Muita nelikymppisiä, joiden elämä meni huonosti. Ja nyt on enää puolet elämästä jäljellä eikä mahdollisuuksia korjata sitä

Täällä kans yks. Tai no en voi sanoa, että elämä on mennyt huonosti, on mulla ihan ok koulutus, työpaikka ja omistusasunto, jokunen ystävä jne. mutta en saanut toivomaani perhettä, enkä edes parisuhdetta. Olen tässä juuri viime aikoina pohtinut, että vieläkö elämä voisi kääntyä onnelliseksi tälleen yli neljäkymppisenä. Että vieläkö olisi mahdollista löytää ihana parisuhde, eka sellainen elämässäni. Uskon kyllä, että sitten elämä voisi olla mukavaa, kun olisi joku jonka kanssa touhuta ja jakaa elämää. Mutta en oikein jaksa uskoa asiaan, vaikka se on se mitä eniten toivon. Olen varmasti oikeasti jopa masentunut, en vain oikein myönnä sitä edes itselleni, saatika sitten muille. Olisi kiva kuulla jos jollakin elämän suunta on kääntynyt onnelliseksi vielä neljänkympin jälkeen, juuri esim. parisuhde-rintamalla. 

Onni ja tyytyväisyys elämään on asenne.

Vierailija kirjoitti:

Kerro vähän mikä meni pieleen ja mitä olisit halunnut? Ehkä palstalla joku voi auttaa sinua. Myöhemmälläkin iällä voi luoda kokonaan uuden uran.

Olin kysymässä samaa. Mitä olisi pitänyt tapahtua ettet kokisi epäonnistuneesi?

Sulla on hengissä pysymistä puolet jäljellä, jos on hyvä tuuri. Elämä loppuu 60-vuotiaana. Terveys reistaa, ei seiso, sydänoireita, selkäkipua, uniapneaa, huonomuistisuutta. Viimeistään 65-vuotiaana sinut kiilataan eläkkeelle.

Nykyisen nelikymppisen eläke on kauempana kuin työuran aooitus. Tuskin tulet eläkkeelle pääsemään kolmeenkymmeneen vuoteen vielä jos eläsaat. Paljon ehdit vielä tekemään.

Juu; Ota itseäsi niskasta kiinni...

Niin tyypillinen kommentti, kun luulee että aivan kaikkeen voi itse vaikuttaa esim. sairastumiseen, yhteiskunnan "tasa- arvoisuuteen" yms.

Ongelma on siinä, että ihmiset ja tilanteet ovat aina erilaisia.

Onni ei ole muissa ihmisissä. Aika uskomatonta epäkypsää roskaa nelikymppisiltä aikuisilta kuvitella, että parisuhde se vasta onnea on. Miksihän joka toinen liitto päättyy eroon? Koska ei kestetä sitä onnen paljoutta?

Kaikki ne aluksi rakastivat toisiaan äärettömästi.

Kosta! Kosta menestyjille. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden käsite antaa jo sinällään luvan vähän vetästä onnekkaampia alaspäin. Kyse nimenomaan on onnesta ja onnekkuudesta, vaikka nuo luodin päähän ansaitsevat kuinka leijuvatkin omassa erinomaisuudssaan. 

Vierailija kirjoitti:

Onni ei ole muissa ihmisissä. Aika uskomatonta epäkypsää roskaa nelikymppisiltä aikuisilta kuvitella, että parisuhde se vasta onnea on. Miksihän joka toinen liitto päättyy eroon? Koska ei kestetä sitä onnen paljoutta?

Kaikki ne aluksi rakastivat toisiaan äärettömästi.

Sellaiset viiden pennin filosofiat sieltä.

Ei kaikki vielä ole ohi ap vaikka se kaikkein paras kukoistusaika onkin jo ohi. Vielä ehtii kaikenlaista, pitää vain saada aikaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Juu; Ota itseäsi niskasta kiinni...

Niin tyypillinen kommentti, kun luulee että aivan kaikkeen voi itse vaikuttaa esim. sairastumiseen, yhteiskunnan "tasa- arvoisuuteen" yms.

Ongelma on siinä, että ihmiset ja tilanteet ovat aina erilaisia.

Toki, mutta ap sanoi ettei muka voi korjata elämäänsä. Oli hänestä kyse. Jokaisella on ongelmansa!

Itsellänikin on parantumaton perinnöllinen sairaus, joka pani minut ensin polvilleni ja sitten eläkkeelle. En valita että kävipä huonosti, vaan otan ilon irti siitä mitä jäljellä on.

Kaikki on suhteellista, ja niillä korteilla on pelattava, jotka kädessä on. Jo siitä voi iloita, että on ne kädet.

Sitä minä tarkoitin, en muuta.

Olen nelikymppinen. Valmistuin viimekeväänä uuteen ammattiin. Työkokemusta ei ole kuin yksittäisiä pätkiä monista eri syistä. Niin vaan sain kuitenkin työtä uudelta alaltani enkä todellakaan ole itseäni vielä haudan partaalle raahamassa kuolemaa odottelemaan. Tässähän voi olla vielä vaikka 60 vuotta elinikää jäljellä! 

Allisuoriuduin koulussa, tein huonopalkkaista järjestötyötä, erosin kahdesti ja sairastuin vakavasti. Elämää jäljellä hyvällä tuurilla 20 vuotta, mutta mitään ei ole menetetty tai ohi ennenkuin makaan arkussa.

Joten tätä volinaa en ymmärrä, sori.

UliRoth kirjoitti:

Itsesääli ei kyllä ainakaan auta, nelikymppinen on vielä nuori.

Nelikymppinen on keski-ikäinen, murra minunkin mielestäni vielä nuori. Mutta 50 vee on jo todella Suuri luku, eikä siihen ole paljoakaan aikaa.

Eli 40-60 on tietyllä tavalla lohkossaan ja 20-40 vee myös. Eikö?

Vierailija kirjoitti:

Olen nelikymppinen. Valmistuin viimekeväänä uuteen ammattiin. Työkokemusta ei ole kuin yksittäisiä pätkiä monista eri syistä. Niin vaan sain kuitenkin työtä uudelta alaltani enkä todellakaan ole itseäni vielä haudan partaalle raahamassa kuolemaa odottelemaan. Tässähän voi olla vielä vaikka 60 vuotta elinikää jäljellä! 

Minä 38 vee opiskelen nyt viimeistä vuotta ja on ensimmäinen tutkinto/ammatti. Kovasti se vaati työtä ja mun kohdalla lapsi oli se motivaattori. "Nuoruus" kesti 26 vuoteen asti ja oli aivan järkyttävää sekoilua.

Mä olen työkyvyttömyyseläkkeellä ja 41v. Aattelin kuitenkin yrittäjyyttä tähän rinnalle. Yhdistän harrastukseen pientä bisnestä, muutama tonni menee hukkaan jos ei lähe toimii, ei mun maailma siihen kaadu.

Minusta tämä meidän yhteiskunta on jotenkin sairas. Tajuan sen nyt, kjun olen kohta 35-vuotias. Tuo ikä kirjoitettuna näyttää muuten kamalan vanhalta enkä koe, että olisin noin vanha, mutta niin vain olen. Mua suoraan sanottuna oksettaa kaikki nää syntyvyysjutut, kun lehdissä hoetaan miksei synny lapsia. No ei niitä synny, kun ihmisten peruselämä on lyöty mullin mallin.

Ennen oli ihan normaalia saada lapsia 18-42-vuotiaana. Siis jos sai lapsen parikymppisenä, niin se oli normaalia, nyt pikemminkin jos on alle 25 niin vähän kauhistellaan jopa tyyliin "lapset tekee lapsia". Eli tämä on mennyt ihan sekaisin. Mikä taas johtuu yhteiskunnasta, jossa liikaa painotetaan koulutusta. Kaikki ei voi olla lääkäreitä tai edes juristeja, mutta nykyään kun joka ammattiin vaaditaan koulutus niin opiskellaan vain sen koulutuksen vuoksi. Ennen niihin samoihin töihin pystyi menemään 18-19-vuotiaana ja nyt vasta päälle 25-vuotiaana. Ensin opiskellaan lukiossa, sitten pari välivuotta ehkä, sitten opintoja, jotka ehkä venyy vaihto-opiskelun tai työnteon vuoksi jne.

Kun mä menin töihin 26-vuotiaana ja vaihdoin osastoa 27-vuotiaana, niin musta puhuttiin "sä oot vielä niin nuori". No en mielestäni ollut. Mutta tätä tämä nykyään on, että ihmiset käsittää nuoruuden  niin eri tavalla. Kuitenkaan toisessa päässä se ei näy, yli 40-vuotiaita, varsinkin 45-vuotiaista ylöspäin, pidetään tosi vanhoina ja riskeinä palkata, vaikka eläkeikä heillä on varmaan 70 ellei enemmänkin.

Nyt kun itsekin täyttää 35, niin miettii, että on tosi vanha jo moneen asiaan, ja tuntuu, että tämä yhteiskunta on aivan sekaisin. Nuorten valmistumista venytetään sillä, että kaikkien muka pitäisi kouluttautua AMK:ssa tai yliopistossa, vaikka ennen pärjäsi perusammattikoululla tai lukiolla, ja sitten jos ikää on yli 40, niin on ihan turha.

Oon nelikymppinen ja tunnen itseni vielä nuoreksi. Eihän tämä ole ikä eikä mikään! Vielä ehtii paljon.

Jotenkin olen nyt oppinut tässä iässä, ettei rahalla tai titteleillä ole mitään virkaa oikeasti. Onni tulee ihan muista asioista eikä hyvä elämä vaadi edes paljoa rahaa. Oikeestaan vähän säälittää jopa kollegat, jotka tekee ympäripyöreitä päiviä saadakseen palkankorotuksia ja ylennyksiä. Vähemmälläkin pärjää.

Mä olen "vasta" 34 ja samanlaiset fiilikset. Hirveästi oon yrittänyt rimpuilla irti ajatuksesta, että kaikki on jo menetetty, ja parantaa elämääni, mutta aina vajoan uudestaan siihen tunteeseen, että taistelen hävittyä taistoa, ja sitten pistän kaiken taas ihan läskiksi. Niin väsynyt tähän.

Kunhan ei vieläkin pohdi, mikä olisi "muiden" mielestä onnistunut elämä.