Mikä oli ns. viimeinen niitti tai lopullinen sysäävä tilanne, että uskalsit hypätä pois oravanpyörästä ja esim. irtisanoutua?

Koulutusorganisaatiomme muutettiin rajusti ja narsistinen isopomo valutti toimillaan vainoharhaista ilmapiiriä alaisiin. Työnkuva muuttuu rutiinisuorittamiseksi. Koko ajan sai vahtia omia tunteja, kun lähiesimies oli ihan pihalla organisoinnista. Olin ollut kauan vttuuntunut, mutta lähtöpäätös kypsyi viikossa. Tein työpäivän tehtävät, tyhjensin pöytäni ja kaappini, sovin tapaamisen rehtorin kanssa ja palautin avaimet ja puhelimen. Pitämättömien lomien vuoksi pääsin lähtemään heti. Rehtori ei edes kysynyt, voisinko kumminkin jäädä. Karenssin 3 kk kärsin, mutta sain pian motivoivamman työn.

Jos irtisanoutuminen kiinnostaa niin siitä vaan. Työttömyys on ihanteelllinen olotila ei huolen häivää mistään. Aamulla voi nukkua pitkään tai herätä aamulla aikaisin juomaan kahvit ja syömään aamupalan sekä vilkuttaa terassilta töihin lähtevälle naapurille ja mennä sitten takaisin nukumaan, jos siltä tuntuu. Mihinkään ei ole kiire, mistään ei ole puutetta ja voi vain elää rauhassa omissa oloissa. Kyllä se työelämän voitttaa.

Tässä oma kehitykseni aikajärjestyksessä. 

1. Puutteellinen perehdytys ja minimaalinen informointi, asiat jotka vaikuttivat merkittävästi toimeentuloon kohdattiin yksin ja selvitettiin sitä mukaan kun ne tulivat vastaan.

2. Huono työtilanne, työlistat loistivat tyhjyyttään ja firmalla oli olematon kiinnostus korvata lakivelvoitteisiakaan menetyksiä työntekijälle. Jokaisesta asiasta sai vääntää ja kysyä erikseen.

3. Äkkiä töitä olikin jopa liikaa, ja niitä kasattiin surutta yksittäisille työntekijöille puutteellisella perehdytyksellä asenteella "kysy sitten jos tulee jotain". Tämä vaikutti yhtä lailla toimeentuloon ja jaksamiseen. 

4. Olin koko tämän ajan seurannut pitkäaikaisten työntekijöiden keskusteluja, ja tämä oli ilmeisesti ihan normimenoa työpaikalla.

Siinä vaiheessa tajusin, että vaikka kuinka olisin valmis joustamaan ja pinnistelemään ja katsomaan läpi sormien, ei kyseinen työpaikka tulisi tarjoamaan minulle mielekästä toimeentuloa ja ammatillisen kehityksen edellytyksiä, vaikka itse työnkuvasta pidinkin. Päätin silloin että tämä oli tässä, oli alla uusi työ tai ei. 

Kieltäydyin vaarantamasta henkeäni ja sanoin että tää ei ole turvallinen työtapa.

Pomo totesi että "NO SITTEN PITÄÄ MENNÄ JOHONKIN TOISEEN FIRMAAN TÖIHIN SAATANA!"

Koin sen erinomaiseksi neuvoksi.

Oisko ollut se kun työkaveri lähti jalat edellä työpaikalta.

Sain velat maksettua (ja sijoitusasuntoja oli sen verran, että niiden tuotoilla pystyin elämään.)

Koskettavia ja herätteleviä tarinoita, kiitos joka ikisestä. Kyllähän tämä alkaa olla tässä. Pian on tosin kesäloma ja tarvitsen vähän vielä lisää säästöjä, joten jätän irtisanomisen hieman tuonnemmas, mutta päätös sinänsä alkaa olla kyllä selvä.

ap.

Mulla on tilanne että olen aivan vtun kypsä työhöni, tai oikeastaan työnantajaani mutta en uskalla lähteä koronan takia. Pelkään minkälainen lama on tulossa, ja työllistynkö enää mihinkään. Myös freelancerin ura on käynyt mielessä mutta sekin pelottaa. Olen aivan kamalassa umpikujassa :(:(:( 

Olin ollut loppuunpalamisen partaalla noin kaksi vuotta. Sinnittelin paskassa työssä huonolla palkalla, tein sen ohella kahta keikkatyötä paikatakseni matalaa tuloa (säästin tuolloin omaa asuntoa varten) ja opiskelin samaan aikaan maisteriksi. Pian valmistuttuani sain kuulla, että joutuisimme jättämään puolisoni kanssa kotimme, sillä vuokranantajamme muuttaa takaisin asuntoomme. Juoksin siis työhaastatteluissa ja asuntonäytöissä minkä ehdin, yrittäen etsiä tietä ulos. Jossain vaiheessa aloin tajuta, että olen tainnut itseasiassa jo romahtaa: en enää nuku, ja ne lyhyetkin unisyklit näen painajaisia, kärsin sydänoireista päivittäin, itkeskelen työpaikan vessassa, olen vihainen, haluton ja menettänyt toivon mihinkään hyvään ja joka ikinen päivä mietin kuolemaa.

Sitten yhtäkkiä pari perheenjäsentäni sairastui vakavasti. Myös mieheni sairastui ja joutui pidemmäksi ajaksi sairaalaan. Kun vietin yhden viikon käytännössä työkyvyttömänä milloin valvoessa tajuttomaksi valahtelevan puolisoni rinnalla, milloin odottaen soittoa ja tilannetiedotusta hänen leikkauksistaan ja lopulta kulkiessani vierailemassa sairaalapedistä toiseen, silmäni kirkastuivat. Minulle rakkaat ihmiset oikeasti taistelevat hengestään, ilman omaa syytään, ja vaikka minäkin tunnen kuolevani, olen tässä tilanteessa omasta päätöksestäni. Yhtäkkiä oli täysin selkeää, mitä pitäisi tehdä. Seuraavalla viikolla ilmoitin töissä irtisanoutuvani. Kun mieheni pääsi sairaalasta, ostimme ensiasuntomme ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Jäin tavallaan täysin tyhjän päälle, mikä oli ollut suurin pelkoni, mutta yhtäkkiä en enää pelännyt. Kaikki läheiseni olivat jääneet henkiin, ja millään muulla ei ollut enää mitään väliä. Tunsin niin valtavaa helpotusta, etten tiennyt miten päin olla. Nyt tästä on noin puolitoista vuotta aikaa, enkä voi uskoa miten hyvin kaikki lopulta järjestyi. Kaikki läheiseni ovat turvassa ja heillä on kaikki hyvin. Minäkin selvisin. Minulla on uusi puolipäiväinen työ, enkä tunne enää olevani uupunut, päinvastoin. Ihmeellistä miten hyvältä ihan tavallinen arki, ihan tavallinen elämä voi tuntua. Olkoon koronaeristys tai mikä hyvänsä, en halua koskaan enää pitää "tavallisuutta" itsestäänselvyytenä.

Vierailija kirjoitti:

Olin ollut loppuunpalamisen partaalla noin kaksi vuotta. Sinnittelin paskassa työssä huonolla palkalla, tein sen ohella kahta keikkatyötä paikatakseni matalaa tuloa (säästin tuolloin omaa asuntoa varten) ja opiskelin samaan aikaan maisteriksi. Pian valmistuttuani sain kuulla, että joutuisimme jättämään puolisoni kanssa kotimme, sillä vuokranantajamme muuttaa takaisin asuntoomme. Juoksin siis työhaastatteluissa ja asuntonäytöissä minkä ehdin, yrittäen etsiä tietä ulos. Jossain vaiheessa aloin tajuta, että olen tainnut itseasiassa jo romahtaa: en enää nuku, ja ne lyhyetkin unisyklit näen painajaisia, kärsin sydänoireista päivittäin, itkeskelen työpaikan vessassa, olen vihainen, haluton ja menettänyt toivon mihinkään hyvään ja joka ikinen päivä mietin kuolemaa.

Sitten yhtäkkiä pari perheenjäsentäni sairastui vakavasti. Myös mieheni sairastui ja joutui pidemmäksi ajaksi sairaalaan. Kun vietin yhden viikon käytännössä työkyvyttömänä milloin valvoessa tajuttomaksi valahtelevan puolisoni rinnalla, milloin odottaen soittoa ja tilannetiedotusta hänen leikkauksistaan ja lopulta kulkiessani vierailemassa sairaalapedistä toiseen, silmäni kirkastuivat. Minulle rakkaat ihmiset oikeasti taistelevat hengestään, ilman omaa syytään, ja vaikka minäkin tunnen kuolevani, olen tässä tilanteessa omasta päätöksestäni. Yhtäkkiä oli täysin selkeää, mitä pitäisi tehdä. Seuraavalla viikolla ilmoitin töissä irtisanoutuvani. Kun mieheni pääsi sairaalasta, ostimme ensiasuntomme ja muutimme toiselle paikkakunnalle. Jäin tavallaan täysin tyhjän päälle, mikä oli ollut suurin pelkoni, mutta yhtäkkiä en enää pelännyt. Kaikki läheiseni olivat jääneet henkiin, ja millään muulla ei ollut enää mitään väliä. Tunsin niin valtavaa helpotusta, etten tiennyt miten päin olla. Nyt tästä on noin puolitoista vuotta aikaa, enkä voi uskoa miten hyvin kaikki lopulta järjestyi. Kaikki läheiseni ovat turvassa ja heillä on kaikki hyvin. Minäkin selvisin. Minulla on uusi puolipäiväinen työ, enkä tunne enää olevani uupunut, päinvastoin. Ihmeellistä miten hyvältä ihan tavallinen arki, ihan tavallinen elämä voi tuntua. Olkoon koronaeristys tai mikä hyvänsä, en halua koskaan enää pitää "tavallisuutta" itsestäänselvyytenä.

Ihanaa, että kaikki järjestyi. ❤ Tämä jollain tapaa osuu nyt niin mieleeni.

ap.

Viimeinen niitti. Tilanne töissä oli muutenkin vaikea, mutta olisin voinut kestää sen jos ilmapiiri olisi ollut rakentava. Sen sijaan työssä esiin tulleet kokemani vaikeudet laitettiin minun syykseni. Siinä kohtaa ei voinut enää muuta kuin laittaa hanskat tiskiin. En nähnyt mitään tulevaisuutta. Olin myös seurannut hälytysmerkkejä ympärilläni. Ihmisillä lomia pitämättä, "rikki se on ollut 20 vuotta", ihmiset joilta tarvitsin apua vaikutti ylikuormittuneilta ja olin kuitenkin heistä riippuvainen. Arki olisi ollut munankuorilla kävelyä, koska minulla oli selvästi eri näkemys, mihin suuntaan toimintaa pitäisi viedä. Unirytmini meni sekaisin ja vapaalla ei pyörinyt mikään muu ajatus kuin tuo työ. Kaikki muu menetti merkityksensä, koska tuonne vankilaan oli kuitenkin palattava. Sain jonkun kipukohtauksen, ja vaikkei se sitten ollutkaan yhtään mitään, niin kyllähän se herättelee, miten pienestä kaikki on kiinni. Tiesin, että minun ei tarvitse kärsiä, ei altistaa itseäni konfliktille, ei taputella itseäni selkään "kyl sä ihan hyvä olet" vaikka kakkaa sataa niskaan. Saan ja ansaitsen parempaa. Olin kuukauden työtön kunnes headhuntattiin uuteen työhön. Työ tuntuu taas normaalilta, vaikka tiedän että on vielä otettava askeleita kohti minun näköistäni elämää.

Sairastuin henkisesti ja fyysisesti työpaikkani vuoksi. Tein aina työni huolellisesti, venyin ja joustin. Suostuin jatkuviin ylitöihin, tulin töihin vapaapäivinä. Töissä katsoin kun esimiehen suosikit istuivat pitkillä tauoilla ja saivat palkkansa siitä että tulivat paikalle ja kunhan nyt jotain puuhastelivat. Jos tuli ylimääräistä työtä niin se siirrettiin aina meille muille. Minusta keksittiin töissä uskomattomia juoruja ja niitä esimies levitti totena. Sairauspoissaolojen syyt kertoi kaikille. Koitin olla välittämättä ja ajattelin, että tämä on vain työtä ja siitä maksetaan. Yhden kerran sitten tulin kipeäksi ja jouduin jäämään pariksi päiväksi kotiin. Esimies laittoi tänä aikana lukuisia viestejä, että et ole sairas, tulet heti töihin, valehtelet. Hain lääkäriltä todistuksen sairastumisen ensimmäisenä päivänä koska esimies näin vaati. Se ei kuitenkaan riittänyt vaan viestittely jatkui. Tämä ei ollut mitään uutta, aina hän noin toimi (paitsi suosikkiensa kohdalla jotka olivat sairaslomilla useita viikkoja vuodesta, jopa kuukausia), mutta tällä kertaa se riitti ja lähdin.

Nyt teen sijaisuuksia ja muita lyhyitä työpätkiä. Kaiken ylimääräisen laitan säästöön. Jos joskus löydän itseni yhtä kamalasta työpaikasta niin on sitten rahaa säästössä, minkä turvin voi irtisanoutua ennen kun mielenterveys lähtee.

Olen 3 kertaa irtisanoutunut. Myrkyllinen ilmapiiri ei tee hyvä pääkopalle pidemmän päälle. Haluan suojella terveyttäni.

Mielummin köyhä ja onnellinen.

Onko työelämä kaikkineen muuttunut jotenkin radikaalisti raaemmaksi vai kuvittelenko vain tai olenko tullut vanhaksi ja väsyneeksi? Ainahan on jotain ongelmia tai harmistusta aiheuttavaa ollut, joka työpaikalla niitä on tavalla tai toisella. Mutta tuntuu että viimeisen 5-10 vuoden aikana kuormittavuus on suorastaan räjähtänyt käsiin. Tuntuu että yks sun toinen voi todella pahoin työssään, omallakin työpaikallani on siis monia uuvahtaneita itseni lisäksi. En muista että näin laajamittaisena olisi uupumusta esiintynyt vielä esim. 10 vuotta sitten, saati aiemmin.

Eikä tämä tietty ole vain oman alani ongelma, vaan tuntuu että kautta työkentän voidaan huonosti. Tehostaminen, tehostaminen....  En vaan jaksa.

ap.

Vierailija kirjoitti:

Onko työelämä kaikkineen muuttunut jotenkin radikaalisti raaemmaksi vai kuvittelenko vain tai olenko tullut vanhaksi ja väsyneeksi? Ainahan on jotain ongelmia tai harmistusta aiheuttavaa ollut, joka työpaikalla niitä on tavalla tai toisella. Mutta tuntuu että viimeisen 5-10 vuoden aikana kuormittavuus on suorastaan räjähtänyt käsiin. Tuntuu että yks sun toinen voi todella pahoin työssään, omallakin työpaikallani on siis monia uuvahtaneita itseni lisäksi. En muista että näin laajamittaisena olisi uupumusta esiintynyt vielä esim. 10 vuotta sitten, saati aiemmin.

Eikä tämä tietty ole vain oman alani ongelma, vaan tuntuu että kautta työkentän voidaan huonosti. Tehostaminen, tehostaminen....  En vaan jaksa.

ap.

Onhan se. Muuttunut raaemmaksi. Olen myös miettinyt irtisanoutumista jo pitkään. Unettomuus, ahdistus. Välillä on niin sekaisin unettomuuden takia että ei muista mitään, nukahtaa melkein rattiin.

Tuntuu ettei arvosteta vaikka olen joustava. Monessa työpaikassa kun yksi lopettaa, ei palkata uutta vaan siirretään työt ihan pokkana muille. Työaikaa vähennetään, silti pitäisi samat hommat ja enemmänkin saada tehtyä? Just näin.

Ja työpuhelin. Se kaiken paha alku ja juuri. Jatkuvasti pitäisi olla melkein tavoitettavissa. Se on sitä nykyaikaa. Ei minua kiinnosta vapaa-ajalla, jolla pitäisi pystyä palautumaan, kytätä tuleeko viestiä tai sähköpostia. En saa siitä palkkaakaan. Joten en kyttää.

Ainoa positiivinen asia on työilmapiiri. Hemmetin kivoja työkavereita mulla on onneksi. Se varmaan onkin syy miksi vielä jaksan tätä. Pelottaa tottakai jäädä tyhjän päälle jos lähden. Ja se karenssi mikä sieltä paukahtaa. Toki säästöjä on hieman mutta silti.

Unelmani olisi joku työ jossa työtä max. 30h/vko, mutta palkkakin pitäisi olla sellanen että tulisi toimeen. Jäisi sitä kullanarvoista vapaa-aikaa enemmän!

Katsotaan, katsotaan. Kun vielä keksisi mitä oikeasti tehdä "isona" 😄 olen 30+ mutta edelleenkään en tiedä. Tsemppiä ap, tuttuja fiiliksiä meillä monella.

Kun palkka uhattiin puolittaa, fyysinen työpaikka muuttaa yli 100 kilsan päähän ja työsopimukset olisi rukattu työnantajalle edullisemmiksi. Niittejä oli siis monta kerralla. En kokenut työpaikkaa enää edes kannattavaksi. Toki minulla oli uusi työpaikka haettuna.

Vierailija kirjoitti:

Psykologi sanoi mulle että joko hyväksyn työnantajan arvomaailman tai irtisanuodun, muuten palan loppuun. Irtisanouduin. Oon ollut töissä sen jälkeen koko ajan, en tiiä kannattiko. Samaa paskaa kaikkialla.

Mikä ala?

Hmmm... pistäisi pellot vuokralle, 15-20 000€ tulisi tienestiä siitä. Kymppitonnin kun palkkatuloja kumpikin saisi haalittua per vuosi, elettäisiin jo mukavasti.

Kunhan on velat maksettu pois, houkuttava ajatus kyllä.

Vierailija kirjoitti:

Onko työelämä kaikkineen muuttunut jotenkin radikaalisti raaemmaksi vai kuvittelenko vain tai olenko tullut vanhaksi ja väsyneeksi? Ainahan on jotain ongelmia tai harmistusta aiheuttavaa ollut, joka työpaikalla niitä on tavalla tai toisella. Mutta tuntuu että viimeisen 5-10 vuoden aikana kuormittavuus on suorastaan räjähtänyt käsiin. Tuntuu että yks sun toinen voi todella pahoin työssään, omallakin työpaikallani on siis monia uuvahtaneita itseni lisäksi. En muista että näin laajamittaisena olisi uupumusta esiintynyt vielä esim. 10 vuotta sitten, saati aiemmin.

Eikä tämä tietty ole vain oman alani ongelma, vaan tuntuu että kautta työkentän voidaan huonosti. Tehostaminen, tehostaminen....  En vaan jaksa.

ap.

On. Koskahan tämä tehostaminen pysäyttää kasvun ja tuhoaa tuloksen? Täytyyhän tämän näkyä jo asiakkaillekin. Osa sanoo meillekin, etteivät voi ymmärtää, miten pystymme tekemään työtämme tällaisella tappotahdilla.

Ylennettiin vääriä henkilöitä. Vähemmän tuottavia ja vähemmän koulutettuja. Minulle tämä ei ole ok.