Koetko jostain jääväsi paitsi, kun sinun nuoruudessa ei ollut somea?

En

Minusta on ihanaa että kasvoin ilman somea. Olisin kuitenkin tullut siellä kiusatuksi, nolatuksi, ja syrjityksi. Joku someen ladattu pilkkakuva tai irvivideo leviää paljon nopeammin ja laajemmalle kuin joku koulussa lällättely. Ja kaikki tallentuu googleen, tosi kiva kun tulevat työnantajat pääsisivät lukemaan kiusaajien tuottamat mustamaalaukset.

Ilman somea oli mahdollista muuttaa ja aloittaa puhtaalta pöydältä ilman sitä "hei tuo on outo ja jotenkin viallinen kun noi muutkin kiusaa sitä" -leimaa.

Lapseni tykkäävät kovasti käydä kesäisin lapsuuteni kodissa maalla ja onhan se silloin ihan rentouttava paikka. Jos kuitenkin tulin sanoneeksi pojalle, että ulkonäkö pettää. Silloin nuoruudessa ei ollut aina niin herkkua elää yksin pitkät syksyt ja talvet siellä keskellä ei mitään, kun koulussa ei ollut juurikaan kavereita. "Niin ja kun ei ollut nettiä, niin ei voinut jutellakaan kenenkään kanssa!" Vastasin, että minulla oli kyllä muutama kirjekaveri, mutta tuosta tokaisusta tajusin, että pojalleni some on yksi yhteydenpitoväline muiden joukossa, ei kehno korvike tai joku joka söisi "oikeaa elämää". En kaipaa somea omaan nuoruuteeni, mutta lapsilleni sen suon.

En koe ollenkaan jääneeni mistään paitsi ilman somea. Pikemminkin tunnen olevani onnekas että sain kasvaa terveemmässä maailmassa. En muista kovin usein kärsineeni sellaisesta tunteesta, ettei oikeasti olisi ollut mitään tekemistä. Toisinaan toki, mutta en pidä kovin epäterveellisenä sitäkään, että opin sietämään tylsyyttäkin. Nykyisin tuntuu, että pitää tehdä ihan tietoinen päätös pitää välillä some- ja nettitaukoa, jotta saa aikaa olla ihan rauhassa omien ajatustensa kanssa.

Eipä silti että somea mitenkään inhoaisin tai karsastaisin. Onhan se ihan hyvä keksintö. Toisaalta ehkä lapsuus, nuoruus ja aika pitkälle myös aikuisuus ilman somea on jollain tavalla auttanut siinä, etten edelleenkään tunne tarvetta hyödyntää kaikkia mahdollisia somekanavia. Ehkä se tottumus elämään ilman on tukenut sitä, että osaa paremmin valita somesta sen mitä itse sen parhaimpina puolina kokee, eikä tunne jäävänsä mistään tärkeästä paitsi vaikka ei ole koskaan jotain jodelia, snäppiä, twitchiä tai tiktokkia käyttänytkään.

Olen käyttänyt tietokonetta ensimmäisen kerran vasta yli kaksikymppisenä. Juuri tässä hiljan lueskelin vanhoja kirjeita ja postikortteja kavereilta menneisyydestä. Muistelin miten hieno ja ihanaa oli, että elimme elämämme kokonaan ilman somea ja kännyköitä sun muita päälle kaksikymppisiksi. Ihan parasta oli olla ysäriteini ilman somea! Olimme todella onnekkaita, kun olimme viimeiset teinit jotka saivat sen somettomuuden kokea nuoruudessaan.

Onneksi ei ollut omassa nuoruudessa somea. Olisin häpäissyt itseni tuhat kertaa ja pahasti.

Olisi ehkä tullut pidettyä yhteyttä useampaan koulu- ja harrastuskaveriin, jos some olisi ollut jo silloin. Kaverilistani facessa olisi jonkun verran erilainen, jos se olisi tullut yleisesti käyttöön vaikka 5 vuotta aikaisemmin.

Onneksi ei ollut! Kamerakammoisena olisi ollut ihan tuskaa. Facebookissa olen kyllä nykyään, mutta sinnekin profiilikuva vaihtuu joinakin vuosina.

Ainoa, mistä koen jääneeni paitsi on se, etten oikein pysy kärryillä näistä somejutuista ja toisinaan toivoisin, että minulla olisi omasta nuoruudestani kokemusta näistä asioista, jotta osaisin paremmin hahmottaa, miltä minun tulisi omia lapsiani suojella ja mihin puuttua ja MITEN.

Muistaakseni siinä aikuisiän kynnyksellä oli IRC-galleria ja ii2 tmv., mutta jotenkin se oli silloin vielä niin viatonta, ettei minulla ole lainkaan omakohtaista kokemusta siitä, mitä vaaroja siellä somemaailmassa vaanii.

En todellakaan. Minulla oli niin huono itsetunto, että en olisi kestänyt jatkuvaa kuvatulvaa ja vertailua. Teki myös hyvää sosiaalisille taidoille viettää aikaa kasvokkain kavereiden kanssa ja keksiä tylsiinkiin hetkiin tekemistä, kun ei voinut vain tuijottaa yhdessä ruutuja.

90's olin napero ja silloin tuli leikittyy paljon.

Mites on nykypäivänä?

Seuraavalla vuosi kymmenellä hyvin vähän olin tietsikoilla.

Kaikki tuo aika oli sosiaalisempaa ja se piti mielen virkeämpänä.

🎶Sitä pois heittäis en🎶

Provon makuinen aloitus, mutta vastaan kuitenkin. Koen voittaneeni todella suuresti, kun lapsuuteni sijoittui aikaan ennen somea. Somen edut ovat todella pienet sosiaalisen paineen, julkisen häpäisemisen ja nettikiusaamisen haittoihin verrattuna. Lisäksi teinisekoiluni eivät ole tallentuneet jälkipolville, luojan kiitos.

Kaikki tämä vielä herkässä iässä - kovan ulkokuoren alla olin kyllä teininä herkkä ja epävarma. Omalla kohdallani ei epäilystäkään, somen puuttuminen oli 100% siunaus.

Tarkoittaako aloittaja todellakin sitä että nuoruuden somepuutos aiheuttaisi vieläkin paitsijäämisen tunnetta vai tuliko otsikkoon virhe? Vastaan tässä kysymykseen "Koetko jääneesi jostakin paitsi jne."

Olen iloinen siitä että sain kokea nuoruuden jota vietettiin face-to-face toisten nuorten ihmisten kanssa ilman ohjattuja harrasteita. Hengailtiin ja oltiin vaan yhdessä tunti- ja päiväkausiakin.

Sitten toisaalta pystyi yksin ollessaan keskittymään muihin asioihin ja kehittelemään omia juttuja itselleen, itsenäisesti ajatellen, ilman mitään somevaikutteita.

Toisaalta ei ollut samalla tavalla mahdollisuutta kirjoittaa vuorovaikutteisesti ja hioa sanallista ilmaisua. Ennen keskusteltiin ja jauhettiin asioista ja luettiin toisten itseään paremmin kirjoittavien tekstejä joita kutsuttiin kirjoiksi ja sanomalehdiksi.  Nykyisin ainakin iltapäivälehdet aiheuttavat myötähäpeää ja kirjoja luetaan vähemmän. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä on tallessa kymmenet kirjeet, joita kirjoittelimme mieheni kanssa 3 vuoden ajan ennen yhteenmuuttoa. Elämäni ihaninta viestintää ikinä :D

Lankapuhelimella juteltiin usein ystävien ja läheisten kanssa, ei kuitenkaan päivittäin. Osaan vieläkin ulkoa pari tärkeintä  puhelinnumeroa noilta ajoilta.

Mutta oli jotenkin vapaaehtoisempaa tuo kanssakäyminen. Tyyliin "pitääpä soittaa Maijalle, kun en ole kuukauteen kuullut hänestä". Kauempana asuva entinen hyvä koulukaveri sai kirjen silloin tällöin. Kaukopuheluita ei paljon soiteltu, koska olivat kalliita.

Nykyinen työ- ja vapaa-ajan viestintä on jotenkin ahdistavaa, kuin olisi valvonnan alla kaiken aikaa.

Juuri näin. Se, että esim. Facebookissa on lähestulkoon pakko olla läsnä, tai joutuu sosiaalisen erakon asemaan, on ahdistavaa. 

En todellakaan! Nyt kun seuraan nykynuorten elämää, kun kaikenmaailman somet aiheuttavat valtavia paineita, voin vain todeta, kuinka ihanan leppoisaa elämämme oli silloin. Jos halusi tavata kavereita, otettiin pyörä alle ja mentiin ovelle sanomaan moi ja sitten tilanteen mukaan heille/ulos/kolmannen kaverin luokse jne.

Some tuli niihin aikoihin kun olin yläkoulussa. Yhtäkkiä kaikki kaverit istuivat välitunnit kännykkä kädessä. Itse olin ilman kännykkää, koin somen selaamisen muiden seurassa epäkohteliaaksi. Nykyiset ystävät eivät onneksi ole kännykällä. Mieheltäkin edellytän tiettyjä aikoja jolloin kännykkä on pois, eikä se ole ollut hänelle ongelma.

En ole somessa vieläkään enkä jäänyt paitsi mistään.

Mutta yksi asia on ratkaiseva, nimittäin se että netistä saa myös tietoa. Silloin jos oli jotain, saattoi olla ilmoitus jossain mutta paljon oli sellaista mistä kuuli vasta jälkeenpäin. Oli sattumanvaraista mitä näki tai kuuli. Saatettiin kysellä mitä olet kuunnellut tai lukenut. Myös yhteydenpito on nykyään turvallisempaa. Ennen annettiin kotiosoite, ja sitten tultiinkin käymään. Katsomaan missä asut.

Somestahan tässä kysyttiin, mutta ennen aika moni tyttö joutui ahdistelluksi. Ne asiat neuvottiin vaan unohtamaan.

Mä olen todella kiitollinen siitä, että silloin ei ollut somea. Eikä kännyköitä.

Vierailija kirjoitti:

En kaivannut kun en sellaisista tiennyt.

Olin tosi nätti ja hoikka nuorena mutta minusta ei ole yhtään kuvaa! Tilanne olisi eri jos olisi ollut tämä kulttuuri vaikken aktiivisesti nytkään kuvia ota.

Mutta siis hyvä ettei ollut somea. Olen syntynyt vuonna 1982.

Sama juttu itselläni. Olin nätti, mutta ei musta ole kuvia kuin muutama kaverin kanssa otettu ja niissäkin pelleilen ja ilveilen, minusta ei ole yhtään sellaista herutuskuvaa, tai missä olisin vaan normaalisti. Jossain sukujuhlissa otetuissa ryhmäkuvissa saatan näkyä ja tietysti koulukuvat. Ei siihen aikaan ollut tarvetta esitellä itseään koko maailmalle. Valokuvatkin jos sellaisia oli, niitä esiteltiin vain läheisille. Somessa olin facebookissa vuosia, mutta en laittanut kuvia enkä saanut sieltä mitään tosielämän seuraa, joten lähdin pois.

Tää nykyaika on todella kauheaa ja jos ei halua tai osaa huomiohuorata, jää helposti yksin.

En ollut mikään sosiaalisesti lahjakas nuorenakaan, mutta oli mulla kuitenkin muutama hyvä ystävä joiden kanssa kirjoitettiin kirjeitä ja nähtiin usein. Se oli sellaista yksinkertaista ajan tappamista, katsottiin videokasetteja yhdessä ja meillä oli ne lempileffat mitä katsottiin aina uudelleen ja uudelleen koska uudet kasetit oli kalliita. Ja paljon käveltiin tai pyöräiltiin yhdessä. Ei silloin ollut hirveästi valinnanvaraa ja vaihtoehtoja, meillä oli usein varsin tylsää, mutta jälkeen päin ajateltuna se juuri oli niin hienoa. Nykynuoriso ei varmaan edes tiedä mitä oikea tylsyys on, kun uutta syötettä tulee aivoihin koko ajan.

Jos joutuu eroon Internetistä sinne todelliseen tylsyyteen, he ahdistuvat heti. Mutta mun nuoruudessa se oli sellaista aina. Ja nyt sitä osaa arvostaa. Olisi kivaa kun olisi joku jonka kanssa olisi yhdessä tylsää :)

En todellakaan. Lapsuuteni oli upea, sai juosta metsässä vapaana, kiipeillä, rakentaa majoja, leikkiä. Sai olla lapsi. Ihanaa!