Lue keskustelun säännöt.
Puolison lapset. Millaisiin asioihin osallistut tai olisit valmis osallistumaan?
25.05.2020 |
Millaisia asioita olette tehneet yhdessä puolison lasten ollessa paikalla? Osallistutteko yhteiseen tekemiseen, vai hoitaako puolisonne yksin omat lapsensa? Olisitko valmis osallistumaan yhteiseen tekemiseen ja lasten hoitoon?
Haaveilen siitä, että voisin yhdessä tulevan puolison ja lasten kanssa tehdä kävelyretkiä luonnossa, pyöräretkiä, hiihtää yhdessä, jne. Toki matkat ei voi olla vielä kovin pitkiä lasten iästä johtuen.
Onko turhaa haaveilla osallistuvasta puolisosta? Pitääkö asennoitua siihen että teen yksin lasten kanssa tuollaiset asiat?
Kommentit (50)
Minulla on yksi vaikea lapsi omasta takaa. Energiani ei riitä enää miehen lapsiin. Hyvä, että selviän edes tuon omani kanssa.
Eli vastaus alkuperäiseen kysymykseen on ei. Kuolisin, jos yrittäisin vielä repeytyä muuallekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Noh itsehän en tähän suohon enää lähtisi jos en olisi jo liian syvällä. Kohta 7v kokemuksella voin kertoa omakohtaisen kokemuksen. Pitkä vuodatus...
Tavatessamme (siis sen 7v sitten) miehellä oli 2 hyvin pientä lasta edellisestä liitosta. Alkuun tulin omasta mielestäni hyvin toimeen lasten ja solahdin sujuvasti osaksi arkea. Ex-rouvan kanssakin tultiin hyvin juttuun ja meillä on esim yhteinen aikuisten wa-ryhmä lasten asioita varten. Lapset aikoinaan osoittivat kiintymystä minuun ja minä heihin.
Mikäli haksahdat tähän pyörään, muista selvät rajaukset heti alusta. Itse olin alkujaan suht nuori (27v) ja naiivi ja hoidin liikaa - mies, jopa muilta osin todella hyvä mies, käyttää tällaisen tilaisuuden aina hyväksi. Miehet vaan on itsekkäitä perusluonteiltaan (mun mielipiteeni).
Vuosien aikana kasvoin ja sysäsin tän paljonpuhutun ”meta”-vastuun miehelle takaisin. Noh, exähän se senkin toki hoitaa pääasiassa (uudet vaatteet, synttärilahjat jne).Kaikki meni vuosia aika hyvin, hieman koin silloin tällöin kateutta ja lapset alkoivatkaan tuntumaan taakalta loppuvuosina sillä alkujaan ”joka toinen viikonloppu” -järjestely muuttui muutama vuosi sitten ”viikko-viikko-”järjestelyksi. Ja miten sitovaa se onkaan!. Olen paljon miettinyt paljon eroa tämän takia. Taloudellisesti voisin helposti erota.
Käytännössä joku muun päättää menemiseni ajankohdat ja lomat; siis jos miehen kanssa haluan niitä yhdessä viettää. Lasten kouluarki jne sitoo jopa minua.
Nyt kaikki on mennyt päin p*eetä ja tilanne on sellainen että vihaan yhtä lapsista. Ja toivoisin ettei se tulisi. Toisen ottaisin mielelläni. Miehen kanssa aiheesta on vaikea puhua sillä tietenkin hän loukkaantuu kovasti.
Edellisen liiton lapset jättävät yhteisen pienen lapsemme ulos kaikesta leikistä eivätkä ota mukaan jne. Kyseessä kuitenkin vasta pieni taaperoikäinen, joka ei ymmärrä miksi kohdellaan kuin roskaa. Tai tarkemmin sanoen: vanhin lapsi manipuloi nuorempaa (joka todella pitää pikkuveljestään ja haluaisi touhuta senkin kanssa!) ja houkuttelee pois pelkästään omiin leikkeihinsä heti mikäli nuorempi lapsi osoittaa mitään huomiota taaperoon. Muina aikoina vain kiusaa pikkusiskoaan, joka aina taipuu ja antaa anteeksi ja myötäilee.
Tilanne lähti kehittymään tällaiseksi vuosi sitten. Mies ei näe esikoisensa toiminnassa mitään (ei näe mitään ”outoa”). Molemmat ovat tyttöjä. Tuntuu, että räjähdän kun en tiedä mitä tekisin. Pyrin olemaan oman lapseni (siis tämän yhteisen kanssa) mahd paljon poissa kun nämä tytöt ovat isällään, jottei tarvitse katsoa tuota eristämistä mutta eihän se aina töiden takia onnistu.
Erotako ja ”jättää” lapseni sitten ihan yksin niiden kanssa? Nythän voin jotenkin edes pyrkiä vaikuttamaan. En tiedä. Kaikki on varmaan omaa syytäni kun en ottanut jotaki tarpeeksi huomioon jne. Mutta tilanne kuitenkin on sellainen että inhoan sitä yhtä lasta, toisen haluaisin meille ja haluaisin touhuta hänenkin kanssaan, tilanne kotona on kireä kun aiheesta olen yrittänyt keskustella eli mies tietää tunteeni, pelkään että oma lapseni katkeroituu tai hänen siteensä isosiskoon (-ihin 🙄) katkeaa ja hän kasvaa jotenkin kieroon ymsyms pyörii päässä kokoajan.
En kadu lastani mutta kadun valintaani 7v sitten.
Eli vanhempi lapsi on ainakin kymmenen ja tyttö? Ei mene kuin vuosi tai kaksi, niin häntä ei paljon enää kotona näe, kaverit ja harrastukset pitää kiireisenä tulevat vuodet.
Yritä jaksaa, lapset ovat vaan erilaisia. Sisaruksilla on sen verran iso ikäero, että jos vanhimmalla ei ole voimakasta hoivaviettiä, niin ei ole ihme, että taaperon seura ei ole viihdyttävää, vaan haluaisi mielummin touhuta siskonsa kanssa.
Jos pahin mitä hän tekee, on että ei anna toisen siskon leikkiä lapsesi kanssa, niin onko lopulta niin kamalaa? Tuo on ydinperheissäkin ihan tavallinen kuvio, yksi jää ulkopuolelle. Nythän tyttö vain yrittää vanhempana ja fiksumpana varmistaa, että hän ei ole se joka on ulkopuolella.
En ikinä lähtisi suhteeseen, jossa on sun ja mun lapset. Mielestäni perhe on yksikkö, jossa kaikki läsnäolijat saavat saman kohtelun, oli sitten paikalla yksi lapsi tai kaikki.
Tällä nyt tarkoitan, että kaikille tehdään ruoka, kaikkia autetaan läksyissä, kuskataan tarvittaessa harrastuksiin, vietetään aikaa, jutellaan, kasvatatetaan jne. oli sitten paikalla äiti/bonusäiti/isä/bonusisä.
Ruoat ja päivittäistavarat lapsille ostaa se, kenen luona lapset on ja kuka käy kaupassa. Isompien hankintojen osalta taas mielestäni lapsen isä ja äiti ovat vastuussa.
Onkohan tuo joku suojareaktio, että puolison lapsiin pidetään etäiset välit? Kun se suhde kumminkin päättyy eroon, niin on helpompi irtaantua niiden lastenkin elämästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ikinä lähtisi suhteeseen, jossa on sun ja mun lapset. Mielestäni perhe on yksikkö, jossa kaikki läsnäolijat saavat saman kohtelun, oli sitten paikalla yksi lapsi tai kaikki.
Tällä nyt tarkoitan, että kaikille tehdään ruoka, kaikkia autetaan läksyissä, kuskataan tarvittaessa harrastuksiin, vietetään aikaa, jutellaan, kasvatatetaan jne. oli sitten paikalla äiti/bonusäiti/isä/bonusisä.
Ruoat ja päivittäistavarat lapsille ostaa se, kenen luona lapset on ja kuka käy kaupassa. Isompien hankintojen osalta taas mielestäni lapsen isä ja äiti ovat vastuussa.
Hmmm. Kyllä minä ruoan teen kaikille, mutta miksi minun pitäisi auttaa läksyissä, jos lapsen isä on myös paikalla? Miksi minun pitäisi lähteä viemään lasta harrastuksiin, ja lapsen isä jäisi makaamaan sohvalle? Miksi minun pitäisi komentaa lasta vaikka syömään nätisti, jos lapsen isä istuu ruokapöydässä myös?
Vain siksi, että voin sanoa ”me ollaan nyt yksikkö”?
Ei, ei todellakaan. Mies jos haluaa lapsiaan nähdä, niin saa kantaa vastuunsa. Jos ei halua läksyjä lukea tai mihinkään kuskata, niin olkoon ottamatta heitä.
Jotain saa vaatia miehiltäkin.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan tuo joku suojareaktio, että puolison lapsiin pidetään etäiset välit? Kun se suhde kumminkin päättyy eroon, niin on helpompi irtaantua niiden lastenkin elämästä.
Miten niin kumminkin päättyy?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Noh itsehän en tähän suohon enää lähtisi jos en olisi jo liian syvällä. Kohta 7v kokemuksella voin kertoa omakohtaisen kokemuksen. Pitkä vuodatus...
Tavatessamme (siis sen 7v sitten) miehellä oli 2 hyvin pientä lasta edellisestä liitosta. Alkuun tulin omasta mielestäni hyvin toimeen lasten ja solahdin sujuvasti osaksi arkea. Ex-rouvan kanssakin tultiin hyvin juttuun ja meillä on esim yhteinen aikuisten wa-ryhmä lasten asioita varten. Lapset aikoinaan osoittivat kiintymystä minuun ja minä heihin.
Mikäli haksahdat tähän pyörään, muista selvät rajaukset heti alusta. Itse olin alkujaan suht nuori (27v) ja naiivi ja hoidin liikaa - mies, jopa muilta osin todella hyvä mies, käyttää tällaisen tilaisuuden aina hyväksi. Miehet vaan on itsekkäitä perusluonteiltaan (mun mielipiteeni).
Vuosien aikana kasvoin ja sysäsin tän paljonpuhutun ”meta”-vastuun miehelle takaisin. Noh, exähän se senkin toki hoitaa pääasiassa (uudet vaatteet, synttärilahjat jne).Kaikki meni vuosia aika hyvin, hieman koin silloin tällöin kateutta ja lapset alkoivatkaan tuntumaan taakalta loppuvuosina sillä alkujaan ”joka toinen viikonloppu” -järjestely muuttui muutama vuosi sitten ”viikko-viikko-”järjestelyksi. Ja miten sitovaa se onkaan!. Olen paljon miettinyt paljon eroa tämän takia. Taloudellisesti voisin helposti erota.
Käytännössä joku muun päättää menemiseni ajankohdat ja lomat; siis jos miehen kanssa haluan niitä yhdessä viettää. Lasten kouluarki jne sitoo jopa minua.
Nyt kaikki on mennyt päin p*eetä ja tilanne on sellainen että vihaan yhtä lapsista. Ja toivoisin ettei se tulisi. Toisen ottaisin mielelläni. Miehen kanssa aiheesta on vaikea puhua sillä tietenkin hän loukkaantuu kovasti.
Edellisen liiton lapset jättävät yhteisen pienen lapsemme ulos kaikesta leikistä eivätkä ota mukaan jne. Kyseessä kuitenkin vasta pieni taaperoikäinen, joka ei ymmärrä miksi kohdellaan kuin roskaa. Tai tarkemmin sanoen: vanhin lapsi manipuloi nuorempaa (joka todella pitää pikkuveljestään ja haluaisi touhuta senkin kanssa!) ja houkuttelee pois pelkästään omiin leikkeihinsä heti mikäli nuorempi lapsi osoittaa mitään huomiota taaperoon. Muina aikoina vain kiusaa pikkusiskoaan, joka aina taipuu ja antaa anteeksi ja myötäilee.
Tilanne lähti kehittymään tällaiseksi vuosi sitten. Mies ei näe esikoisensa toiminnassa mitään (ei näe mitään ”outoa”). Molemmat ovat tyttöjä. Tuntuu, että räjähdän kun en tiedä mitä tekisin. Pyrin olemaan oman lapseni (siis tämän yhteisen kanssa) mahd paljon poissa kun nämä tytöt ovat isällään, jottei tarvitse katsoa tuota eristämistä mutta eihän se aina töiden takia onnistu.
Erotako ja ”jättää” lapseni sitten ihan yksin niiden kanssa? Nythän voin jotenkin edes pyrkiä vaikuttamaan. En tiedä. Kaikki on varmaan omaa syytäni kun en ottanut jotaki tarpeeksi huomioon jne. Mutta tilanne kuitenkin on sellainen että inhoan sitä yhtä lasta, toisen haluaisin meille ja haluaisin touhuta hänenkin kanssaan, tilanne kotona on kireä kun aiheesta olen yrittänyt keskustella eli mies tietää tunteeni, pelkään että oma lapseni katkeroituu tai hänen siteensä isosiskoon (-ihin 🙄) katkeaa ja hän kasvaa jotenkin kieroon ymsyms pyörii päässä kokoajan.
En kadu lastani mutta kadun valintaani 7v sitten.
Eli sinä halusit, että miehen lapset ottavat osansa sinun taaperonhoitovastuustasi ja kun eivät näin tee, sinä kimmastut. Haluat omaa aikaa ja isompi tytöistä tajuaa, että olet tekemässä heistä pikkuveikan viihdyttäjiä, vaikka moinen tekeminen ei kuulu miehesi lapsille lainkaan.
Vaikuttaa sitä, että et ole hyväksynyt ja ymmärtänyt omaa vanhemmuuttasi lainkaan, vaan oletat, että se on samanlaista kuin miehellä aikanaan eli muutama päivä silloin tällöin. Kun se onkin 24/7, niin tulet katkeraksi miehen exälle, joka saa olla joka toinen viikko vapaa, sinä et. Sitten projisoit vihasi siihen isompaan lapseen, koska toiveesi on viikko vapaata taaperosta (isompien lasten tätä leikittäessä) eikä toive toteudukaan.
Mitå ihmettä horiset? Jos haluan ”vapaata”, otan sen eron ja tuppaan lapsen viikoksi aina isälleen. Ja ”nautin”. Mutta kun en koe lastani taakaksi ja olisin onnellisempi vain hänen kanssaan kaksin.
Olisin vain toivonut hänelle normaalia lapsuutta ja lämmintä sisarussuhdetta. Kaikki sisarukset kinastelevat mutta lähtökohtaisesti kai leikkivät yhdessä ja pitävät ns yhtä. Meillä ei.
Eikä vanhemman lapsen tarvitse ”hoitaa” sekuntiakaan. Antaisi vain nuoremman siskonsa tehdä niinkuin hän itse haluaa eli touhuilla pikkuveljensä kanssa.
Buahahaa! Mikä vitsi.
Meillä nuo isommat (mieheni lapsi ja minun lapsi) tappelevat, eivät halua enää teininä näyttäytyä yhdessä eikä ainakaan päiväkoti-ikäisen kanssa.
Kyllä se meilläkin on pakotus ja lahjonta jolla isommat sisarukset saa tekemään mitään pienimmän kanssa.
Ikäeroa on niin paljon että tuskin mitään kovin läheistä sisarussuhdetta tulee.
Sinun pitää nyt hiukan kasvaa, et voi inhota miehesi lasta koska hän ei halua olla sinun lapsesi kanssa. Tuolla perusteella pitäisi vihata kaikkia.
Silloin kun miehen kaksi lasta asuivat vielä kotona, ovat siis jo aikuisia, olin ihan kuten omille lapsillenikin läsnä. Kuskasin harrastuksiin, käytiin kahdenkeskisillä shoppailureissuilla kummankin kanssa, autoon läksyissä, joskus käytin lääkärissäkin jne. Oma lapseni asuu vielä meillä, on 17v, ja mies on koko ajan myös osallistunut hänen elämäänsä ihan kunnolla. Meillä toki vaikuttaa, että kummankin ex on ollut eron jälkeen aika haluton osallistumaan lastensa elämään muutoin kuin satunnaisesti.
Silloin kun olin edellisen puolisoni kanssa parisuhteessa ja hänellä oli pieni poika, pidin poikaa niin kuin omaani, siten kun lapsettomana vielä osasin. Tein ruokaa ja leikin mitä hän halusi, opetin hänet pyöräilemään ym. Tykkäsin hänestä ja huolehdin hänen asioistaan, en tiedä rakastinko, ehkä, mutta sitten kun sain omia lapsia, olihan se vielä erilainen tunne.
Sittemmin erosin ensimmäisen mieheni kanssa. Nykyinen mieheni on minun lapsilleni isäpuoli. Elämme samassa taloudessa, hän opettaa lapsilleni (pojat) miesten hommia mitä en itse osaa tehdä, osallistuu kasvatukseen ja auttaa minkä tarvitsee. Jos tekee ruokaa niin tottakai tekee pojillekin. En ole koskaan häneltä mitään vaatinut, pyytänyt tai odottanut.
Itse näen perheen yksikkönä ja kaikki ketä siihen kuuluu, saavat samanlaisen "palvelun" ja meillä osallistutaan samalla intensiteetillä kaikkien perheenjäsenten asioihin ja elämään. Vaikka lapset olisivatkin jo isompia kun tapaavat uuden "vanhempansa", on mielestäni täysin aikuisen tahdosta ja panostuksesta kiinni, kuinka läheinen tästä uudesta lapsi-vanhempisuhteesta kehittyy. Jos mitään ekstraa ei ikinä tehdä yhdessä, niin eihän siitä suhteesta mikään läheinen silloin pääse muodostumaan.