sopii, joillekin ei ja siihen on syy. Ei voi olettaa että lapsen saanti on kaikille niiiiin ihanaa...no ei varmasti ole! Ihanaa olla sinkku ja keskittyä itseeni ^_^
Minusta raskaus ja synnyttäminen ei mitään kovin kauheaa ole, sehän kestää vain noin 9 kk ja synnytys joitain tunteja. Kieltämättä tulee olo, että jotkut (Huom. jotkut!) lapsettomat on aika suhteellisuudentajuttomia kun ohimenevä lyhyt aika on sellainen asia, mikä suunnilleen pilaisi elämän. Kärsivällisyyttä ja oman jaksamisen testausta lapset kyllä lisää, että siinä mielessä kyllä lapset kasvattaa. - Ap
Raskaudesta ja synnytyksestä jää monille (Huom ei kaikille!!) elinikäisiä vaurioita. Jos ei ihan hillittömästi halua lapsia, niin on se iso riski ottaa että kärsii esim selkäkivuista loppuikänsä.
Se on totta, ja ihan miettimisen arvoinen asia. Vaikka riski, että omalle kohdalle sattuu jotain elämän muuttavaa raskauteen liittyen, niin kannattaa ajatella että haluaako sitä ottaa. Jollekin se onnettomuus aina napsahtaa. Meinasi aika loppua niin en kerennyt ottaa tätä huomioon tekstissäni. ...toisaalta, olen miettinyt että jos raskauden jättää väliin riskien pelossa, niin eikö samalla logiikalla tule jätettyä väliin moni harrastus, matka jne. jännittävä asia vammautumisen pelossa? Nuo asiat on niitä joita kai useasti halutaan jonkin verran tehdä silloin, kun lapsia ei hankita. Tietysti on sitten niitäkin, jotka haluaa vaan elää mahdollisimman helppoa ja suojattua elämää, ikäänkuin säilyttää mahdollisimman paljon siitä hyvästä mitä on saanut. Nuorempana olen ajatellut, että tosi nynny ja turha tapa elää mahdollisimman riskitön elämä, mutta nykyisin tuntuu, että ihan järkevä valinta moneen verrattuna. Ap
Raskaudessa loppuiän vaurioiden mahdollisuus on luokkaa montakymmentä prosenttia, riippuen vauriosta. Harvassa harrastuksessa tai matkakohteessa on yhtä iso riski. Ei näitä siis voi verrata keskenään, vähän sama kuin sanoisi että miksi jättäisi heroiinin kokeilun väliin, on sitä elämässä muitakin riskejä.
Kyse on siis siitä kuinka todellinen se riski on (jotain tapahtuu 1% kerroista vs. jotain tapahtuu 30% kerroista), kuinka paljon riskiä voi itse pienentää (esim. matkustamisen ja harrastamisen riskeihin voi vaikuttaa itse paljon, raskaus- ja synnytysvammoihin hyvin vähän), ja mitä riskin ottamisesta saa (haluaako sitä lopputulosta, esim. lasta, ihan älyttomästi, vai onko se jotain mitä ollaan hankkimassa kun muutkin ja kun ei muutakaan keksi).
Miten riski voi olla niin suuri että tulee jotain ongelmia synnytyksen/raskauden takia? Itsekin varmaan pystyy vaikuttamaan edes joltain osin terveillä elämäntavoilla ja liikunnalla ym vai onko niin, että ei? Enpäs olisi arvannut, että riski olisinnoin suuri. Itse sain esikoisen 23-vuotiaana, eikä minulle jäänyt raskaudesta/synnytyksestä mitään fyysisiä ongelmia. Tietenkin ymmärrän, että joillekin voi tulla suuriakin ongelmia ja loppuelämän kestäviä vaivoja..
Nyt 27-vuotiaana olen uudelleen raskaana ja pitää näköjään selvittää voiko itse vaikuttaa näihin riskeihin edes jollain tavalla..
Tyypillinen vela. Täynnä itseään ja omaa itsekkyyttään, mitään ei tiedä lapsen saamisesta tai rakkaudesta lapseen mutta silti alentaa vanhemman rakkautta ”tunne elämä vihanneksen luokkaa.”