Lue keskustelun säännöt.
Tosi raskasta kannatella täysikäistä mielenterveysongelmaista tytärtä
30.05.2020 |
Nytkin katselen miten ikäkaverit ovat töissä paikkakunnan kaupoissa, toreilla, kojuilla ja miten valmistuvat ja muuttavat omilleen.
On kiusallista vastata kysymyksiin siitä miten tytöllä menee, kirjoittiko yo:ksi, onko kesätöissä, vieläkö asuu kotona.
Joo, asuu kotona, töitä ei pysty tekemään, opinnot venyy.
Terapiat ja lääkkeet maksan minä, samoin koko muun elämisen.
Tytär 19 v.
Ja kun ei voi vaatia edes auttamaan kotitöissä, koska kaikki ahdistaa ja satuttaa ja aiheuttaa pakko-oireita. Työpäivän ja muiden valvollisuuksien päälle pitää tukea ja kannatella aikuista lastaan. Hänestä huolehtiminen vastaa peruskoulun alaluokilla olevasta huolehtimista, paitsi että on kalliimpaa.
Kommentit (277)
Vierailija kirjoitti:
Onpa surullista. Mitä jos ehdotat tyttärelle omaan kotiin muuttamista? Selvitätte yhdessä, mitä tukea tytär voi saada, haette niitä ja hankitte vuokra-asunnon.
Hankkii oman asunnon? Mitä helvettiä? Olen mielenterveysongelmainen ja kirjoittaja kuulostaa aivan isältäni. Minulla on mielenterveysongelmia ja OLI oma asunto. Olin holtiton rahan käytössä. Isäni maksoi ruokani, lääkkeeni, hygieniatarvikkeet yms... En käynyt missään vaan olin kotona. Sitten yhdessä vaiheessa meni siihen että en enää pystynyt olemaan kotona yksin, joten olin vanhempien luona kokoajan. Minulla oli siis asunto mutta en ollut siellä ikinä.
Muutama vuosi sitten minulle hommattiin tukiasunto missä on päivätoimintaa, opetetaan rahankäyttöä, arjesta selviytymistä, lääkkeet jaetaan yms...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti teille ei osu lapseksi sellaista perintöprinssiä, joka olettaa että muu perhe tekee töitä perhefirmassa vielä yli 70-vuotiaana, jotta poika saa ’rahhoo elantoon’. Kaikkea tukea yritetty ja autettu yli 30 vuotta, mutta mikään ei riitä. Ei mitään vastavuoroisuutta. Sairas vaan loukkaantuu kun hänen asioihinsa puututaan muka - jos raha tule tilille ja apua anneta heti. Poika epävakaan persoonallisuuden diagnoosin saanut. Kananmunan kuorilla minä siskona elämäni elänyt - hänen tukemisensa tulee minun kuormakseni kun isä kuolee. Normaalia surun käsittelyä pohtia mistä jäi itse paitsi kun sairas lähimmäinen koko elämän taakkana.
Kukaan ei ole huvikseen psyykkisesti sairas eikä myöskään veljesi ole persoonaltaan epävakaa vain sinun kiusaksesi. Kuulostat inhottavalta ihmiseltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti teille ei osu lapseksi sellaista perintöprinssiä, joka olettaa että muu perhe tekee töitä perhefirmassa vielä yli 70-vuotiaana, jotta poika saa ’rahhoo elantoon’. Kaikkea tukea yritetty ja autettu yli 30 vuotta, mutta mikään ei riitä. Ei mitään vastavuoroisuutta. Sairas vaan loukkaantuu kun hänen asioihinsa puututaan muka - jos raha tule tilille ja apua anneta heti. Poika epävakaan persoonallisuuden diagnoosin saanut. Kananmunan kuorilla minä siskona elämäni elänyt - hänen tukemisensa tulee minun kuormakseni kun isä kuolee. Normaalia surun käsittelyä pohtia mistä jäi itse paitsi kun sairas lähimmäinen koko elämän taakkana.
Kukaan ei ole huvikseen psyykkisesti sairas eikä myöskään veljesi ole persoonaltaan epävakaa vain sinun kiusaksesi. Kuulostat inhottavalta ihmiseltä.
Aivan sama - hän on sairas ja sairastuttaa meidät muut. Ainoa ero ettei suostu auttamaan itse meitä sairastuttamiaan ihmisiä. Osa meistä kuolee tähän vanhuuttaan, itse pyrin vapauttamaan itseni ns, o m a n k ä d e n k a u t ta .,, joo olen inha.
En oikein ymmärrä, miksi se on ongelma, ettei tytär ole valmistunut samassa ajassa kuin muut? Hän on kuitenkin vasta 19-vuotias, eli ei voi olla kovin paljon pidempään voinut vielä lukiota käydä kuin muut. Onhan ns. "normaalejakin" oppilaita joilla lukio voi venyä neljään vuoteen eri syiden vuoksi (esim. vaihto). Mitä se muille kuuluu, mikä syy opintojen pitkittymiselle on?
Itselläkin venyivät opinnot sairastamisen vuoksi. Kyllä se itsestäkin tuntui pahalta, kun ei pääsyt tuttujen kanssa samaan aikaan valmistumaan ja juhlimaan. Valmistumisen jälkeen menin äitini patistamana palkkatuettuun työhön/harjoitteluun, ilmeisesti että "piristyisin". Valitettavasti olin niin vakavasti masentunut ja minäkin kärsin pakko-oireista, että työssäkäynti oli todella rankkaa ja vaikeaa, eikä auttanut lainkaan ongelmiini, päinvastoin.
Kannattaa yhdessä miettiä, millaista apua tytär tarvitsee juuri tällä hetkellä. Jos venyttää kunnollista avun hakemista niin kuin minä tein, voi olla että olette vielä vuosien päästä samassa tilanteessa. Ei siis kannata yrittää puskea heti esimerkiksi jatko-opintoihin jos tytär ei ole vielä siinä kunnossa. Muuten opinnot eivät tule sujumaan, sen voin sanoa kokemuksesta. Tietysti kannattaa miettiä yhdessä tavoitteita esim. opiskelun ja omaan kotiin muuton suhteen, ettei hän myöskään jää ajelehtimaan kotiin. Mutta jos yrittää väkisin kulkea samassa tahdissa kuin muut, siitä voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä.
Suosittelen Ratsastusterapiaa/hevosterapia. Betonilaatikossa eläminen masentaa monet. Oikeaa tekemistä ja aitoja asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti teille ei osu lapseksi sellaista perintöprinssiä, joka olettaa että muu perhe tekee töitä perhefirmassa vielä yli 70-vuotiaana, jotta poika saa ’rahhoo elantoon’. Kaikkea tukea yritetty ja autettu yli 30 vuotta, mutta mikään ei riitä. Ei mitään vastavuoroisuutta. Sairas vaan loukkaantuu kun hänen asioihinsa puututaan muka - jos raha tule tilille ja apua anneta heti. Poika epävakaan persoonallisuuden diagnoosin saanut. Kananmunan kuorilla minä siskona elämäni elänyt - hänen tukemisensa tulee minun kuormakseni kun isä kuolee. Normaalia surun käsittelyä pohtia mistä jäi itse paitsi kun sairas lähimmäinen koko elämän taakkana.
Kukaan ei ole huvikseen psyykkisesti sairas eikä myöskään veljesi ole persoonaltaan epävakaa vain sinun kiusaksesi. Kuulostat inhottavalta ihmiseltä.
Aivan sama - hän on sairas ja sairastuttaa meidät muut. Ainoa ero ettei suostu auttamaan itse meitä sairastuttamiaan ihmisiä. Osa meistä kuolee tähän vanhuuttaan, itse pyrin vapauttamaan itseni ns, o m a n k ä d e n k a u t ta .,, joo olen inha.
Et siis välitä veljestäsi vaan uhriudut jatkuvasti asiasta, jolle veljesi ei voi mitään? Tuollainen itsarilla uhkailu on raukkamaista, kai teet sitä veljesi kuullen?
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti teille ei osu lapseksi sellaista perintöprinssiä, joka olettaa että muu perhe tekee töitä perhefirmassa vielä yli 70-vuotiaana, jotta poika saa ’rahhoo elantoon’. Kaikkea tukea yritetty ja autettu yli 30 vuotta, mutta mikään ei riitä. Ei mitään vastavuoroisuutta. Sairas vaan loukkaantuu kun hänen asioihinsa puututaan muka - jos raha tule tilille ja apua anneta heti. Poika epävakaan persoonallisuuden diagnoosin saanut. Kananmunan kuorilla minä siskona elämäni elänyt - hänen tukemisensa tulee minun kuormakseni kun isä kuolee. Normaalia surun käsittelyä pohtia mistä jäi itse paitsi kun sairas lähimmäinen koko elämän taakkana.
Kenenkään ei ole mikään pakko olla perhefirmassa töissä jos ei halua, ei myöskään sinun. Turha uhriutua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En lukenut koko ketjua, vain ensimmäiset kolme sivua, mutta pakko antaa sellainen neuvo, että älä kiltti ilmaise tyttärellesi hänen olevan mielestäsi taakka tai huonompi kuin muut ikätoverinsa.
Olin itse masentunut koko lukion ajan, mutta peittelen asiaa mahdollisimman paljon äidiltäni. Kyllähän äiti silti pahan oloni ja ahdistuneisuuteni huomasi, mutta suoritin yo-tutkinnon aikataulussa, kävin kesätöissä ja esitin pirteää sekä normaalia niin hyvin kuin suinkin pystyin. Ponnisteluistani huolimatta välillä oli aikakausia, kun en päässyt sängystä ylös, olisin voinut itkeä päivät läpensä ja mietin jatkuvasti itsemurhaa. Äiti otti asiakseen jankuttaa siitä, kuinka tuo ja tämä saavat vain kymppejä niistä ja näistä kokeista ja hänen kavereidensa lapset jaksavat tehdä ties mitä harrastustoimintaa koulupäivien jälkeen.
"Maija sai stipendinkin, mikset sinä koskaan saa?"
"Mitäköhän sustakin tulee, tuleekohan mitään?"
Mikään ei ole elämäni aikana tuntunut pahemmalta kuin tuo jatkuva vähättely ja vertailu, jota oma äitini harrasti useamman vuoden ajan. Ja harrastaa oikeastaan edelleen. Yritn lopulta yliopistoaikoina itsemurhaa, mutta siitä en koskaan äidille kertonut. En kerro hänelle nykyään paljoakaan, en varsinkaan ongelmistani ja murheistani.
AP, et varmasti halua rakentaa tuollaista kuilua itsesi ja lapsesi välille, joten suosittelen, ettet vertaile lastasi muihin. Jos vertailet, tee se hiljaa mielessäsi.
Olen pahoillani ap, että olet saanut tämän määrän lokaa niskaan. Mikä tahansa muu foorumi olisi ollut parempi aloituksellesi.
Mt-ongelmista kärsivät usein kommentoivat uupuville läheisilleen, että heidän sairautensa on yhtä todellinen kuin fyysisetkin rajoitteet. Minä uskon sen. Ja ymmärrän, että mt-ongelmat rajoittavat elämää yhtä paljon, kuin vaikka liikuntakyvyttömyyttä aiheuttava sairaus. Mutta sama ilmiö pätee myös mt-sairaan läheisiin. Ei kukaan oleta perheenjäsenien kantavan liikuntakyvytöntä ympäriinsä. Tai jos kantavat, nostavat, pesevät jokainen myös autettava ymmärtävät että se aiheuttaa väsymistä ja kuormitusta, eikä auttaja voi jatkuvasti ylittää voimiensa rajoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, tämä on yksi niistä riskeistä, jos päättää tehdä lapsia. Ei tyttäresi pyytänyt syntyä tänne kärsimään ja sairastumaan. Se on sinun ja lapsen isän vika. Muistahan se, jos tuntuu välillä että tytär ei ole niin hieno kuin pitäisi olla.
Terveisin eräs masentunut tytär
Tuoko on äidille kiitos jonka sanot?
Mistä ihmeestä häntä kiittäisin? Siitä, että mun täytyy olla olemassa, koska hän itsekkäästi niin halusi, ja olla siitä vielä kiitollinen? Olen kyllä kertonut hänelle, että olisin mieluummin jäänyt syntymättä. Ei tarvitsisi ensin kärsiä tätä elämää ja sitten vielä joutua kuolemaan.
Ei elämästään ja tänne syntymisestään tarvitse ketään kiittääkään.
Mutta ei siitä pidä ketään myöskään syyttää.
Me joka ikinen ihminen ollaan tultu tänne ilman syytöksiä ja kiitoksia. Me vain synnymme. Kukaan ei voi tietää, mitä edessä on.
Mitä äitisi voisi tehdä, korvatakseen sinulle sen, että synnyit? Vanhemmat yleensä huolehtivat lapsistaan näiden täysi-ikäisyyteen asti. Se on se, mitä he voivat tehdä ja tekevät. Pitäisikö tehdä vielä jotain enemmän?
Mielenterveysongelmakaan ei ole kenenkään vika. Lapsia syntyy mitä erilaisimmille ihmisille ja mitä erilaisimpiin ympyröihin. Maailma ei ole paratiisi, missä vain täydellisille ihmisille syntyy lapsia, ja kaikki muut jäävät syntymättä.
Miksi synnytit minut tänne kärsimään -syytös on varmaan pahimpia, mitä ihmiselle voidaan sanoa. Siihen on täysin mahdotonta vastata mitään, koska ei kukaan ikinä synnytä maailmaan lasta sillä tarkoituksella, että tämä joutuu kärsimään. Kukaan ei halua lapsensa joutuvan kärsimään. Kaikki haluavat lapsilleen hyvää. Kaikilla ei ole vain samoja valmiuksia, sehän on selvä, koska olemme kukin erilaisia. Jotkut onnistuvat ihan ilman minkäänlaista omaa osuutta, huonoistakin lähtökohdista voi syntyä onnellisia tarinoita. Ja toisinpäin.
Ymmärrän äitiä, jonka pitää huolehtia lapsestaan, vaikka tämä on jo aikuinen ja periaatteessa tämän pitäisi jo itse ottaa vastuuta elämästään. Tässä on myös eräänlainen loukku, jos huolenpito on aina ollut hyvää. Lapsi haluaa sen kaiken jatkuvan, eihän hänen ennenkään ole tarvinnut itse mistään huolehtia. Ei ole mitään haluakaan alkaa itse tehdä elämälleen mitään järkevää. Jotkut ihan ns. normaalitkin lapset voivat ajatella näin. Jotkut vain jatkavat lapsuuttaan vaikka kuinka pitkään.
Mutta sitten ollaan jo vaarallisilla vesillä, jos lapsi ei tunne edes uskaltavansa ottaa omia askeliaan. Opiskelu on ylivoimaista, työelämä pelottaa, ei ole mitään tavoitteita. Ei ole mitään, minkä vuoksi haluaisi tehdä mitään. Voi myös olla, että kyseessä on vain pelkkä manipulointi. Äidille voi helposti sanoa, että en minä voi, en minä uskalla, en minä pysty. Ja äidin on sitten vain jaksettava ja pystyttävä.
Joku neuvoi, että laitokseen. Jopa oli neuvo. Missä sellainen laitos on ja miten sinne mennään?
Yleensä vanhemmat haluaisi jo elää omaakin elämäänsä ilman lapsia, sitten kun nämä on jo aikuisia. Onko siinä jotain väärää? Eikös näin ole elämässä tarkoitus mennäkin? 19-vuotias on kuitenkin vielä hyvin nuori ja kaikki on vielä mahdollista. Mutta sen ikäisen pitäisi periaatteessa jo elää omillaan, näinhän ainakin yhteiskunta edellyttää. Kuinkahan moni sen ikäinen kuitenkin elää vielä aivan vanhempiensa varassa, uskoisin, että melkeinpä suurin osa.
Eipä voi sanoa muuta kuin että olet uskomattoman naiivi aikuiseksi(?) ihmiseksi. Äiti- ja vanhempimyytti elää sinussa selvästi hyvin vahvana. Mielenterveysongelmat voivat todellakin johtua toisten ihmisten, kuten perheenjäsenten, aiheuttamista pitkäkestoisista ja kompleksoituneista traumoista, esim. narsistiset vanhemmat ovat varsin yleinen syy lasten ja nuorten mielenterveysongelmien kehittymiseen.
Vierailija kirjoitti:
Saisiko sen johonkin laitokseen?
Tätä kommenttia on peukutetty yli 300 kertaa alaspäin. Onko laitokseen joutumisella tarkoitettu tuettua asumista vai ihan laitosta? Pojan kanssa oli melko samanlainen tilanne kun ap:n kanssa, mutta hän pääsi tuettuun asumisyksikköön mikä ei ole sama kun laitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, tämä on yksi niistä riskeistä, jos päättää tehdä lapsia. Ei tyttäresi pyytänyt syntyä tänne kärsimään ja sairastumaan. Se on sinun ja lapsen isän vika. Muistahan se, jos tuntuu välillä että tytär ei ole niin hieno kuin pitäisi olla.
Terveisin eräs masentunut tytär
Tuoko on äidille kiitos jonka sanot?
Mistä ihmeestä häntä kiittäisin? Siitä, että mun täytyy olla olemassa, koska hän itsekkäästi niin halusi, ja olla siitä vielä kiitollinen? Olen kyllä kertonut hänelle, että olisin mieluummin jäänyt syntymättä. Ei tarvitsisi ensin kärsiä tätä elämää ja sitten vielä joutua kuolemaan.
Ei elämästään ja tänne syntymisestään tarvitse ketään kiittääkään.
Mutta ei siitä pidä ketään myöskään syyttää.
Me joka ikinen ihminen ollaan tultu tänne ilman syytöksiä ja kiitoksia. Me vain synnymme. Kukaan ei voi tietää, mitä edessä on.
Mitä äitisi voisi tehdä, korvatakseen sinulle sen, että synnyit? Vanhemmat yleensä huolehtivat lapsistaan näiden täysi-ikäisyyteen asti. Se on se, mitä he voivat tehdä ja tekevät. Pitäisikö tehdä vielä jotain enemmän?
Mielenterveysongelmakaan ei ole kenenkään vika. Lapsia syntyy mitä erilaisimmille ihmisille ja mitä erilaisimpiin ympyröihin. Maailma ei ole paratiisi, missä vain täydellisille ihmisille syntyy lapsia, ja kaikki muut jäävät syntymättä.
Miksi synnytit minut tänne kärsimään -syytös on varmaan pahimpia, mitä ihmiselle voidaan sanoa. Siihen on täysin mahdotonta vastata mitään, koska ei kukaan ikinä synnytä maailmaan lasta sillä tarkoituksella, että tämä joutuu kärsimään. Kukaan ei halua lapsensa joutuvan kärsimään. Kaikki haluavat lapsilleen hyvää. Kaikilla ei ole vain samoja valmiuksia, sehän on selvä, koska olemme kukin erilaisia. Jotkut onnistuvat ihan ilman minkäänlaista omaa osuutta, huonoistakin lähtökohdista voi syntyä onnellisia tarinoita. Ja toisinpäin.
Ymmärrän äitiä, jonka pitää huolehtia lapsestaan, vaikka tämä on jo aikuinen ja periaatteessa tämän pitäisi jo itse ottaa vastuuta elämästään. Tässä on myös eräänlainen loukku, jos huolenpito on aina ollut hyvää. Lapsi haluaa sen kaiken jatkuvan, eihän hänen ennenkään ole tarvinnut itse mistään huolehtia. Ei ole mitään haluakaan alkaa itse tehdä elämälleen mitään järkevää. Jotkut ihan ns. normaalitkin lapset voivat ajatella näin. Jotkut vain jatkavat lapsuuttaan vaikka kuinka pitkään.
Mutta sitten ollaan jo vaarallisilla vesillä, jos lapsi ei tunne edes uskaltavansa ottaa omia askeliaan. Opiskelu on ylivoimaista, työelämä pelottaa, ei ole mitään tavoitteita. Ei ole mitään, minkä vuoksi haluaisi tehdä mitään. Voi myös olla, että kyseessä on vain pelkkä manipulointi. Äidille voi helposti sanoa, että en minä voi, en minä uskalla, en minä pysty. Ja äidin on sitten vain jaksettava ja pystyttävä.
Joku neuvoi, että laitokseen. Jopa oli neuvo. Missä sellainen laitos on ja miten sinne mennään?
Yleensä vanhemmat haluaisi jo elää omaakin elämäänsä ilman lapsia, sitten kun nämä on jo aikuisia. Onko siinä jotain väärää? Eikös näin ole elämässä tarkoitus mennäkin? 19-vuotias on kuitenkin vielä hyvin nuori ja kaikki on vielä mahdollista. Mutta sen ikäisen pitäisi periaatteessa jo elää omillaan, näinhän ainakin yhteiskunta edellyttää. Kuinkahan moni sen ikäinen kuitenkin elää vielä aivan vanhempiensa varassa, uskoisin, että melkeinpä suurin osa.
Eipä voi sanoa muuta kuin että olet uskomattoman naiivi aikuiseksi(?) ihmiseksi. Äiti- ja vanhempimyytti elää sinussa selvästi hyvin vahvana. Mielenterveysongelmat voivat todellakin johtua toisten ihmisten, kuten perheenjäsenten, aiheuttamista pitkäkestoisista ja kompleksoituneista traumoista, esim. narsistiset vanhemmat ovat varsin yleinen syy lasten ja nuorten mielenterveysongelmien kehittymiseen.
Niin? Kirjoittaja oli kuitenkin oikeassa siitnä, että tällaisenkin ihmisen tulisi itsenäistyä vaikka sitten tuetun asumisen kautta omilleen. Ei sinne äidin hyyryläiseksi voi jäädä. Ja miksi sellainen edes haluaisi jäädä, jolla on vaikka se narsistinen vanhempi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti teille ei osu lapseksi sellaista perintöprinssiä, joka olettaa että muu perhe tekee töitä perhefirmassa vielä yli 70-vuotiaana, jotta poika saa ’rahhoo elantoon’. Kaikkea tukea yritetty ja autettu yli 30 vuotta, mutta mikään ei riitä. Ei mitään vastavuoroisuutta. Sairas vaan loukkaantuu kun hänen asioihinsa puututaan muka - jos raha tule tilille ja apua anneta heti. Poika epävakaan persoonallisuuden diagnoosin saanut. Kananmunan kuorilla minä siskona elämäni elänyt - hänen tukemisensa tulee minun kuormakseni kun isä kuolee. Normaalia surun käsittelyä pohtia mistä jäi itse paitsi kun sairas lähimmäinen koko elämän taakkana.
Kukaan ei ole huvikseen psyykkisesti sairas eikä myöskään veljesi ole persoonaltaan epävakaa vain sinun kiusaksesi. Kuulostat inhottavalta ihmiseltä.
Aivan sama - hän on sairas ja sairastuttaa meidät muut. Ainoa ero ettei suostu auttamaan itse meitä sairastuttamiaan ihmisiä. Osa meistä kuolee tähän vanhuuttaan, itse pyrin vapauttamaan itseni ns, o m a n k ä d e n k a u t ta .,, joo olen inha.
Kai ymmärrät, että tuo sinunkin itsemurhalla uhkailusi vaikuttaa melko epävakaan hommalta? Latvakakkosia taidatte olla koko perhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ompa ikävää lukea joitain kommentteja täällä. Oma -01 syntynyt poikani on ollut yläasteelta asti masentunnut. Itselle ei tulisi mieleenkään lakata kannattelemasta häntä, vaikkakin painin ihan samojen asioiden ja väsymyksen kanssa. En äitinä voisi "hylätä" häntä masentuneena. Masennus on paha ja hautoo itsemurhaa vähän väliä. Raskasta on välillä tulla töistä kotiin peläten, että nyt on jotain tapahtunut. Emme saa laitoshoitoa, koska hän ei ole tehnyt toistaiseksi itselleen eikä kelleen muulle vahinkoa. Sinnittelemme julkisen terapian ja lääkkeiden kanssa. Nyt on hänen isänsäkin herännyt siihen ja pohdimme maksavamme yhdessä puoliksi hänen yksityisen lääkärin kulut. Kiristää kivasti kukkaroa, mutta parempi se, kuin vuositolkulla kiduttaa läyhässä hirressä. Hän on ollut iloinen ja reipas lapsena. Oli hyvä koulussa ja kiinnostunut monista asioista. On soittanut pianoa nyt 15v. yhteensä, eli se tuntuu olla ainut pakokeino pois mustasta mielestä.
Rakastan tuota haurasta nuorta miestä. Itken ja olen välillä jaksamisen äärirajoilla, mutta en koskaan luopuisi kaikesta siitä mitä hän tähän asti on minulle antanut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, tämä on yksi niistä riskeistä, jos päättää tehdä lapsia. Ei tyttäresi pyytänyt syntyä tänne kärsimään ja sairastumaan. Se on sinun ja lapsen isän vika. Muistahan se, jos tuntuu välillä että tytär ei ole niin hieno kuin pitäisi olla.
Terveisin eräs masentunut tytär
Tuoko on äidille kiitos jonka sanot?
Mistä ihmeestä häntä kiittäisin? Siitä, että mun täytyy olla olemassa, koska hän itsekkäästi niin halusi, ja olla siitä vielä kiitollinen? Olen kyllä kertonut hänelle, että olisin mieluummin jäänyt syntymättä. Ei tarvitsisi ensin kärsiä tätä elämää ja sitten vielä joutua kuolemaan.
Ei elämästään ja tänne syntymisestään tarvitse ketään kiittääkään.
Mutta ei siitä pidä ketään myöskään syyttää.
Me joka ikinen ihminen ollaan tultu tänne ilman syytöksiä ja kiitoksia. Me vain synnymme. Kukaan ei voi tietää, mitä edessä on.
Mitä äitisi voisi tehdä, korvatakseen sinulle sen, että synnyit? Vanhemmat yleensä huolehtivat lapsistaan näiden täysi-ikäisyyteen asti. Se on se, mitä he voivat tehdä ja tekevät. Pitäisikö tehdä vielä jotain enemmän?
Mielenterveysongelmakaan ei ole kenenkään vika. Lapsia syntyy mitä erilaisimmille ihmisille ja mitä erilaisimpiin ympyröihin. Maailma ei ole paratiisi, missä vain täydellisille ihmisille syntyy lapsia, ja kaikki muut jäävät syntymättä.
Miksi synnytit minut tänne kärsimään -syytös on varmaan pahimpia, mitä ihmiselle voidaan sanoa. Siihen on täysin mahdotonta vastata mitään, koska ei kukaan ikinä synnytä maailmaan lasta sillä tarkoituksella, että tämä joutuu kärsimään. Kukaan ei halua lapsensa joutuvan kärsimään. Kaikki haluavat lapsilleen hyvää. Kaikilla ei ole vain samoja valmiuksia, sehän on selvä, koska olemme kukin erilaisia. Jotkut onnistuvat ihan ilman minkäänlaista omaa osuutta, huonoistakin lähtökohdista voi syntyä onnellisia tarinoita. Ja toisinpäin.
Ymmärrän äitiä, jonka pitää huolehtia lapsestaan, vaikka tämä on jo aikuinen ja periaatteessa tämän pitäisi jo itse ottaa vastuuta elämästään. Tässä on myös eräänlainen loukku, jos huolenpito on aina ollut hyvää. Lapsi haluaa sen kaiken jatkuvan, eihän hänen ennenkään ole tarvinnut itse mistään huolehtia. Ei ole mitään haluakaan alkaa itse tehdä elämälleen mitään järkevää. Jotkut ihan ns. normaalitkin lapset voivat ajatella näin. Jotkut vain jatkavat lapsuuttaan vaikka kuinka pitkään.
Mutta sitten ollaan jo vaarallisilla vesillä, jos lapsi ei tunne edes uskaltavansa ottaa omia askeliaan. Opiskelu on ylivoimaista, työelämä pelottaa, ei ole mitään tavoitteita. Ei ole mitään, minkä vuoksi haluaisi tehdä mitään. Voi myös olla, että kyseessä on vain pelkkä manipulointi. Äidille voi helposti sanoa, että en minä voi, en minä uskalla, en minä pysty. Ja äidin on sitten vain jaksettava ja pystyttävä.
Joku neuvoi, että laitokseen. Jopa oli neuvo. Missä sellainen laitos on ja miten sinne mennään?
Yleensä vanhemmat haluaisi jo elää omaakin elämäänsä ilman lapsia, sitten kun nämä on jo aikuisia. Onko siinä jotain väärää? Eikös näin ole elämässä tarkoitus mennäkin? 19-vuotias on kuitenkin vielä hyvin nuori ja kaikki on vielä mahdollista. Mutta sen ikäisen pitäisi periaatteessa jo elää omillaan, näinhän ainakin yhteiskunta edellyttää. Kuinkahan moni sen ikäinen kuitenkin elää vielä aivan vanhempiensa varassa, uskoisin, että melkeinpä suurin osa.
Eipä voi sanoa muuta kuin että olet uskomattoman naiivi aikuiseksi(?) ihmiseksi. Äiti- ja vanhempimyytti elää sinussa selvästi hyvin vahvana. Mielenterveysongelmat voivat todellakin johtua toisten ihmisten, kuten perheenjäsenten, aiheuttamista pitkäkestoisista ja kompleksoituneista traumoista, esim. narsistiset vanhemmat ovat varsin yleinen syy lasten ja nuorten mielenterveysongelmien kehittymiseen.
Niin? Kirjoittaja oli kuitenkin oikeassa siitnä, että tällaisenkin ihmisen tulisi itsenäistyä vaikka sitten tuetun asumisen kautta omilleen. Ei sinne äidin hyyryläiseksi voi jäädä. Ja miksi sellainen edes haluaisi jäädä, jolla on vaikka se narsistinen vanhempi?
Ohiksena näin ketjua pitkään seuranneena, mutta ei kai tuo kirjoittaja jolle kommentoit niin väittänytkään. Että pitäisi jäädä äidin helmoihin eikä itsenäistyä.
Ap tyttäreltä voisi mitata hemoglobiinin ja rautavarastot. Matala ferritiini voi aiheuttaa pakko-oireita, ahdistusta ja masennusta.
19v on nuori vielä. Tiedän parikin menestyvää henkilöä jotka ovat kirjoittaneet vasta yli 20v. Mitä jos amis olisi kivempi?
HANKI NUORELLE TUKIHENKILÖ - TERAPIAA MYÖS !
- esim. paniikkihäiriöön rauhoittava lääkityskin voi olla tilapäisesti apu!
- pyydä esim. sukulaisilta apua, kutsumaan tyttö vaikka kylään tms. aktivoivaa.
- tehkää jotain kivaa yhdessä nyt kesällä, se lievittää ahdistusta - esim. luonnossa retkeily.
Voi tulla pahaa jälkeä, jos huonosti voiva nuori muuttaa omilleen - tarvitsee ainakin paljon tukea.
SELVITÄ, MITÄ ON TAUSTALLA - usein nuoret eivät oikein tiedosta itsekään!
- kysy, mitä haluaa elämältä?
- mitä pelkää?
- mitä tuntee?
- mistä pelot ja ongelmat voisivat johtua; traumat, häpeä, huono itsetunto, yksinäisyys?
- jutelkaa, kerro että välität, rakastat!
ROHKAISE LASTASI ELÄMÄÄN, NUORUUS ON ÄKKIÄ OHI - ÄLÄ ELÄMÄÄ PELKÄÄ!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, tämä on yksi niistä riskeistä, jos päättää tehdä lapsia. Ei tyttäresi pyytänyt syntyä tänne kärsimään ja sairastumaan. Se on sinun ja lapsen isän vika. Muistahan se, jos tuntuu välillä että tytär ei ole niin hieno kuin pitäisi olla.
Terveisin eräs masentunut tytär
Tuoko on äidille kiitos jonka sanot?
Mistä ihmeestä häntä kiittäisin? Siitä, että mun täytyy olla olemassa, koska hän itsekkäästi niin halusi, ja olla siitä vielä kiitollinen? Olen kyllä kertonut hänelle, että olisin mieluummin jäänyt syntymättä. Ei tarvitsisi ensin kärsiä tätä elämää ja sitten vielä joutua kuolemaan.
Ei elämästään ja tänne syntymisestään tarvitse ketään kiittääkään.
Mutta ei siitä pidä ketään myöskään syyttää.
Me joka ikinen ihminen ollaan tultu tänne ilman syytöksiä ja kiitoksia. Me vain synnymme. Kukaan ei voi tietää, mitä edessä on.
Mitä äitisi voisi tehdä, korvatakseen sinulle sen, että synnyit? Vanhemmat yleensä huolehtivat lapsistaan näiden täysi-ikäisyyteen asti. Se on se, mitä he voivat tehdä ja tekevät. Pitäisikö tehdä vielä jotain enemmän?
Mielenterveysongelmakaan ei ole kenenkään vika. Lapsia syntyy mitä erilaisimmille ihmisille ja mitä erilaisimpiin ympyröihin. Maailma ei ole paratiisi, missä vain täydellisille ihmisille syntyy lapsia, ja kaikki muut jäävät syntymättä.
Miksi synnytit minut tänne kärsimään -syytös on varmaan pahimpia, mitä ihmiselle voidaan sanoa. Siihen on täysin mahdotonta vastata mitään, koska ei kukaan ikinä synnytä maailmaan lasta sillä tarkoituksella, että tämä joutuu kärsimään. Kukaan ei halua lapsensa joutuvan kärsimään. Kaikki haluavat lapsilleen hyvää. Kaikilla ei ole vain samoja valmiuksia, sehän on selvä, koska olemme kukin erilaisia. Jotkut onnistuvat ihan ilman minkäänlaista omaa osuutta, huonoistakin lähtökohdista voi syntyä onnellisia tarinoita. Ja toisinpäin.
Ymmärrän äitiä, jonka pitää huolehtia lapsestaan, vaikka tämä on jo aikuinen ja periaatteessa tämän pitäisi jo itse ottaa vastuuta elämästään. Tässä on myös eräänlainen loukku, jos huolenpito on aina ollut hyvää. Lapsi haluaa sen kaiken jatkuvan, eihän hänen ennenkään ole tarvinnut itse mistään huolehtia. Ei ole mitään haluakaan alkaa itse tehdä elämälleen mitään järkevää. Jotkut ihan ns. normaalitkin lapset voivat ajatella näin. Jotkut vain jatkavat lapsuuttaan vaikka kuinka pitkään.
Mutta sitten ollaan jo vaarallisilla vesillä, jos lapsi ei tunne edes uskaltavansa ottaa omia askeliaan. Opiskelu on ylivoimaista, työelämä pelottaa, ei ole mitään tavoitteita. Ei ole mitään, minkä vuoksi haluaisi tehdä mitään. Voi myös olla, että kyseessä on vain pelkkä manipulointi. Äidille voi helposti sanoa, että en minä voi, en minä uskalla, en minä pysty. Ja äidin on sitten vain jaksettava ja pystyttävä.
Joku neuvoi, että laitokseen. Jopa oli neuvo. Missä sellainen laitos on ja miten sinne mennään?
Yleensä vanhemmat haluaisi jo elää omaakin elämäänsä ilman lapsia, sitten kun nämä on jo aikuisia. Onko siinä jotain väärää? Eikös näin ole elämässä tarkoitus mennäkin? 19-vuotias on kuitenkin vielä hyvin nuori ja kaikki on vielä mahdollista. Mutta sen ikäisen pitäisi periaatteessa jo elää omillaan, näinhän ainakin yhteiskunta edellyttää. Kuinkahan moni sen ikäinen kuitenkin elää vielä aivan vanhempiensa varassa, uskoisin, että melkeinpä suurin osa.
Onneksi tämän oksennusämpäri-ketjun pohjalta löytyi jotain lohduttavaakin.
Toivottavasti teille ei osu lapseksi sellaista perintöprinssiä, joka olettaa että muu perhe tekee töitä perhefirmassa vielä yli 70-vuotiaana, jotta poika saa ’rahhoo elantoon’. Kaikkea tukea yritetty ja autettu yli 30 vuotta, mutta mikään ei riitä. Ei mitään vastavuoroisuutta. Sairas vaan loukkaantuu kun hänen asioihinsa puututaan muka - jos raha tule tilille ja apua anneta heti. Poika epävakaan persoonallisuuden diagnoosin saanut. Kananmunan kuorilla minä siskona elämäni elänyt - hänen tukemisensa tulee minun kuormakseni kun isä kuolee. Normaalia surun käsittelyä pohtia mistä jäi itse paitsi kun sairas lähimmäinen koko elämän taakkana.