Isätön lapsi. Miltä sinusta tuntuu?

Minulle isättömyys oli maailman luonnollisin asia. Enhän ollut kokenut, millaista on kasvaa isän kanssa. Tajusin jo hyvin pienenä, ettei minulla ole isää. Olihan minulla toki silmät päässä. Se ei minulle kuitenkaan ollut ongelma, koska äitini osasi selittää asian minulle niin, etten kokenut olevani viallinen. Meidän perheemme oli äiti ja minä. Ei sen kummempaa. Suurempi ongelma se isättömyys tuntui olevan naapureille ja sukulaisille, jotka päivittelivät sitä aina tilaisuuden tullen. 

Ei miltään. Normaalilta. Eipä sellaista osaa kaivata mitä ei ole koskaan ollutkaan, vaikka muilla sitä näkisikin olevan.

Miltä tuntui, kun muita tulivat isät hakemaan koulusta tai päiväkodista tai kun muut tekivät isänpäiväkortteja?

Pienenä en ymmärtänyt kaivata, teininä kipuilin, aikuisena hyväksyin. Miksi välittäisin ihmisestä joka ei välitä minusta? Hukkaan heitettyjä tunteita. Nyt hän on kuollut, en koskaan tavannut, ja se laittoi sitten pisteen iin päälle. Loppu.

Rakastava äiti riitti. Muilla lapsilla on poissaolevia ja kiireisiä isiä ja äitejä. Oma äitini oli aina läsnä ja kaikki lapset olisivat halunneet hänet omaksi äidikseen. Eli ei haitannut mitään!

Vierailija kirjoitti:

Miltä tuntui, kun muita tulivat isät hakemaan koulusta tai päiväkodista tai kun muut tekivät isänpäiväkortteja?

Ei miltään. Olisiko pitänyt tuntua? Tein isänpäivänä kortin rakkaalle vaarilleni. Moni muukin lapsi teki kortin isovanhemmalle tai muulle läheiselle. Myös osa niistä, joilla oli isä. 

Vierailija kirjoitti:

Miltä tuntui, kun muita tulivat isät hakemaan koulusta tai päiväkodista tai kun muut tekivät isänpäiväkortteja?

Sama kun kysyisi, miltä muista lapsista tuntui kun äiti tuli hakemaan minut päiväkodista. Tuskinpa tuntui mitenkään erityiseltä. Ehkä v'tutti, jos hyvät leikit jäivät kesken. 

Samat kokemukset kuin ekoilla vastaajilla. Eli se isätön lapsuus oli mun ainoa kokemani lapsuus enkä siten osaa verrata sitä muihin. Joskus alle kouluikäisenä hieman ärsytti, kun joku kaveri kysyi: "Joko sulla on uusi isä?" Tai kun joku vanha sukulaistäti pyyhki silmiään ja säälitteli minua - olisi tehnyt mieli tokaista, että ihan hyvin mulla menee, älä nyt siinä vetistele! Isäni kuoli onnettomuudessa, joten tilanteessa ei ollut sellaistakaan, että "miksi se ei halua tavata mua?" Äidille koko tilanne on varmasti ollut kovempi paikka. Olin siis ihan normityytyväinen lapsi ja joskus olen jopa hieman potenut huonoa omatuntoa siksi, etten ole oikeastaan osannut kaivata isääni... Joskus olen myös ajatellut, onko hän viime hetkillään ajatellut ilman häntä jäävää perhettään. Mutta siis nämä ovat olleet ihan ohikiitäviä ajatuksia, eivät ahdistavia tunnetiloja.

Mulla on isä ja yhä siis naimisissa äitini kanssa. Hir-vil, järkyttävä lapsenhak-kaaja, täysi sa-disti ku-si-pää. Kaikki isät ei ole hyviä niinkuin ap luulee. Olisin 100 000 x mieluummin isätön kuin läpipas-kan ”isän” rääkkäämä.

Ei haitannut. Päinvastoin. Oli kivaa elää kodissa, jossa ei riidelty!

Äiti ei mennyt uusiin naimisiin ja elettiin kahden kesken.

Usean kaverin kotona oli riitoja ja huono tunnelma. Meille tulivat kaikki mielellään yökylään. En kaivannut isää.

up

Ei sitä isää mihinkään tarvittu. Enkä sellaista kaivannut. Kasvoin rakastavassa kodissa äitini ja isoäitini kanssa. Se riitti, olin onnellinen, vaikka rahaa oli aika vähän. Mutta äidillä ja isoäidillä oli aina aikaa minulle. Kotona elettiin tavallista arkea rauhallisesti ja sopusoinnussa, toisiaan auttaen. Ollessani kahdeksanvuotias äitini kertoi minulle, kuka isäni on. Ei tullut mieleenikään ottaa häneen yhteyttä edes aikuisena. Miksi olisin ottanut? Minulle veri ei ole vettä sakeampaa. Hän oli biologinen isäni, mutta minulla ei ollut häneen minkäänlaista sidettä. Häntä ei oikeastaan ollut minulle edes olemassa.

Poikani kanssa olemme tästä paljon puhuneet.Hänen isänsä on kuollut jo ennen kuin lapseni syntyi.

Poika on miettinyt tätä siihen verraten, että hänellä on ystäviä joiden isät eivät erojen jälkeen ole pitäneet yhteyttä.

Hän on toki miettinyt millainen isä oli eläessään. Mutta mietti, että itse olisi varmaan kaivannut enemmän sellaista joka olisi joskus elämässä ollut olemassa, mutta sen olisi jossain vaiheessa menettänyt, T

Vierailija kirjoitti:

Samat kokemukset kuin ekoilla vastaajilla. Eli se isätön lapsuus oli mun ainoa kokemani lapsuus enkä siten osaa verrata sitä muihin. Joskus alle kouluikäisenä hieman ärsytti, kun joku kaveri kysyi: "Joko sulla on uusi isä?" Tai kun joku vanha sukulaistäti pyyhki silmiään ja säälitteli minua - olisi tehnyt mieli tokaista, että ihan hyvin mulla menee, älä nyt siinä vetistele! Isäni kuoli onnettomuudessa, joten tilanteessa ei ollut sellaistakaan, että "miksi se ei halua tavata mua?" Äidille koko tilanne on varmasti ollut kovempi paikka. Olin siis ihan normityytyväinen lapsi ja joskus olen jopa hieman potenut huonoa omatuntoa siksi, etten ole oikeastaan osannut kaivata isääni... Joskus olen myös ajatellut, onko hän viime hetkillään ajatellut ilman häntä jäävää perhettään. Mutta siis nämä ovat olleet ihan ohikiitäviä ajatuksia, eivät ahdistavia tunnetiloja.

Ehkä sukulaistäti on siinä hetkessä huomannut, kuinka muistutat isääsi ja kaipuu on tehnyt surulliseksi. Varmasti isäsi viimeinen ajatus on ollut perhe ja lapset. Näin varmasti kaikilla vanhemmilla. Minun suvussani on myös nuorena orvoiksi jääneitä lapsia ja näin äitinä tunnen tietyllä tapaa surua näiden edeltävien sukupolvien menetysten takia. 

Kärsin isättömyydestä ja vertailin itseäni ja perhettämme muihin lapsiin, joilla oli ehjä perhe ja sisaruksia. Mutta ehkä nykyisin on erilaista kuin minun lapsuudessani ja nuoruudessani.

Jokaisella lapsella on kyllä isä, mutta kaikilla ei ole isää elämässään, kaikki eivät edes tiedä, kuka isä on. Näin oli minun kohdallani. Olin ehkä nelivuotias, kun tajusin, että leikkikavereilla on äidin lisäksi myös mies perheessä, siis isä. Kysyin, missä minun isäni on. Sain hyvin kipakan vastauksen, että siitä ei kysellä eikä puhuta. Sen jälkeen pohdiskelin asiaa yksin. Miehenmalleja minulla oli varhaislapsuudessa, sillä asuimme äidin vanhempien ja sisarusten kanssa. Isovanhemmat minusta eniten pitivätkin huolta. 

Olin vielä alle kouluikäinen, kun äiti avioitui ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Alku oli vaikeaa, sillä isäpuoli oli minulle vieras. Olin tavannut hänet ehkä pari kertaa aikaisemmin. Olisin todella kaivannut tuttua ja turvallista isää puolustamaan minua, kun lasten kesken tuli kahinoita. Koulussa opettajan asenne aviottomaan lapseen oli nuiva. 20-luvun opettajaseminaarin käyneen opettajan maailmassa ei kerta kaikkiaan ollut aviottomia lapsia, ei ainakaan hyvin koulussa pärjääviä.

Isää olisi tarvittu korjaamaan polkupyörää, tervaamaan suksia ja vähän isompana katsemaan ihailevasti kehittyvää tytärtään. Isäpuolesta ei koskaan sellaista tullut. Kun sitten pojat ja seurustelu alkoivat kiinnostaa, en uskaltanut oikein kiintyä kehenkään, sillä en tiennyt, missä isä asui ja oliko hänellä perhettä. Mitä jos rakastuisin omaan veljeeni / velipuoleeni? Vaikka välit isäpuoleen olivat parantuneet vuosien kuluessa, ei hän koskaan ollut isä minulle, vain avioliitossa syntyneelle velipuolelleni.

Äidin eläessä en koskaan kysynyt uudelleen isästäni. Äiti kuoli varhain ja kului vielä monia, monia vuosia, ennen kuin aloin kysellä äidin sisaruksilta, mitä he asiasta tiesivät. Ja tiesiväthän he, itse asiassa tuntui, että minä olin ainut tietämätön. Sain nimen ja kertomuksen kahden nuoren aikuisten leikkien seurauksesta. Isä häipyi kuvioista ja äiti loukkaantui siitä niin syvästi, ettei halunnut tietää miehestä enää mitään. Siitä kai johtui myös, ettei hän suostunut vastaamaan kysymykseeni lapsena. Selvitin sitten itse taustani. Isäkin oli jo kuollut parikymmentä vuotta sitten sairauksiin, mutta löytyi pari sisaruspuolta, jotka isä oli saanut aika iäkkäänä. Olemme niin eri sukupolvea, että yhteyttä ei ole syntynyt. Mutta olen tyytyväinen, että vihdoin tiedän, kuka minä olen. Isän haudalla olen käynyt muutaman kerran.

Ei jaksa kiinnostaa, vitu hyvin menee.

Lapsensa hyljänneet isät ovat kyllä varsinaisia valiomiehiä.

Vierailija kirjoitti:

Miltä tuntui, kun muita tulivat isät hakemaan koulusta tai päiväkodista tai kun muut tekivät isänpäiväkortteja?

Ei miltään. Se on ihan kiinni lapsesta. Itsellä oli toki se hyvä, että olin asunut isän kanssa 5 v ja tullut hylätyksi vasta sitten. Tiesin eron. 

Vierailija kirjoitti:

Jokaisella lapsella on kyllä isä, mutta kaikilla ei ole isää elämässään, kaikki eivät edes tiedä, kuka isä on. Näin oli minun kohdallani. Olin ehkä nelivuotias, kun tajusin, että leikkikavereilla on äidin lisäksi myös mies perheessä, siis isä. Kysyin, missä minun isäni on. Sain hyvin kipakan vastauksen, että siitä ei kysellä eikä puhuta. Sen jälkeen pohdiskelin asiaa yksin. Miehenmalleja minulla oli varhaislapsuudessa, sillä asuimme äidin vanhempien ja sisarusten kanssa. Isovanhemmat minusta eniten pitivätkin huolta. 

Olin vielä alle kouluikäinen, kun äiti avioitui ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Alku oli vaikeaa, sillä isäpuoli oli minulle vieras. Olin tavannut hänet ehkä pari kertaa aikaisemmin. Olisin todella kaivannut tuttua ja turvallista isää puolustamaan minua, kun lasten kesken tuli kahinoita. Koulussa opettajan asenne aviottomaan lapseen oli nuiva. 20-luvun opettajaseminaarin käyneen opettajan maailmassa ei kerta kaik

Eiköhän tuollaista isää tarvitse moni sellainenkin, jolla on isä. 

Oma isä katsoi ihailevasti, vääristyneen seksuaalissävytteisesti, kunnes kasvoin yli eli murrosikään eikä edes huomannut minua enää. 

Suksia kyllä laitettiin, mutta niillä piti hiihtää yli voimien. 

Jne jne.