80-luvulla syntyneet, eikö tukkapölly ollut ihan normaalia?

Vierailija kirjoitti:

Jännästi suurin osa 80-luvulla lapsilleen tukkapöllyä jaelleita oli ihan normaaleja työssäkäyviä ihmisiä, jotka rakastivat lapsiaan pitivät heistä hyvää huolta. Eikä tullut mitään pahempaa väkivaltaa eikä oireita. Nykyajan hupatusta tämä, että pikkuinen kurittaminen rikkoo lapset ja perheet. 

Terveisin useammankin tukkapöllyn saanut, jota ei koskaan ole muulla tavoin satutettu vanhempien toimesta

Nimenomaan! Olen -82 syntynyt ja tukkapöllyä tuli ja nurkkaan jouduttiin. Siinä olivat ne pääsääntöiset kurituskeinot mulle ja veljelleni. Vasta siinä vaiheessa kun tapellessa alkoi ovet lentelemään saranoiltaan alettiin tajuamaan itsekin, että ei tässä taida olla mitään järkeä. Traumoja ei ole jäänyt tuosta kurittamisesta, mutta muusta kyllä... 

Oon syntynyt 1989 ja muistan saaneeni tukkapöllyä kerran. Luunapin sain kerran joltain lapsenvahtina olleena kääkältä (joku isovanhempien tuttu) enkä kyllä yhtään muista mitä tein sen ansaitakseni, en varmaan edes mitään kovin kamalaa. Tukkapöllyä tuli mummolareissulla isoisältä, ja ihan syystä koska useista kielloista huolimatta tein jotain niin käsittämättömän typerää ja vaarallista että tiesin heti että nyt tulee tupen rapinat ja ihan aiheesta. Traumoja ei ole jäänyt, mutta en kyllä katso hyvällä fyysistä kurittamista, se jääkööt menneisyyteen. Jotain ehkä kertoo se että sekä luunapin että tukkapöllyn sain 30-luvulla syntyneeltä mutta kukaan sitä nuorempi ei ole koskaan muhun rangaistusmielessä kajonnut.

Tukkapöllyä olen minäkin saanut, olen syntynyt -77. Äiti tukisti mm. kun "tulkutin" ts. jankutin vastaan. Tai riitelimme siskon kanssa. Varmaan käyttäydyin noissa tilanteissa huonosti, en kuitenkaan muista että olisin itse koskaan käynyt käsiksi kehenkään tai että olisin tehnyt mitään tosi vakavasti pahaa (vrt. tuo yksi kommentoija, joka oli pieksänyt pienempäänsä eikä lopettanut ennenkuin isä oli fyysisesti puuttunut). Kyse oli enemmänkin äidin auktoriteetin kyseenalaistamisesta. Ja äidin hermojen menemisestä. Tätä ei tapahtunut hirveän usein, ehkä joku kolme, neljä kertaa vuodessa. Eikä meillä annettu remmiä tai muuten oltu väkivaltaisia millään lailla. Ja kuten monet sanoo, niin minustakin on ihan normaali ihminen tullut, ei traumoja. Mutta mutta. Kyllä täytyy sanoa, etten koe äitiäni läheiseksi. Sellainen tietty henkinen etäisyys meillä on. Tulemme ihan ok toimeen keskenään, mutta se tietty lämpö puuttuu, mitä esim näen monilla ystävilläni olevan äitiensä kanssa. Omien lasteni kanssa olen pärjännyt ilman tukkapöllyjä, ihan hyvätapaisia noista on tullut. Ja olemme myös läheisiä ihan eri tavalla, kuin mitä olen oman äitini kanssa.

Kotona rangaistuksena käytössä olleen henkisen ja fyysisen väkivallan takia menetin luottamuksen kumpaankin vanhemmistani. Fyysisen väkivallan takia se katosi toiseen jo lapsuudessa ja toiseen henkisen väkivallan takia nuoruudessa, kun kykenin jäsentämään miten epäreilua kohtelu vanhemman taholta oli.