Ajattelen jatkuvasti, että elämäni olisi ollut yhtä hyvää tai parempaa lapsettomana

Jossittelu on energiaa vievää ja tyhjänpäiväistä. Asiat on nyt näin, peruuttamattomasti, ja sen kanssa elettävä ja tehtävä elämästä hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä ap vaikuttaa hermoheikolta. Meidänkin 7-vuotias pyyhkii toistuvasti suutaan hihaan, vaikka siitä on usein sanottu ja sitä paperia tyskytetään. Enpä ole ikinä ajatellut, että se minun olemistani haittaisi. Muuten lapsi kuulostaa ihan tavalliselta.

Yritä ap nyt kuitenkin vähän tuntea empatiaa sitä lastasi kohtaan.

Ilman lapsia voi tosiaan omaa ympäristöään ja olemistaan kontrolloida hyvin pitkälle. Tekeekö se ihmiselle pidemmän päälle hyvää? En tiedä. Mutta ehkä jos on kireä ja hermoheikko (tai erityisherkkä, jos sen niin haluaa ilmaista), niin se ei helposti muutu, ja lapset aiheuttavat varsinkin pieninä paljon stressiä.

MuutenKIN lapsi kuulostaa tavalliselta.

Vierailija kirjoitti:

Tosin uskon, että minulla ja lapsella on sattumalta toisiimme aika epäsopivat luonteet. En usko, että alkaisin hyväksi kaveriksi lapsen kanssa, jos kuvitellaan että en häntä ennestään tuntisi. Hänessä on omat hyvät puolensa, mutta rasittavia asioita paljon todennäköisen ad(h)d:n tai muun neurologisen asian takia. Lapsen tavat todella ärsyttävät minua (taipumus heittelehtiä ennen nukahtamista, sormien naksuttelu, rouskuttaminen ja mässyttäminen syödessä, hörppiminen juodessa, puhkuminen ja puhiseminen, runsas puhetulva, taipumus hermostua siirtymävaiheista, taipumus pysyä itsepintaisesti kannassaan vaikka ei saa tahtoansa läpi jne.) Tuntuu, että lapsi ei voi tehdä mitään sovinnolla eikä hiljaisesti ja minulla puolestaan on varmaan jotain erityisherkkyyttä, koska en kestä noita syömisen ääniä ym ylipäätään kovin hyvin.

Tunnen kuitenkin ihmisiä joilla äänekkäitä tapoja on hyvin vähän, joten "vika" ei ole myöskään pelkästään minussa. Ap

Sulla ei ole lasta.

Mua ihmetyttää, että et tajua miten keinotekoisuus näkyy vuolaan sepustuksesi joka riviltä.

Samantapaisia ajatuksia. Rakastan kyllä kahta lastani suunnattomasti, olen iloinen että he ovat osa elämääni ja koin myös aika säännöllisesti niitä "sydämen pakahduksia" kun lapset olivat pieniä. Mutta olen luonteeltani sen verran tunteellinen, että koen noita onnen hetkiä muutenkin arjessa aika helposti. Näita "sydän pakahtuu rakkaudesta ja onnesta" hetkiä ovat aiheuttaneet säännöllisesti myös mies, lemmikit, ystävät, sisarukset, kauniin taivaan tai vaikka tyynen järvenpinnan katselu. Toki kaikissa se tunne on vähän erilainen.

Nyt lapset ovat jo täysi-ikäisiä, mutta iso osa henkisestä energiastani kuluu silti heistä murehtimiseen. Sen energian minkä on vuosien varrella käyttänyt lasten kasvattamiseen, ajattelemiseen, huolehtimiseen yms olisi voinut tehdä niiiin monta muutakin asiaa. Minulla on ollut monta asiaa jotka olen jättänyt lasten takia sivummalle ikään kuin "jäähylle". Ei se tietenkään ole lasten syy, eikä kukaan pakottanut niin tekemään. Esimerkiksi muutto toiselle mantereelle, Etelä-Amerikkaan (jossa asuimmekin hetken perheenä ennen kuin lapset menivät kouluun). Mutta yhä nytkin kun lapset asuvat omillaan, tuntuu kuin "hylkäisin" heidät muuttamalla niin kauas. Tämä syyllisyys ja huoli on läsnä aika monessa muussakin asiassa. Olisihan se elämä ollut helpompaa ilman sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tosin uskon, että minulla ja lapsella on sattumalta toisiimme aika epäsopivat luonteet. En usko, että alkaisin hyväksi kaveriksi lapsen kanssa, jos kuvitellaan että en häntä ennestään tuntisi. Hänessä on omat hyvät puolensa, mutta rasittavia asioita paljon todennäköisen ad(h)d:n tai muun neurologisen asian takia. Lapsen tavat todella ärsyttävät minua (taipumus heittelehtiä ennen nukahtamista, sormien naksuttelu, rouskuttaminen ja mässyttäminen syödessä, hörppiminen juodessa, puhkuminen ja puhiseminen, runsas puhetulva, taipumus hermostua siirtymävaiheista, taipumus pysyä itsepintaisesti kannassaan vaikka ei saa tahtoansa läpi jne.) Tuntuu, että lapsi ei voi tehdä mitään sovinnolla eikä hiljaisesti ja minulla puolestaan on varmaan jotain erityisherkkyyttä, koska en kestä noita syömisen ääniä ym ylipäätään kovin hyvin.

Tunnen kuitenkin ihmisiä joilla äänekkäitä tapoja on hyvin vähän, joten "vika" ei ole myöskään pelkästään minussa. Ap

Sulla ei ole lasta.

Mua ihmetyttää, että et tajua miten keinotekoisuus näkyy vuolaan sepustuksesi joka riviltä.

Jep, paradoksaalisesti, jos ap olisi aito ihminen hän tajuaisi oman tilansa lukemalla tuon tekstinsä (eikä siis lähettäisi sitä...)

Olen kahden aikuisen lapsen äiti ja sain äskettäin myös lapsenlapsen. Tajusin lapsenlapsen synnyttyä, että minulla on narsistiset vanhemmat, joilta en ole saanut elämäni aikana rakkautta. Oli hirveä sokki tajuta oma vajavaisuus, mutta lapsenlapsi muutti kaiken. Nyt on hyvät välit lapsiini. Lapsenlapsi sekä omat lapset ovat nykyään niin rakkaita. Teen kaikkeni, että meidän suvun sairaalloisuus päättyy minun perheeseeni, se on loppuelämäni tarkoitus. AP:lle neuvoksi, käännä katseesi itseesi ja lapsesta pois, onko sinussa jotain, esim. menneisyydestäsi johtuen, jota voit muuttaa suhtautumisessasi lapseen, lapset ovat yllättävän viisaista ja vaistoavat oman suhtautumisesi heihin. Ymmärrän hyvin senkin, että vanhemman ja lapsen persoonat voivat poiketa toisistaan niin paljon, että suhde on vaikea. Tarjoa kaikesta huolimatta lapsellesi tilanteita, joissa hän kokee olevansa rakastettu. En kirjoita tätä syyllistämismielessä, itsellä ollut samoja ongelmia,  mutta niistä voi päästä eroon. Parasta on, kun hyväksyy jokaisen sellaisena kuin on, jokaisella on siihen oikeus. Tätä opettelen vielä äitini kanssa.

Saako lapsi kuluttaa tarpeeksi energiaansa leikkimällä muiden lasten kanssa? Ei kaikki tykkää istua paikallaan ja katsoa elokuvaa. Onhan lapsella liikunnallisia harrastuksia ja ystäviä, joiden kanssa voi riehua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lapseton 27 vuotias sinkku ja minullekkin lapsen saaneet ihmiset kertovat juurikin tuosta "kun saat lapsen niin tunnet niin suurta rakkautta lasta kohtaan joka niin upeaa ja ihmeellistä, kerran elämässä koettavaa, päivä on aina parempi kun lapselta saa halin ja lapsi on niin sinusta riippuvainen, lapsi kasvattaa sinua ihmisenä ja parantaa kärsivällisyyttä"..hohhoijaa.

Tuntuu että joillain tunnemaailma on vihanneksen luokkaa minkä takia ei ole elämässä kokenut mielentärisyttävää rakkautta toiseen ihmiseen ja sen takia sitten lapsen saanti on se ihmeellisin asia. Varmasti naisena on ihmeellinen kokemus kantaa lasta sisällä mutta olen pessimisti-realistinen ihminen ja erityisherkkä, en näe mitään ruusunpunaisten lasien läpi vaan kovan todellisuuden. Lapsen kantaminen ja synnyttäminen on kovaa hommaa, kipuja tulee ja fyysisiä ongelmia voi jäädä, rahaa menee, yöunet jäävät väliin, lapsi voi olla joko helppo tai vaikea. Tiedän vain sen ettei lapsen saanti ole minua varten. Joillekkin se sopii, joillekin ei ja siihen on syy. Ei voi olettaa että lapsen saanti on kaikille niiiiin ihanaa...no ei varmasti ole! Ihanaa olla sinkku ja keskittyä itseeni ^_^

Minusta raskaus ja synnyttäminen ei mitään kovin kauheaa ole, sehän kestää vain noin 9 kk ja synnytys joitain tunteja. Kieltämättä tulee olo, että jotkut (Huom. jotkut!) lapsettomat on aika suhteellisuudentajuttomia kun ohimenevä lyhyt aika on sellainen asia, mikä suunnilleen pilaisi elämän. Kärsivällisyyttä ja oman jaksamisen testausta lapset kyllä lisää, että siinä mielessä kyllä lapset kasvattaa. - Ap

Raskaudesta ja synnytyksestä jää monille (Huom ei kaikille!!) elinikäisiä vaurioita. Jos ei ihan hillittömästi halua lapsia, niin on se iso riski ottaa että kärsii esim selkäkivuista loppuikänsä.

Se on totta, ja ihan miettimisen arvoinen asia. Vaikka riski, että omalle kohdalle sattuu jotain elämän muuttavaa raskauteen liittyen, niin kannattaa ajatella että haluaako sitä ottaa. Jollekin se onnettomuus aina napsahtaa. Meinasi aika loppua niin en kerennyt ottaa tätä huomioon tekstissäni. ...toisaalta, olen miettinyt että jos raskauden jättää väliin riskien pelossa, niin eikö samalla logiikalla tule jätettyä väliin moni harrastus, matka jne. jännittävä asia vammautumisen pelossa? Nuo asiat on niitä joita kai useasti halutaan jonkin verran tehdä silloin, kun lapsia ei hankita. Tietysti on sitten niitäkin, jotka haluaa vaan elää mahdollisimman helppoa ja suojattua elämää, ikäänkuin säilyttää mahdollisimman paljon siitä hyvästä mitä on saanut. Nuorempana olen ajatellut, että tosi nynny ja turha tapa elää mahdollisimman riskitön elämä, mutta nykyisin tuntuu, että ihan järkevä valinta moneen verrattuna. Ap

Vierailija kirjoitti:

Saako lapsi kuluttaa tarpeeksi energiaansa leikkimällä muiden lasten kanssa? Ei kaikki tykkää istua paikallaan ja katsoa elokuvaa. Onhan lapsella liikunnallisia harrastuksia ja ystäviä, joiden kanssa voi riehua?

Normaalisti kyllä! Silläpä viime kuukaudet ovat erityisesti koetelleet. Ap

Vierailija kirjoitti:

Siis otetaan vaikka sellainen kiva juttu kun leffan katselu yhdessä. Kysyn onko valmis ja pistän leffan pyörimään. Lapsi alkaa heilumaan ja hakemaan hyvää asentoa, kestän tätä jonkin aikaa kunnes on pakko pausettaa, ja sanoa että sano sitten kun olet asettunut ja oikeasti valmis. Sitten lapsi alkaa naksutella sormiaan, sanon että voitko lopettaa tuon. Sitten syöminen ja juominen. Pakko sanoa, että pliis syö suu kiinni ja että pyyhi kädet paperiin, ei paitaan (!). Sitten kärvistelen rouskutusta ja hörpintää sen aikaa, että eväät on loppu. Joko siis mä venyn ja kestän kaikkea tätä, tai sitten lapsi hermostuu jossain vaiheessa kun "koko ajan valitan jostain". Mutta siis ei ole sellainen mukava ja rento aktiviteetti meille välttämättä...ei ole tietenkään pakko elokuvia katsoa, ja joskus sekin on mennyt ilman enempiä ongelmia, mutta näin ongelmaa kuvaillakseni ja esimerkkinä.

Nykyään se myös suuttuu ja ottaa itseensä , että valitan, kun kehotan että pyyhkii naamastaan ruuat pois. Lapsi ei ikinä tajua eikä meinaa uskoa, että on lääppinyt ruokaa naamaansa ja häntä ei varsinaisesti haittaa olla ihmisten ilmoilla epäsiistinä. Ap

Voi lapsiraukka.. oikeasti valitat siitä että hän syö SINUN mielestäsi liian kovaa?? Tuo on henkistä väkivaltaa!!

Lukemani toisen viestin perusteella ap:n lapsen neurologinen oirehtiminen on peräisin ap:lta, teillä on enemmän yhteistä kuin arvasit. Toivoisin enemmän myötätuntoa ja rakkautta omalle lapselle.

Oli pienten tai isompien lasten kanssa eläminen millaista tahansa, se on minulle asia, jonka halusin elää ja kokea. Halusin sellaisen elämän, johon kuuluu sekä iloiset ja kuluttavat hetket lasten kanssa ja elämä lapsiperheenä.

Lasten kasvettua aikuisiksi minulla toki on oletettavasti vielä pitkälti elämää edessä myös ilman kotona asuvia lapsia. Olen kuitenkin tyytyväinen, että koko elämänkaareni ole sellaista vaihetta.

Lasten hajut, äänet ja näkyvä sotkeminen ja metelu inhottavat.

Niinpä en tehnyt lapsia eikä ole tarvinnut asiaa katua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis otetaan vaikka sellainen kiva juttu kun leffan katselu yhdessä. Kysyn onko valmis ja pistän leffan pyörimään. Lapsi alkaa heilumaan ja hakemaan hyvää asentoa, kestän tätä jonkin aikaa kunnes on pakko pausettaa, ja sanoa että sano sitten kun olet asettunut ja oikeasti valmis. Sitten lapsi alkaa naksutella sormiaan, sanon että voitko lopettaa tuon. Sitten syöminen ja juominen. Pakko sanoa, että pliis syö suu kiinni ja että pyyhi kädet paperiin, ei paitaan (!). Sitten kärvistelen rouskutusta ja hörpintää sen aikaa, että eväät on loppu. Joko siis mä venyn ja kestän kaikkea tätä, tai sitten lapsi hermostuu jossain vaiheessa kun "koko ajan valitan jostain". Mutta siis ei ole sellainen mukava ja rento aktiviteetti meille välttämättä...ei ole tietenkään pakko elokuvia katsoa, ja joskus sekin on mennyt ilman enempiä ongelmia, mutta näin ongelmaa kuvaillakseni ja esimerkkinä.

Nykyään se myös suuttuu ja ottaa itseensä , että valitan, kun kehotan että pyyhkii naamastaan ruuat pois. Lapsi ei ikinä tajua eikä meinaa uskoa, että on lääppinyt ruokaa naamaansa ja häntä ei varsinaisesti haittaa olla ihmisten ilmoilla epäsiistinä. Ap

Voi lapsiraukka.. oikeasti valitat siitä että hän syö SINUN mielestäsi liian kovaa?? Tuo on henkistä väkivaltaa!!

Sinä se et tunnista provoa vaikka sellainen kävelee sun yli.

Ap on tavallinen vela, joka inhoaa lapsia voimallisesti.

Tunnen samoin ja löysin itseni jostain kirjoittajien 9 ja 7 välimaastosta. En ole koskaan ollut erityisen lapsirakas ja luulinkin pitkään eläväni ilman lapsia. Olin tyytyväinen parisuhteeseeni ja elämääni ja harrastuksiini. Olen introvertti ja Työni tyydytti sosiaalisen elämän tarpeen ja nautin rauhasta työpäivän jälkeen.

Yli 30v kuitenkin iski hurja yksinäisyys. Vietin syntymäpäiväni yksin, mies oli työreissulla ja sain yhden onnittelutekstiviestin. Itkin sen illan ja päätin, että kestän mitä vaan paitsi tätä. Jätimme ehkäisyn pois ja saimme kaksi lasta. Hoidin vauvat ja taaperot hyvin ja lähinnä ihmetellen. En ollut ennen ollut lasten kanssa, joten kasvun seuraaminen oli uutta. Olin huolehtiva vanhempi, mutta en mitään rakkauskokemuksia kokenut sen isommin.

Olin kotona lähes neljä vuotta, jonka jälkeen totesin, että seinät kaatuvat päälle japalasin töihin. Sen jälkeen alkoi ne ”ruuhkavuodet” kun täyden työpäivän jälkeen oli lasten hoitoa, ruokintaa ja viihdytystä, lemmikit ja ison ok talon kotityöt. Rankimmiksi koin yövalvomiset ja lasten tappelut ja kiukuttelut ja ainaisen ruuantekemisen jatoisten sotkujen siivoamisen. Mies osallistui, mutta mitään tukiverkkoja meillä ei ollut. Lapset olivat lähinnä valvollisuus työvelvollisuuksien perään.

Nyt ovat jo koululaisia ja jo huomattavasti helpompia. Silti koen, että parhaimmillani olisin ”viikonloppuisänä” eli paljon omaa aikaa ja rypäs panostettua lapsiaikaa riittäisi minulle. Viihdyn yksin / puolison kanssa. Perhe-elämä kuitenkin soljuu eteenpäin ja olen perustyytyväinen elämääni. Uskon, että tuo tukiverkon totaalinen puuttuminen on lopulta ollut se raskain asia. Lapsiamme ei ole kukaan koskaan hoitanut. Asia, jota jälkikäteen olisi ehkä kannattanut miettiä ennen lasten tekoa.

Olen silti ihan tyytyväinen, että he ovat olemassa ja koen heidät vahvasti omiksi persoonikseen. Heidän kauttaan koen juurtuneeni tälle muuttopaikkakunnallemme paremmin ja saaneemme täältä ystäviä. Laoset ovat hyvinvoivia ja terveitä. Toivon, etten oikeasti ole niin tyly vanhempi kuin joskus ajatuksissani olen. Meillä on samanlainen huumorintaju ja nauramme paljon yhdessä.

Jos he joskus saavat omia lapsia niin yritän kyllä auttaa. Luulen, että isovanhemmuus sopii minulle paremmin kuin kokoaikavanhemmuus eli saa ne lapsenhoidon eri puolet, mutta myös oman elämän.

Tällainen yhden introvertin tarina lapsettoman ja lapsellisen elämän pohdinnoissa.

Varmaan sekin vaikuttaa, että jos on saanut lapset nuorena, ei ole elänyt sitä aikuisen vapaata elämää riittävästi ennen lapsia, ja sitä lapsiperhe-elämää ei silloin arvosta.

Luulisin, itse olen lapseton.

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli lapsia sietämätön äiti ja olin sotkuinen ja äänekäs ihan kiusallani, kun hän muutenkin valitti koko ajan... Sain huonotapaisuudesta jotain lapsellista hallinnan tunnetta tilanteessa, missä olin kuitenkin aina vääränlainen.

Yllättäen ei olla väleissä

😅

Onko sinulla neuropsykiatrinen diagnoosi?

Toisiaan tahallinen toisen ärsytys on hyvin kaukana ADHD / ADD / AS / aistiyli/aliherkän ihmisen toiminnasta.

Vierailija kirjoitti:

Surullista. Kyllä minä koen ihan päivittäin sitä pakahduttavaa rakkautta taaperoani kohtaan. Tietenkään ei ole helppoa, mutta rakastan häntä todella paljon. Toivoisin, että kaikki voisivat tuntea saman. Onko ap:lla ollut omassa lapsuudessaan mahdollisesti jonkinlaista kiintymisongelmaa?

Sinun lapsesi ei ehkä ole neuropsykiatrisesti poikkeava.

Symppaan ap:ta. Itselläni on useampi lapsi ja heillä kaikilla on nepsy-piirteitä. Se kaikkein normaalein kärsii sisaruksiensa menosta ja juuri ruokailujen maiskutuksesta ja ties mistä eniten. Hän ei varmasti koskaan tule hankkimaan lapsia, koska on joutunut lapsuutensa kärsimään - pahemmin kuin ap.

Huh. Olisin äitinä varmasti yhtä hermoheikko kuin Ap, oli provo tai ei. Se on yksi syy, miksi en hanki lapsia; olisin umpisurkea äiti. En väitä ettäkö Ap sitä olisi mutta...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen lapseton 27 vuotias sinkku ja minullekkin lapsen saaneet ihmiset kertovat juurikin tuosta "kun saat lapsen niin tunnet niin suurta rakkautta lasta kohtaan joka niin upeaa ja ihmeellistä, kerran elämässä koettavaa, päivä on aina parempi kun lapselta saa halin ja lapsi on niin sinusta riippuvainen, lapsi kasvattaa sinua ihmisenä ja parantaa kärsivällisyyttä"..hohhoijaa.

Tuntuu että joillain tunnemaailma on vihanneksen luokkaa minkä takia ei ole elämässä kokenut mielentärisyttävää rakkautta toiseen ihmiseen ja sen takia sitten lapsen saanti on se ihmeellisin asia. Varmasti naisena on ihmeellinen kokemus kantaa lasta sisällä mutta olen pessimisti-realistinen ihminen ja erityisherkkä, en näe mitään ruusunpunaisten lasien läpi vaan kovan todellisuuden. Lapsen kantaminen ja synnyttäminen on kovaa hommaa, kipuja tulee ja fyysisiä ongelmia voi jäädä, rahaa menee, yöunet jäävät väliin, lapsi voi olla joko helppo tai vaikea. Tiedän vain sen ettei lapsen saanti ole minua varten. Joillekkin se sopii, joillekin ei ja siihen on syy. Ei voi olettaa että lapsen saanti on kaikille niiiiin ihanaa...no ei varmasti ole! Ihanaa olla sinkku ja keskittyä itseeni ^_^

Minusta raskaus ja synnyttäminen ei mitään kovin kauheaa ole, sehän kestää vain noin 9 kk ja synnytys joitain tunteja. Kieltämättä tulee olo, että jotkut (Huom. jotkut!) lapsettomat on aika suhteellisuudentajuttomia kun ohimenevä lyhyt aika on sellainen asia, mikä suunnilleen pilaisi elämän. Kärsivällisyyttä ja oman jaksamisen testausta lapset kyllä lisää, että siinä mielessä kyllä lapset kasvattaa. - Ap

Raskaudesta ja synnytyksestä jää monille (Huom ei kaikille!!) elinikäisiä vaurioita. Jos ei ihan hillittömästi halua lapsia, niin on se iso riski ottaa että kärsii esim selkäkivuista loppuikänsä.

Se on totta, ja ihan miettimisen arvoinen asia. Vaikka riski, että omalle kohdalle sattuu jotain elämän muuttavaa raskauteen liittyen, niin kannattaa ajatella että haluaako sitä ottaa. Jollekin se onnettomuus aina napsahtaa. Meinasi aika loppua niin en kerennyt ottaa tätä huomioon tekstissäni. ...toisaalta, olen miettinyt että jos raskauden jättää väliin riskien pelossa, niin eikö samalla logiikalla tule jätettyä väliin moni harrastus, matka jne. jännittävä asia vammautumisen pelossa? Nuo asiat on niitä joita kai useasti halutaan jonkin verran tehdä silloin, kun lapsia ei hankita. Tietysti on sitten niitäkin, jotka haluaa vaan elää mahdollisimman helppoa ja suojattua elämää, ikäänkuin säilyttää mahdollisimman paljon siitä hyvästä mitä on saanut. Nuorempana olen ajatellut, että tosi nynny ja turha tapa elää mahdollisimman riskitön elämä, mutta nykyisin tuntuu, että ihan järkevä valinta moneen verrattuna. Ap

Raskaudessa loppuiän vaurioiden mahdollisuus on luokkaa montakymmentä prosenttia, riippuen vauriosta. Harvassa harrastuksessa tai matkakohteessa on yhtä iso riski. Ei näitä siis voi verrata keskenään, vähän sama kuin sanoisi että miksi jättäisi heroiinin kokeilun väliin, on sitä elämässä muitakin riskejä.

Kyse on siis siitä kuinka todellinen se riski on (jotain tapahtuu 1% kerroista vs. jotain tapahtuu 30% kerroista), kuinka paljon riskiä voi itse pienentää (esim. matkustamisen ja harrastamisen riskeihin voi vaikuttaa itse paljon, raskaus- ja synnytysvammoihin hyvin vähän), ja mitä riskin ottamisesta saa (haluaako sitä lopputulosta, esim. lasta, ihan älyttomästi, vai onko se jotain mitä ollaan hankkimassa kun muutkin ja kun ei muutakaan keksi).