Kerätään Pieni talo preerialla-sarjan järjettömyyksiä/epäloogisuuksia

Sarja olisi pitänyt tehdä niin, että tytöt olisivat eläneet vanhempiensa kanssa paljon pidempään (jopa siten, että näyttelijän oma ikä menisi hahmoa vanhemmaksi muutaman vuoden).

Sitten olisi nopeaan tahtiin näytetty Lauran naimisiinmeno ja naimisissaolo. Tätä korkeintaan yksi kausi.

Älyttömän tylsäksi menee, kun ne eivät enää asu perheenä.

Kiinnostavimmat jaksot ovat ne, kun ingallsseilla on 3 tytärtä.

Ne muut lapset ovat aivan turhia. Grace toki on ok, kun sellainen syntyi oikeasti, mutta ne adoptoidut ovat turhia. Ei kiinnosta jonkun Albertin tapahtumat olenkaan.

Komea isä on muka ystävällinen ja suurisydäminen. Tuon näköiset on oikeasti tosi leuhkoja ja itsekkäitä eivätkä auta.

Itse olisin noudattanut enemmän oikeitten Ingallsien elämää. Mary ei olisi mennyt naimisiin. Muutama jakso Lauran avioliittoa, sitten olisi edetty vanhuusvuosiin. Charles ja Caroline olisivat muistelleet harmaahapsisina menneitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vika jakso oli kyllä oikeastaan aika cool kaikessa hölmöydessään. 😄 Näyttävä lopetus ikuisuussarjalle.

Jotenkin hämärästi muistan sen, kun telkkarista tuli sarjan viimeinen jakso. Kesää 1984 taidettiin elellä tuona päivänä. Siinähän koko kylän väki jätti kylän taakseen ja lähtivät hevosilla pois kylästä. Muistanko oikein?

Jotain sinne päin joo.. Vähän näyttävämpi lähtö kuitenkin.

Tänää huuhdottiin kultaa, saapa nähä meneekö pää sekaisin. Huomenna jatkuu...

Isä Ingalss on niin fiksu ja oikeudenmukainen opettaessaan lapsiaan, mikä on oikein.

Tosi kiva oli se jakso, jossa se änkyttävä tyttö pääsi mukaan. Ja taas mentiin isä Ingalss ratkaisi asian parhain päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin tänään yhtä jaksoa ja voi mikä nostalgian aalto pyyhkäisi yli. Muistan selkeästi, että jo penskana ärsytti ja naurattikin suunnattomasti niiden tyyppien sellainen 'hyvän ihmisen' ilme - sellainen nöyrä ja laupea, silmät puolikosteina - varsinkin perheen äiti harrasti tätä ilmettä yhtenään. Se amerikkalainen mustavalkoinen elämänasenne tuli niin voimakkaasti läpi: hyvä on siis kiiltokuvamaisen hyvä, sen ongelmat johtuvat pääsääntöisesti muista kuin itsestä, pahat ovat ilkeitä jo naamaltaan ja ne itse aiheuttavat itselleen ongelmia. Noin siis pääosin, joitain poikkeuksia saattoi olla. Olihan se sellaista propagandaa ja hyvinhän se länsimaissa upposi. 

Mutta sitten kun filmatisoitiin brittiläisen Tolkienin Taru sormusten herra, niin kauhullahan sitä odotti, että mitä amerikkalaistuotanto on sinne vängännyt mukaan. No, ne kaikkein sietämättömimmät näyttelijänsä (Wood ja Astin) 'hyvän ihmisen' laupias ja lempeä (Woodin kohdalla myös alentuvainen) ilme naamalla ihan koko ajan. EI pysty heidän keskinäisiä kohtauksia edes katsomaan. Kun Gandalf (britti Ian McKellen) tulee mukaan, amerikkalainen pönötys hieman väistyy. Huh. Mutta kyllä tuo on sitä amerikkalaisuutta kehnoimmillaan. Osoittelevaa ja sille joukon kaikkein tyhmimmällekin kalloon varmasti uppoavaa.

Samat ajatukset. Ylikorostettua hyvä vastaan paha asetelma. Hyvät ovat aina siistinnäköisiä, siveitä, pahat epäsiistejä ja moraaliltaan arveluttavia. Itseäni ärsyttää sarjassa liiallinen hurskaus Ingallsin perheessä. Kaipaisin, että Ingallsin rouva iskisi joskus nyrkin pöytään ja kiroilisi kunnolla. Päästelisi joskus. Kai hänelläkin on edes joskus tarve purkautua,jatkuvan puutteen ja raadannan keskellä. Ainaista samaa puuduttavaa rutiinia. Ainoa huvitus on isännän viulunvingutus iltaisin. Eikö hän kaipaa muuta? Vai onko hän pyhimys?

Kuolisin tylsyyteen, tuollaisessa elämässä. Toki elämä oli 1800-lukua, mutta nyt kun katson, niin, iltaisin viulunvingutus olisi päivän kohokohta. Päivät raadetaan kuivalla preerialla, lautahökkelissä eläen. Ukko hymyilee isoilla hampaillaan, köyhänä, epäonnistuu kaikessa, vaimo raataa orjana, passaten ukkoaan. Jatkuvaa köyhyyttä, kurjuutta. Vaimo nöyränä hyväksyy kaiken, alistuen. 776

Et sinä tylsyyteen kuolisi, lapsi raukka, vaan luultavammin siihen ponnisteluun. Eikä tylsyydestä ehtisi edes ajatella, mitä se on?

Nykyihmisellä on tylsää. Moni ei tunne elävänsä täysillä. Ennen muinoin sellainen oli lähinnä pienen eliitin huolia. Suuri enemmistö eli täysillä, ja siinä mielessä heidän elämänsä on ollut antoisampaa kuin mitä helppo ja runsaasti vapaa-aikaa sisältävä elämä on nykypopulalle, oli se entisajan ihmisen kohtalo sitten hyvä- tai huono-osaisen, sillä ei niin ole väliä. Elämä oli myös  tässä ja nyt, ei ehditty, eikä tietysti edes pahemmin pystytty, vertailemaan, että mitä muilla on ja mitä minulla on ja miten hentunliisalla on. Joten sekin on tuonut sitä elämisen makua ja intensiivisyyttä.

Saati sitten, että kaikki äänelliset ja kuvalliset ärsykkeet - esimerkiksi - on tietysti buustattava ainakin kymmenkertaiseksi nykymenoon verrattuna. Eli tarkoittaa sitä, että musiikkia ei kuunneltu ihan tosta vaan, kun ei ollut melusaastaa ympärillä. Samaa kuvien kanssa. Voi vain kateellisena kuvitella, miltä sata vuotta sitten on jengistä tuntunut katsoa ensimmäistä liikkuva kuvaa. Sen on täytynyt olla mieletön kokemus. Nykyään mikään ei tunnu miltään, ja se tekee elämästä tylsää, elämätöntä.

Miten niin nykyään mikään ei tunnu miltään ja elämä on tylsää? Ei ainakaan minun kohdalla ole näin. Itse nautin kovasti, kun pääsen esim. näkemään kirkkaan tähtitaivaan, vaeltamaan luontoon tai uimaan. Ei kaiken aina tarvitse olla uutta ja ihmeellistä, kannattaa oppia nauttimaan elämän pienistä asioista.

Vierailija kirjoitti:

Matka Minneapolikseen Walnut Grovesta on jotenkin tavattoman pitkä, vaikka Mankantossa käydään vähän väliä. Oikeasti Minneapolikseen matka on n. 1,75 * matka Mankantoon.

Matka Walnut Grovesta Winokaan kestää tyyliin viikkoja. Takaisin tullaan nopeammin. Myös Maryn ja Adamin häihin päästään melko nopeasti.

Pa ja Mary menivät kerran junalla jonnekin, muistaakseni sinne sairaalaan leikkaukseen. Jossain kohtaa konduktööri kertoi matkaa olevan jäljellä 8-9 tuntia. Tsekkasin tuon silloin kartasta ja tuo 8-9h tuntui täysin liioitellulta junamatkan pituudelta jopa sen aikaisilla junilla. Muistaako joku mikä kaupunki oli kyseessä?

Vierailija kirjoitti:

Tosi kiva oli se jakso, jossa se änkyttävä tyttö pääsi mukaan. Ja taas mentiin isä Ingalss ratkaisi asian parhain päin.

Isä Ingalssi on enemmänkin ratkonyt muiden ongelmia. Sen olisi kannattanut patentoida esim. se kenkähomma (korkea kengänpohja henkilölle jonka jalat eri pituiset), niin siitä olisi tullut rikas. Ei olisi tarvinnut koko ajan ihmetellä miten rahat riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ketään muuta häiritse, kun jossain vaiheessa Albert suunnilleen joka toisessa jaksossa vannoo rakkautta eri tytölle. Ainakin yhden kanssa lupaa mennä vanhempana naimisiinkin. Ja myöhemmissä jaksoissa ei jälleen mitään mainintaa näistä tytöistä.

Joo. Ensimmäinen kihlattu kuoli traagisesti ja heti oli uusi heila. Ei mitään suruaikaa.

Ihan niinkuin miehet oikeassa elämässäkään mitään suruaikoja pitäisi. Uusi nainen on katsottu valmiiksi viimeistään siinä vaiheessa kun vaimo vielä makaa sairaalassa.

Ennen vanhaan talossa tarvittiin emäntä, jonka vastuulla oli kodin- ja lastenhoito sekä ruokailut. Talossa oli huomattavan vaikeaa tulla toimeen ilman naista, varsinkin jos oli pieniä lapsia.

Uusi puoliso otettiin työntekijäksi, ei niinkään sielunkumppaniksi tai petikaveriksi. Ja jos edellinenkin vaimo oli samoilla perusteilla otettu (eli kriteerinä naisen varakkuus, terveys ja työteliäisyys), ei vainajaa paljoa tarvinnut surra. Uutta peliin vaan saman tien.

Pankki lopetti, kunnes jostain ilmestyi herra Andersson. Anderssonille tuli töihin kä äpiö Lou Bates, jota ei ikinä enää nähty sen yhden jakson jälkeen. Batesin rouvakin oli muuten todella vanha ja raskaana.

Jo mainittu Hansonin talo paloi, mutta oli kuitenkin myöhemmin kelpo paikka pitää vaalitilaisuus... Vaalien voittajaa ei tietenkään enää nähty. Samaisessa jaksossa oli eläkeläisiä, jotka olivat asuneet Walnut Grovessa "aina". Kuitenkin silloin, kun lähes kaikki lähtivät Walnut Grovesta muualle, sinne ei jäänyt asumaan kuin tyyliin tohtori ja joku yksittäinen vanhus.

Minne hävisi vill ipoika-Matthew?

Vierailija kirjoitti:

Pa ja Mary menivät kerran junalla jonnekin, muistaakseni sinne sairaalaan leikkaukseen. Jossain kohtaa konduktööri kertoi matkaa olevan jäljellä 8-9 tuntia. Tsekkasin tuon silloin kartasta ja tuo 8-9h tuntui täysin liioitellulta junamatkan pituudelta jopa sen aikaisilla junilla. Muistaako joku mikä kaupunki oli kyseessä?

Katsoin sen jakson juuri. Sanoiko konnari vieläpä ”toiset 8 tuntia”? Tai ehkä ymmärsin väärin. (Kuitenkin iltajunasta oli puhe, ja konnari ehdotti Mankatoon yöksi jäämistä.)

Rochester oli kyseessä. Noin 270 km Walnut Grovesta.

Ottopoika James oli viikkoja tai jopa kuukausia halvaantuneena ja pystyi juoksemaan heti herättyään?

Sarjan pappien hahmoissa on jotain luotaantyöntävää. Walnut Groven pappi on ällö ukko ja kultakylässä nuorempi pappi jotenkin muuten kummallinen, silmät vaan seisoi päässä, kun puhui. Paras taisi olla Johnny Cashin esittämä huijaripappi.

Ja ne vanhat ukot. Eikös vaan Laura löytänyt sellaisen kultakuumejaksossakin. Kuten tässä ketjussakin on mainittu, niin suhtautuminen avioliittoon oli tuohon aikaan hyvin järkiperäistä. Tässä sarjassa taas on menty toiseen äärilaitaan eli henkilöt eivät millään selviä surustaan ja suorastaan sekoavat. Pieni tyttö sitten kerta toisensa jälkeen ystävystyy näiden mt-ongelmaisten kanssa ja se on vanhempien mielestä vaan ihan hyvä juttu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Matka Minneapolikseen Walnut Grovesta on jotenkin tavattoman pitkä, vaikka Mankantossa käydään vähän väliä. Oikeasti Minneapolikseen matka on n. 1,75 * matka Mankantoon.

Matka Walnut Grovesta Winokaan kestää tyyliin viikkoja. Takaisin tullaan nopeammin. Myös Maryn ja Adamin häihin päästään melko nopeasti.

Pa ja Mary menivät kerran junalla jonnekin, muistaakseni sinne sairaalaan leikkaukseen. Jossain kohtaa konduktööri kertoi matkaa olevan jäljellä 8-9 tuntia. Tsekkasin tuon silloin kartasta ja tuo 8-9h tuntui täysin liioitellulta junamatkan pituudelta jopa sen aikaisilla junilla. Muistaako joku mikä kaupunki oli kyseessä?

Minneapolis taisi olla.

Kullankaivaja tappo ittensä mutta Ingalls huusi teatraalisesti pätsiin.

Ei ne 30--kymppiset olleet mitään vanhoja raatoja. Meidän sukulaisia muutti Amrikkaan v. 1900. Tunnen nämä ihmiset , he rikastuivat siellä mutta raskaalla työllä.  Mummon sisko sai siellä  5 lasta , ja kälylläkin oli monta lasta.  He ovat varakkaita ja koulutettuja. Nuorimmatkin pojat elivät  95- vuotiaiksi.  Ehkä sekoitat 1800 luvun ihmiset ihan kivikauteen, kyllä  30 kymppiset olivat silloinkin ihan  parhaassa iässä.  Vaivaisena syntyneet kuolivatkin jo alla  5--vuotiaina , kuten nytkin kehitysmaissa. Ei heidän hoitoonsa niissä oloissa mitään satsattu kun oli isot perheet ( 9 lasta normaali ) Mummoni syntyi  1871 ja sisko 1872. Minulla on tämän Amerikan tädin ja muidenkin siellä asuvien lasten kirjeenvaihto tässä    lipastossa luettavana. Nyt on ollaan sitten FB  : ssä .Sodan jäkeisenä pula-aikana meillä ei ollut pulaa, sieltä sai vaatteita, kenkiä, kahvia , purukumia ja rahaakin .Lähihistoria on kai aika vierasta. 

Nostalgista kirjoitti:

Sarja olisi aika tylsä ilman Nellie- ja Rouva Olesoneja! Ovat piristeruiske tunteenpurkauksineen, joita tosin on rajustikin liioiteltu. Ingallsien täydellisyys ärsyttää. Toisaalta myös Herra Ingallsin äkilliset väkivaltaisuudet. Aika erikoista, että muuten niin hurskas ja rauhallinen mies, äkkiarvaamatta turvautuu nyrkkeihin. Erikoista myös, että Herra Oleson tuntuu suorastaan inhoavan perhettään, jopa omia lapsiaan, sen sijaan ihailee Ingallseja. Olisi kiva nähdä myös Carolinenkin mokaavan edes joskus jossain asiassa. Mun sympatiat on Harriet Olesonin puolella useinkin. 

Mutta tykkään sarjassa vanhanajan tunnelmasta ja jopa ne erikoiset myssyt on mun mielestä söpöjä! ;)

Minäkin tykkään tunnelmasta ja vanhanajan vaatteista. Poikkeuksena Maryn usein käyttämä (ainakin alkukausina) "juhlalakki" joka on liian pieneltä näyttävä olkihattu.