Olen 29 ja tuntuu että elämä on jo ohi

Jos sun elämä on ohi nii mites me nelikymppiset sinkkunaiset:D? ei vaineskaa, mä nautin elämästä sinkkuna vaikka oonki jo yli nelkyt:)

Vierailija kirjoitti:

Entä jos aloittaisit jollain harrastelijanäyttelijäkurssilla ? Voisit jo ensi kesänä olla kesäteattereiden estradeilla.

Porvoon harrastelijateatterissa :)

Elämässään pärjännyt kirjoitti:

Harva on päässyt unelma-ammattiinsa. Minäkin halusin arkkitehdiksi, muttei ollut taiteellisia lahjoja. Sitten halusin diplomi-insinööriksi, mutten ollut matikassa tarpeeksi hyvä. 90-luvun lamassa hakijamäärät lisääntyivät niin paljon, etten päässyt edes insinööriksi opiskelemaan. Pääsin kuitenkin lopulta lukemaan rakennusmestariksi. Nyt teen töitä insinöörien ja diplomi-insinöörien kanssa samalla palkalla.

Ja sitten äiti herätti ja vaihtoi kuiviin...

Tuntuu myös että elämä on ohi. En koskaan löydä naista vaikka olen kiva ja kiltti mies. 29v.

Minä menin yliopistoon nelikymppisenä. Aloin tehdä unelmatyötäni jo kahden opiskeluvuoden jälkeen ja teen yhä. Elämäni on kaikkea muuta kuin ohi, se on toki enimmäkseen arkea mutta ihan hyvää arkea, ja tulevaisuudelta odotan vielä paljon kaikkea kivaa.

Kyllä, on minullakin  ollut elämässä syviä kuoppia jolloin on tuntunut, ettei mistään tule mitään enkä enää koskaan pääse kurjuudestani mihinkään. Mutta sitten olen aina lopulta ryhtynyt kipuamaan ylös sieltä kuopasta ja lopulta päässytkin.

Tarvitaan vain toivoa. Jos et usko, että mistään tulee mitään, niin teeskentele uskovasi. Lopulta tämä malli iskostuu aivoihisi ja alat huomaamattasi oikeasti uskoa. Ja kun sinulla on jokin tavoite, mitä kohti mennä, se toimii kuin näkymätön lanka, joka auttaa sinut ylös kuopastasi. Älä lannistu. Ja jos et itse jaksa, niin pyydä apua. Ei ole pakko pärjätä aina yksin.

Mun elämä alko vähän yli 30 vuotiaana. Lapsuuden ja nuoruuden mielenterveysongelmat alko helpottaa sillon.

30v kaikki on jo nähty loppuelo vaan kärsitään tätä typeryyttä missä ei ole mitään järkeä. En ymmärrä mistä ihmiset saa intonsa kaikkeen tyhjänpäiväisyyten ja oravanpyörässä pyörimiseen.

Mä olen sun ikäinen ja tein nyt koronakeväänä elämäni vaarallisimman päätöksen: päätin lopettaa vakituisen työni. Tein tätä hommaa 4 vuotta, viimeinen työpäivä on 30.6. Sen jälkeen en oikeasti tiedä mitä teen. Etsin uuden työn, lähden opiskelemaan tai yrittäjäksi? Sain vaan yksinkertaisesti niin tarpeekseni 8-16 konttorirotan työstä. Koko kroppa meni pilalle koneella istumisesta ja työyhteisö oli myrkyllinen. Tuli tunne ettei mun kannata tuhlata elämääni tämmöiseen. Ainoa asia mikä motivoi mua työntekoon oli asuntosäästäminen, nyt korona on muuttanut mielipiteitäni myös sen suhteen. Mikä estää minua nyt toteuttamasta itseäni, kun mulla ei ole velkaa yhtään? Ja kannattaako ylipäätään ostaa asuntoa täältä Oulusta, Suomen Detroitista?

Karenssia on tulossa mutta säästöjä on ja mies sai just elämänsä ekan vakituisen työpaikan, myös 29-vuotiaana. 

Vierailija kirjoitti:

30v kaikki on jo nähty loppuelo vaan kärsitään tätä typeryyttä missä ei ole mitään järkeä. En ymmärrä mistä ihmiset saa intonsa kaikkeen tyhjänpäiväisyyten ja oravanpyörässä pyörimiseen.

"30v kaikki jo nähty" - no LOL! Sinulla taitaa olla tosi kapea käsitys elämästä :DDDDDDDDDDDDDD

Jos aloittaa opinnot kolmekymppisenä, ehtii valmistua kolmevitosena ja tehdä töitä 35 vuotta ennen eläkeikää.

Vierailija kirjoitti:

Jos aloittaa opinnot kolmekymppisenä, ehtii valmistua kolmevitosena ja tehdä töitä 35 vuotta ennen eläkeikää.

Kyllä vain! Ehdit hyvin leipiintyä ammattiisi ja vaihtaa sen, opiskella uudenkin! Sinua ei nyt naurata, mutta anna anteeksi, kun minua hieman hymyilyttää näin 50+ vuotiaan perspektiivistä.

ei ole ohi, vasta elämäsi alkoi!

t. 65-vuotias täti-ihminen, jolla vielä paljon tulevaisuudensuunnitelmia toteuttamatta:=)

Pää pystyyn tyttö.

No voi voi. Mitäs aattelit loppuelämän tehdä? Jos elät 80 vuotiaaksi on sulla sellaset 50v vielä aikaa täällä.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen sun ikäinen ja tein nyt koronakeväänä elämäni vaarallisimman päätöksen: päätin lopettaa vakituisen työni. Tein tätä hommaa 4 vuotta, viimeinen työpäivä on 30.6. Sen jälkeen en oikeasti tiedä mitä teen. Etsin uuden työn, lähden opiskelemaan tai yrittäjäksi? Sain vaan yksinkertaisesti niin tarpeekseni 8-16 konttorirotan työstä. Koko kroppa meni pilalle koneella istumisesta ja työyhteisö oli myrkyllinen. Tuli tunne ettei mun kannata tuhlata elämääni tämmöiseen. Ainoa asia mikä motivoi mua työntekoon oli asuntosäästäminen, nyt korona on muuttanut mielipiteitäni myös sen suhteen. Mikä estää minua nyt toteuttamasta itseäni, kun mulla ei ole velkaa yhtään? Ja kannattaako ylipäätään ostaa asuntoa täältä Oulusta, Suomen Detroitista?

Karenssia on tulossa mutta säästöjä on ja mies sai just elämänsä ekan vakituisen työpaikan, myös 29-vuotiaana. 

Minäkin olen 29v ja myös tehnyt loparipäätöksen! Jatkan kesälomakauden yli vielä, jotta saan vähän enemmän säästöjä, ja sitten se on adios! Minullakaan ei mikään muu ole motivoinut tähän työhön kuin raha, ja sitä on nyt tämän kesän jälkeen säästössä se summa jonka olin ajatellut tarvitsevani jotta voin hengähtää hetken jos toisenkin vaikka ilman töitäkin.

Mutta Ap, ikäkriisistä minäkin vähän kärsin. Tuntuu että elämä junnaa ja tällaisia isoja päätöksiä on vaan pakko tehdä NYT, ennen kuin jää jumiin oravanpyörään!

Vierailija kirjoitti:

Ihan hyvin voit vielä pyrkiä teatterikorkeakouluun. On sinne hakenut sinua vanhempiakin. Näyttelijän työhön ei ole ikärajaa :)

m-mut ku jää prinsessa- ja muut seksipommi roolit saamatta vanhana 😱

Mistä johtuu, että nuoret aikuiset pitävät itseään vanhoina nykyään jo parikymppisinä?

Mun ryhmässä yliopistolla on paljon 30-40-vuotiaita. Ollaan kyllä lisäkoulutusryhmä, mutta sä olisit siellä nuorimmasta päästä.

Ehdottomasti haaveita kohti!

Iällä ei ole merkitystä, ala vain määrätietoisesti tehdä asioita joita haluat.