Tuntuu etten pääse enää henkisesti yli mistään vastoinkäymisistä

Kiitos vastauksistanne.

Ap

Auttaako musiikki teitä koskaan?

Jos, niin minkälainen.

Välillä liikuttuu ihan pohjamutia myöten musiikista, jos se ilmaisee niitä omia tunteita.

Täällä oli paljon hyviä vastauksia. Kiitos vielä kaikille. Palaan huomenna asiaan.

Sellainen on myös auttanut monesti kun yksi ihminen tokaisi kerran, että älä vaan välitä. Sitä oli nyt monessa viestissäkin.

Ap

Sellasia ihmisiä on, tunnen ainakin kaksi, kuoli huumeisiin ja alkoholiin

Itse olen lähiaikoina aloittamassa traumaterapian. Olen käynyt psykoterapiassa myös aiemmin, mutta tuntuu ettei siellä ole silloin riittävästi päästy ongelmiin käsiksi. Kun on tietynlainen yksinäisen epäonnistujan stigma ollut päällä nuoresta asti, niin se ei poistu sillä, että terapeutti muistuttaa asiakkaan olevan moneen kyvykäs, kun hän on saanut hampaatkin harjattua ja puettua vaatteet päälle

Mulla on kans ollut tuollaista, mutta oon onneksi päässyt eteenpäin kun pystyin alkaa syyttämään sitä, jonka syy se on, eli äitiäni. Koko lapsuus ja nuoruusikä menikin asetelman ollessa päinvastoin, eli hän syytti minua kaikesta. Esim. jos asunnossa, jonka myyn, löytyisi kosteusvaurio, jonka taloyhtiö maksaa, kun olin ”heikoimmillani”, niin äitini ei olisi IKINÄ auttanut minua saamaan siitä hyvitystä, että asunnon arvo nousi ennen kauppoja parikytä tuhatta ja saamaan minua siitä siivun.

Sellaiset asiat, vaikka ne on pieniä, tekivät minusta aivan romun. Kun ei saanut pidettyä puoliaan ja sanottua ihmisille, jotka satuttivat, että painu vttuun.

Mutta kun opin pitämään puoleni, asiat ovat taas paljon paremmin.

Mulla on ystävä, jolle kans noita huolia tuntuu kertyvän. Jokainen pienikin negatiivinen juttu ajaa hänet puhumaan jopa itsemurhasta, kun "mikään ei koskaan onnistu".

Olen huomannut että hän on luonteeltaan vähän sellainen mähkijä, jos ei kaikki mene juuri kuin suunniteltu, kaikki on heti pilalla. Hän myös takertuu pieniinkin epäonnistumisiin eikä tahdo päästä niistä yli analysoimatta tosi tarkkaan. Ottaa myös kaikki asiat kovin henkilökohtaisesti, mitä ne tietty osin onkin.

Kliseinen juttu, mutta positiivinen ajattelu ja turhan ylianalysoinnin lopettaminen tekisi kyllä hänenkin elämästään helpompaa. Itse ajattelen niin, että sellaisia asioita on turha vatvoa, joihin ei itse voi vaikuttaa. 

Vierailija kirjoitti:

Itse olen lähiaikoina aloittamassa traumaterapian. Olen käynyt psykoterapiassa myös aiemmin, mutta tuntuu ettei siellä ole silloin riittävästi päästy ongelmiin käsiksi. Kun on tietynlainen yksinäisen epäonnistujan stigma ollut päällä nuoresta asti, niin se ei poistu sillä, että terapeutti muistuttaa asiakkaan olevan moneen kyvykäs, kun hän on saanut hampaatkin harjattua ja puettua vaatteet päälle

Huonosti toteutettu psykoterapia voi aiheuttaa jopa asiakkaalle suoranaista haittaa. Terapiassa käytiin läpi traumakokemuksia ja terapeutti hoki että olen selviytyjä, koska minulla on ollut jonkinlaista toimintakykyä vaikeissa tilanteissa. Se oli ihan kamalaa, koska oma kokemus ei ollut se, että olisin selviytynyt niistä tilanteista. Niihin liittyi niin paljon kaikenlaista muutakin varsinaisten tapahtumien ulkopuolella, joka oli myös vahvistanut traumoja.

Terapian aikana ja jälkeen olo oli usein valtavan epämukava. Terapeutti ei suostunut kuulemaan viestiäni, vaikka sanoin etten haluaisi tällä tavalla käydä tapahtumia läpi. Lopulta sitten lopetin terapian melko lailla seinään.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jolle kans noita huolia tuntuu kertyvän. Jokainen pienikin negatiivinen juttu ajaa hänet puhumaan jopa itsemurhasta, kun "mikään ei koskaan onnistu".

Olen huomannut että hän on luonteeltaan vähän sellainen mähkijä, jos ei kaikki mene juuri kuin suunniteltu, kaikki on heti pilalla. Hän myös takertuu pieniinkin epäonnistumisiin eikä tahdo päästä niistä yli analysoimatta tosi tarkkaan. Ottaa myös kaikki asiat kovin henkilökohtaisesti, mitä ne tietty osin onkin.

Kliseinen juttu, mutta positiivinen ajattelu ja turhan ylianalysoinnin lopettaminen tekisi kyllä hänenkin elämästään helpompaa. Itse ajattelen niin, että sellaisia asioita on turha vatvoa, joihin ei itse voi vaikuttaa. 

Kommentti kertoo siitä, ettet kykene samaistumaan ystäväsi tilanteeseen. Tuollainen toiminta on yleensä pakonomaista eikä henkilön oma valinta.

Vierailija kirjoitti:

Jos keskittyy liikaa omaan itseensä, siitä voi syntyä tuollainen kierre. Olen huomannut omista kokemuksistani. Minulle on onnea tuonut se, että suuntaan ajatukset poispäin itsestäni ("minusta tuntuu ikävältä... minä olen huono..." --> "haluan auttaa tuota henkilöä, jotta hänestä ei tunnu ikävältä")

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tuossa taas on vaarana että itse kuormittuu. Jos ennestään on jo ollut paha olla, niin kertoo jostakin taustalla kytevästä ongelmasta tai traumasta.

Jos sitten sen lisäksi lähtee ottamaan muidenkin taakkaa harteilleen, niin ei hyvä.

Kyllä ne omat murheet pitää saada surra rauhassa loppuun, vaikka tuntuu monesti niin väärin olevan. Kyse ei ole ilkeästä itsekkyydestä, vaan terveestä itsekkyydestä. Pitää olla ensin itse kunnossa, jotta voi auttaa muita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos keskittyy liikaa omaan itseensä, siitä voi syntyä tuollainen kierre. Olen huomannut omista kokemuksistani. Minulle on onnea tuonut se, että suuntaan ajatukset poispäin itsestäni ("minusta tuntuu ikävältä... minä olen huono..." --> "haluan auttaa tuota henkilöä, jotta hänestä ei tunnu ikävältä")

Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tuossa taas on vaarana että itse kuormittuu. Jos ennestään on jo ollut paha olla, niin kertoo jostakin taustalla kytevästä ongelmasta tai traumasta.

Jos sitten sen lisäksi lähtee ottamaan muidenkin taakkaa harteilleen, niin ei hyvä.

Kyllä ne omat murheet pitää saada surra rauhassa loppuun, vaikka tuntuu monesti niin väärin olevan. Kyse ei ole ilkeästä itsekkyydestä, vaan terveestä itsekkyydestä. Pitää olla ensin itse kunnossa, jotta voi auttaa muita.

Juuri näin. Itse olen ollut lapsesta asti se, jolle aikuiset uskoutuvat itsemurha-ajatuksistaan yms. Nykyään tuntuu siltä, etten enää vain juurikaan halua olla ihmisten kanssa tekemisissä, kun tämä rooli tuppaa helposti toistumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jolle kans noita huolia tuntuu kertyvän. Jokainen pienikin negatiivinen juttu ajaa hänet puhumaan jopa itsemurhasta, kun "mikään ei koskaan onnistu".

Olen huomannut että hän on luonteeltaan vähän sellainen mähkijä, jos ei kaikki mene juuri kuin suunniteltu, kaikki on heti pilalla. Hän myös takertuu pieniinkin epäonnistumisiin eikä tahdo päästä niistä yli analysoimatta tosi tarkkaan. Ottaa myös kaikki asiat kovin henkilökohtaisesti, mitä ne tietty osin onkin.

Kliseinen juttu, mutta positiivinen ajattelu ja turhan ylianalysoinnin lopettaminen tekisi kyllä hänenkin elämästään helpompaa. Itse ajattelen niin, että sellaisia asioita on turha vatvoa, joihin ei itse voi vaikuttaa. 

Kommentti kertoo siitä, ettet kykene samaistumaan ystäväsi tilanteeseen. Tuollainen toiminta on yleensä pakonomaista eikä henkilön oma valinta.

Totta. Joskus valittaja kaipaa vaan ymmärrystä, eikä ongelmien vähättelyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jolle kans noita huolia tuntuu kertyvän. Jokainen pienikin negatiivinen juttu ajaa hänet puhumaan jopa itsemurhasta, kun "mikään ei koskaan onnistu".

Olen huomannut että hän on luonteeltaan vähän sellainen mähkijä, jos ei kaikki mene juuri kuin suunniteltu, kaikki on heti pilalla. Hän myös takertuu pieniinkin epäonnistumisiin eikä tahdo päästä niistä yli analysoimatta tosi tarkkaan. Ottaa myös kaikki asiat kovin henkilökohtaisesti, mitä ne tietty osin onkin.

Kliseinen juttu, mutta positiivinen ajattelu ja turhan ylianalysoinnin lopettaminen tekisi kyllä hänenkin elämästään helpompaa. Itse ajattelen niin, että sellaisia asioita on turha vatvoa, joihin ei itse voi vaikuttaa. 

Kommentti kertoo siitä, ettet kykene samaistumaan ystäväsi tilanteeseen. Tuollainen toiminta on yleensä pakonomaista eikä henkilön oma valinta.

Ehkä ei pakonomaista, vaan ennemmin luonteenpiirre. En sanoisi etten "pysty samaistumaan", olenhan hänen murheitaan kuunnellut jo päälle 20 vuotta. Myöntää itsekin että se pikkujuttuihin takertuminen on turhaa ja stressaavaa ja että helpottaa kun joku sanoo ettei niistä tarvi välittää. Kaikki asiat kun ei muuksi muutu vaikka niitä kuinka vatkaisi eikä se elämä ainakaan helpotu sillä että pilaa päivänsä murehtimalla esim. sitä että "kaupassa ei ollut Valion viiliä, piti ottaa Arlaa ja se on ihan paskaa"...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jolle kans noita huolia tuntuu kertyvän. Jokainen pienikin negatiivinen juttu ajaa hänet puhumaan jopa itsemurhasta, kun "mikään ei koskaan onnistu".

Olen huomannut että hän on luonteeltaan vähän sellainen mähkijä, jos ei kaikki mene juuri kuin suunniteltu, kaikki on heti pilalla. Hän myös takertuu pieniinkin epäonnistumisiin eikä tahdo päästä niistä yli analysoimatta tosi tarkkaan. Ottaa myös kaikki asiat kovin henkilökohtaisesti, mitä ne tietty osin onkin.

Kliseinen juttu, mutta positiivinen ajattelu ja turhan ylianalysoinnin lopettaminen tekisi kyllä hänenkin elämästään helpompaa. Itse ajattelen niin, että sellaisia asioita on turha vatvoa, joihin ei itse voi vaikuttaa. 

Kommentti kertoo siitä, ettet kykene samaistumaan ystäväsi tilanteeseen. Tuollainen toiminta on yleensä pakonomaista eikä henkilön oma valinta.

Ehkä ei pakonomaista, vaan ennemmin luonteenpiirre. En sanoisi etten "pysty samaistumaan", olenhan hänen murheitaan kuunnellut jo päälle 20 vuotta. Myöntää itsekin että se pikkujuttuihin takertuminen on turhaa ja stressaavaa ja että helpottaa kun joku sanoo ettei niistä tarvi välittää. Kaikki asiat kun ei muuksi muutu vaikka niitä kuinka vatkaisi eikä se elämä ainakaan helpotu sillä että pilaa päivänsä murehtimalla esim. sitä että "kaupassa ei ollut Valion viiliä, piti ottaa Arlaa ja se on ihan paskaa"...

Sinulla ei ole tainnut olla pakko-oireisia vanhempia? Jostain tuo malli asioiden jatkuvaan märehtimiseen jo nuorena yleensä omaksutaan, lähtökohtaisesti kotoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jolle kans noita huolia tuntuu kertyvän. Jokainen pienikin negatiivinen juttu ajaa hänet puhumaan jopa itsemurhasta, kun "mikään ei koskaan onnistu".

Olen huomannut että hän on luonteeltaan vähän sellainen mähkijä, jos ei kaikki mene juuri kuin suunniteltu, kaikki on heti pilalla. Hän myös takertuu pieniinkin epäonnistumisiin eikä tahdo päästä niistä yli analysoimatta tosi tarkkaan. Ottaa myös kaikki asiat kovin henkilökohtaisesti, mitä ne tietty osin onkin.

Kliseinen juttu, mutta positiivinen ajattelu ja turhan ylianalysoinnin lopettaminen tekisi kyllä hänenkin elämästään helpompaa. Itse ajattelen niin, että sellaisia asioita on turha vatvoa, joihin ei itse voi vaikuttaa. 

Kommentti kertoo siitä, ettet kykene samaistumaan ystäväsi tilanteeseen. Tuollainen toiminta on yleensä pakonomaista eikä henkilön oma valinta.

Ehkä ei pakonomaista, vaan ennemmin luonteenpiirre. En sanoisi etten "pysty samaistumaan", olenhan hänen murheitaan kuunnellut jo päälle 20 vuotta. Myöntää itsekin että se pikkujuttuihin takertuminen on turhaa ja stressaavaa ja että helpottaa kun joku sanoo ettei niistä tarvi välittää. Kaikki asiat kun ei muuksi muutu vaikka niitä kuinka vatkaisi eikä se elämä ainakaan helpotu sillä että pilaa päivänsä murehtimalla esim. sitä että "kaupassa ei ollut Valion viiliä, piti ottaa Arlaa ja se on ihan paskaa"...

Todella ikävää, että ystävyytenne pohjautuu siihen, että toisen on mielisteltävä sinua, jotta kykenisit säilyttämään itsestäsi edullisen mielikuvan. Mitä sinä saat irti tuosta? Koet itsesi ystävääsi fiksummaksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa PTSD:ltä. Näin täysin maallikkona ammattiavun lisäksi mindfullnesista voisi olla apua jotta oppisit pikkuhiljaa antaa tunteiden mennä ja tulla ilman että niistä koostuu se jatkuvasti laajentuva möykky.

Silloin kun stressin sieto on minimissä kannattaa myös kiinnittää vakavasti huomiota siihen että ravinto on kunnossa, selvittää ettei ole jotain fyysistä syytä kuten raudanpuuteanemiaa, D tai B vitamiinien vajetta ja pitää vatsan hyvinvoinnista huolta, suolisto on toiset aivot. Unen pitäisi olla myös palauttavaa. Jos keho on epätasapainossa niin tunteitakaan ei jaksa käsitellä koska elimistö keskittyy hengissä pysymiseen. Olisin rikas jos saisin euron jokaisesta henkisesti uupuneesta jolla on myös elimistössä korjaamattomia ongelmia.

Oon ihan samaa mieltä ravitsemuksen ja levon vaikutuksesta! Mutta minulla vakava anemia tavallaan suojasi pahimmilta ajatuskierteiltä. Olin niin sumussa koko ajan, että en jaksanut miettiä mitään kovin kauaa, vaikka en nyt mikään kovin iloinen ollutkaan. Heti kun rauta-arvot alkoivat olla hyvällä tasolla, niin aloin käymään läpi vuosia sitten tapahtuneita juttuja. Ja oli tosi rankkaa käydä niitä kerralla ja se ajatuskierre ehkä jäi myös vähän päälle. Mindfulness oli ollut apuna jo vuosikausia ennen sitä, onneksi, niin selviydyin jotenkin pahimmasta.

Tuo on kyllä sinänsä ihan totta että kun ajatukset kirkastuu ja ikäänkuin herää unesta menneisyys on silti mikä on. Jos se tekee tokkurassa kipeää niin hereillä mahdollisesti vielä enemmän. Kuitenkin jos taistelee muiden asioiden ohessa jaksamisen puutteen kanssa ja soimaa itseään siitä että on mukamas laiska ja saamaton eikä jaksa mitään, niin on tärkeää tietää että sille voi olla muu syy kuin se että on huono ihminen. Haluaisin myös uskoa että pidemmän päälle möykky sisällä pienenee ja lakkaa kertymästä jos on valmiuksia ajatella, toimia ja tarttua toimeen ja pitää huoli omasta hyvinvoinnista ja rajoista.

Huonoja selviytymismekanismeja ja ajatuskehiä sekään ei tietysti poista jolloin ammattiapu, meditaatio ja muut välineet on tärkeitä. Jos tuntuu ettei elämässä mikään muutu niin jotain omissa tekemisissä on pakko muuttaa että muutoksen saa käyntiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jolle kans noita huolia tuntuu kertyvän. Jokainen pienikin negatiivinen juttu ajaa hänet puhumaan jopa itsemurhasta, kun "mikään ei koskaan onnistu".

Olen huomannut että hän on luonteeltaan vähän sellainen mähkijä, jos ei kaikki mene juuri kuin suunniteltu, kaikki on heti pilalla. Hän myös takertuu pieniinkin epäonnistumisiin eikä tahdo päästä niistä yli analysoimatta tosi tarkkaan. Ottaa myös kaikki asiat kovin henkilökohtaisesti, mitä ne tietty osin onkin.

Kliseinen juttu, mutta positiivinen ajattelu ja turhan ylianalysoinnin lopettaminen tekisi kyllä hänenkin elämästään helpompaa. Itse ajattelen niin, että sellaisia asioita on turha vatvoa, joihin ei itse voi vaikuttaa. 

Kommentti kertoo siitä, ettet kykene samaistumaan ystäväsi tilanteeseen. Tuollainen toiminta on yleensä pakonomaista eikä henkilön oma valinta.

Ehkä ei pakonomaista, vaan ennemmin luonteenpiirre. En sanoisi etten "pysty samaistumaan", olenhan hänen murheitaan kuunnellut jo päälle 20 vuotta. Myöntää itsekin että se pikkujuttuihin takertuminen on turhaa ja stressaavaa ja että helpottaa kun joku sanoo ettei niistä tarvi välittää. Kaikki asiat kun ei muuksi muutu vaikka niitä kuinka vatkaisi eikä se elämä ainakaan helpotu sillä että pilaa päivänsä murehtimalla esim. sitä että "kaupassa ei ollut Valion viiliä, piti ottaa Arlaa ja se on ihan paskaa"...

Oletko koskaan miettinyt että ystäväsi ei yksinkertaisesti osaa toimia millään muulla tavalla? Jopa hermoston signaalit kulkevat niin että eivät osaa enää lopulta kulkea mitään muuta kuin tuota yhtä rataa. Aivot on aluksi tulkinnut että muut kuin paniikkirata ei ole turvallinen ja sulkenut muut reitit.

Vähän kuin se nykyinen märehtiminen olisi valtatie ja se mihin sinusta pitäisi vaan pystyä on vuosikymmeniä rämettynyt metsäpolku jonka edessä on puomi. Pois oppiminen vaatii älyttömän määrän toistoja, sama kuin pyrkisi autolla sinne metsäpolulle, tajuaa heti alkuun että ei tämä taida toimia ja palaat valtatielle. Jotta siitä metsäpolusta tulee kulkukelpoinen niin pitää löytää keino kaataa puomi, kulkea toistuvasti sitä samaa reittiä kävellen vaikka nilkka nyrjähtelee ja oksat lävähtää päin naamaa. Jos sinne ei jaksa mennä niin polkukaan ei aukene paitsi ehkä sattumalta.

Vierailija kirjoitti:

Täällä oli paljon hyviä vastauksia. Kiitos vielä kaikille. Palaan huomenna asiaan.

Sellainen on myös auttanut monesti kun yksi ihminen tokaisi kerran, että älä vaan välitä. Sitä oli nyt monessa viestissäkin.

Ap

Ei itsensä turruttaminen tai kovettaminen johda mihinkään hyvään. Ikinä. Kipu koteloituu. Moni addikti nimenomaan luulee olevansa vapaa ja riippumaton kun voi manipuloida tunteitaan addiktiolla.

Jos haluaa elää täyttä elämää siihen kuuluu kaikki tunteet. Ja vasta surun kautta ilo. Myös kiitollisuus. Silloin myös kaikki ulkoinen merkitsee vähemmän. Olet oikeasti riippumattomampi ympäristöstä. Tunne-elämä ratkaisee lopulta elämän laadun. Tämä aika kuhisee arvottomia, turtuneita ihmisiä jotka turruttavat itseään lisää, kun eivät uskalla muuttua, tervehtyä.

Suosittelen kaikille jotka painivat näiden asioiden kanssa Michael A. Singerin kirjaa Untethered Soul. En tiedä onko tätä suomennettu mutta tämä kirja puhuu suoraan niistä asioista jotka vaivasivat esim. minua: halusin vaan päästä kaikesta ahdistuksesta pois keinolla millä hyvänsä. Löysin tämän kirjan kun todella tarvitsin tätä ja kirja auttoi minua pääsemaan ahdistuksestani oikeasti eroon. Kannattaa antaa tälle kirjalle ainakin mahdollisuus - tämän voi ostaa esim. verkkokirjakaupoista.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävä, jolle kans noita huolia tuntuu kertyvän. Jokainen pienikin negatiivinen juttu ajaa hänet puhumaan jopa itsemurhasta, kun "mikään ei koskaan onnistu".

Olen huomannut että hän on luonteeltaan vähän sellainen mähkijä, jos ei kaikki mene juuri kuin suunniteltu, kaikki on heti pilalla. Hän myös takertuu pieniinkin epäonnistumisiin eikä tahdo päästä niistä yli analysoimatta tosi tarkkaan. Ottaa myös kaikki asiat kovin henkilökohtaisesti, mitä ne tietty osin onkin.

Kliseinen juttu, mutta positiivinen ajattelu ja turhan ylianalysoinnin lopettaminen tekisi kyllä hänenkin elämästään helpompaa. Itse ajattelen niin, että sellaisia asioita on turha vatvoa, joihin ei itse voi vaikuttaa. 

Helppo sanoa ulkopuolisena. Myös itse otan vastoinkäymiset nykyään todella raskaasti, koska niitä on ollut harvinaisen paljon elämäni aikana. Normaalin ihmisen elämässä ei paljon hetkauta, jos lempimuki tippuu lattialle ja hajoaa tai jos varvas murtuu, mutta itse lamaannun paljon pienemmästäkin nykyään. Ei vain jaksa!