Mikä oli ns. viimeinen niitti tai lopullinen sysäävä tilanne, että uskalsit hypätä pois oravanpyörästä ja esim. irtisanoutua?

Vierailija kirjoitti:

Se, kun lomalta (10vrk) palattuani sain haukut siitä, kun en ollut VIELÄKÄÄN VAIVAUTUNUT hoitamaan yhtä pikkuhommaa. Sittemmin selvisi, että vaikka olisin ollut töissä, en olisi saanut tietoa siitä työtehtävästä, koska se, jonka tehtävä välittää homma mulle, ei ollut välittänyt sitä määräaikana eteenpäin. Mutta minä sain (asiakkaan kuullen) haukut laiskuudesta, kun en ollut lomalla tehnyt työtä, jota en olisi voinut tehdä vaikka olisin töissäkin, koska toiset ei olleet tehneet omia hommiaan. Ja siis meidän työtä ei edes teoriassa voi tehdä etänä.

Taustalla oli pitkäaikainen tyytymättömyys työpaikan valtasuhteisiin (alempiarvoiset yrittivät pomottaa ylempiään ja sälyttää tehtäviään heille), kuormittuneisuus ja kiinnostava työmahdollisuus toisaalla.

Jatkan vielä. Terveys alkoi reistata, verenpaineet oli sitä luokkaa että aivoverenvuoto tai muu vakava sairaskohtaus oli vaan hetken kysymys. Päätin, että tämä paska ei ole sen arvoista että ainutkertaisen elämäni ja terveyteni uhraan sille.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset alkaa kyseenalaistaa yhteiskunnan ja työelämän toimintaa, hyvä!

Kuten Marx sanoi, vallankumous alkaa aina alhaalta päin. Sanoi senkin, että kapitalismi on itsensä tuhoava järjestelmä. Siinä me silti ollaan "vapaissa" länsimaissa mukana, haluttiin tai ei.

Tiesittekö, että Kroatiassa moni haluaa kommunismin takaisin, koska kokevat että asiat ovat nyt paljon huonommin kaiken suhteen?

Meille sanelee ehtoja joukko rikkaita ja aukovat vielä Wahlroosin ja Vartiaisen johdolla päätään kaupan päälle.

Kommunismi? Ei sitä ole kuin teoriakirjojen saduissa.

Ei kukaan tee mitään jos siivooja ja kirurgi saisi samaa palkkaa. Kommunismi johtaa siihen että tietty eliitti 1% kahmii kaiken ja muut jonottaa sinkkiämpäriä nälkäkuoleman partaalla. Sitähän noi vartiaiset ja valasruusut edustaa.

Paras malli olisi tilanteeseen sovitettu pohjoismaistyylinen hyvinvointikapitalismi jossa robotit tekee mahd.paljon ja ihmiset urheilee, musisoi ja tekee mitä tekee kuitenkin niin että etusijalla terveys luonto ja asunnot ja ruoka kaikille riittää. Eli ihmiset olisi myös analogisissa töissä puolet viikossa aurinkomyrskyn tai tekoälyn hajaomaisen varalta.

Mistä esim saat rahaa jos käteinen kielletään ja netti katkeaa? Sitäkään ei systeemimme ota huomioon.

Analoginen varajärjestelmä tulisi rakentaa joka maahan ja se työllistäisi kaikki.

Mä irtisanouduin nuorena ensimmäisestä vakituisesta kokoaikatyöstä. Pitkään kestin sitä vaikka ei tuntunut yhtään omalta, kun kellään tutulla saman ikäisellä ei ollut vakityötä ja rahaakin sai ihan hyvin. Puhelinmyynnistä kyse.

Lähdin kesällä 2 viikon lomalle ulkomaille, kun EU tarjosi, jos vähän opiskeli. Sen aikana kypsyi ajatus, että en kyllä halua takaisin tuonne työhön. Alun perin suunnittelin, että jaksan 2 viikkoa painaa loman jälkeen ennen kuin ilmoitan irtisanoutumisesta, koska oli eräs isompi hankinta, jonka halusin maksaa. 3 päivää lopulta kestin, kun tuntui niin tukalalta laskea päiviä ja jopa työtunteja siihen, että pääsisin pois eikä tarvisi enää ikinä tulla takaisin. Valehtelin saaneeni muuta työtä, koska en kehdannut sanoa pomolle, että inhoan työtä, pomo itse oli ihana ihminen. Pomo vielä yritti tarjota lisää liksaa ja sanoi, että ottavat heti takaisin, jos muutan mieleni.

Sain muuta työtä 2 viikon kuluttua. Laskin tosin jopa lemmikin osalta kaikki säästöohjelmat valmiiksi, jos en saisikaan vähään aikaan mitään.

Suosittelen luettavaksi Kaarina Davisin kirjaa Irti oravanpyörästä. Davisilla on myös kotisivut. Olen aiheesta kiinnostunut ja toki kannustan ap:ta. Joskus kyllä ihmettelen tällaista "kaikki tai ei mitään"-ajattelutapaa mikä monilla tuntuu olevan aiheesta keskusteltaessa. Joko työskennellään kaupungissa jakkupuku päällä hirveä stressi niskassa ikävien ihmisten keskellä tai sitten ollaan omavaraisia luomuviljelijöitä keskellä ei mitään. Siinä välillä olisi aika paljon vaihtoehtoja. Ehkä se pelko ja hirvitys tulee siitä, että on liian paljon pelissä, jos muuttaa elämäänsä aivan radikaalisti. Jospa vaikka asuisi siellä samassa kaupungissa, mutta etsisi toisen työpaikan tai alkaisi opiskella? Jospa menisi mukaan johonkin harrastukseen, joka on pitkään houkuttanut, mutta sekin on jotenkin pelottanut? Tai jospa muuttaisi maalle, mutta etsisi sieltä ensin turvallisen työpaikan? Tämä viesti ei siis ollut tarkoitettu hyökkäykseksi ketään vastaan, mutta tällaista olen miettinyt. Joskus tietysti voi iso loikkakin olla paikallaan, en väitä vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen luettavaksi Kaarina Davisin kirjaa Irti oravanpyörästä. Davisilla on myös kotisivut. Olen aiheesta kiinnostunut ja toki kannustan ap:ta. Joskus kyllä ihmettelen tällaista "kaikki tai ei mitään"-ajattelutapaa mikä monilla tuntuu olevan aiheesta keskusteltaessa. Joko työskennellään kaupungissa jakkupuku päällä hirveä stressi niskassa ikävien ihmisten keskellä tai sitten ollaan omavaraisia luomuviljelijöitä keskellä ei mitään. Siinä välillä olisi aika paljon vaihtoehtoja. Ehkä se pelko ja hirvitys tulee siitä, että on liian paljon pelissä, jos muuttaa elämäänsä aivan radikaalisti. Jospa vaikka asuisi siellä samassa kaupungissa, mutta etsisi toisen työpaikan tai alkaisi opiskella? Jospa menisi mukaan johonkin harrastukseen, joka on pitkään houkuttanut, mutta sekin on jotenkin pelottanut? Tai jospa muuttaisi maalle, mutta etsisi sieltä ensin turvallisen työpaikan? Tämä viesti ei siis ollut tarkoitettu hyökkäykseksi ketään vastaan, mutta tällaista olen miettinyt. Joskus tietysti voi iso loikkakin olla paikallaan, en väitä vastaan.

Hyviä huomioita, kiitos.

Itselläni on jotenkin tullut vaan mitta täyteen ihan kaikkea. Hirvittävän kuormittava työ, pääkaupunkiseudun elämäntahti, läheisimmät ihmiset siellä muualla Suomessa mihin kaipaan jne... tämä korona vielä tähän päälle kaiken kruununa. Sisimmässäni tiedän, että olen tämän nykypolun katsonut loppuun, irtiotto on vain ajan kysymys.

Mietin jo ennen koronan tuloa, että lähtisin. En nyt ehkä luomuviljelijäksi maalle, mutta kyllä vähän iisimpi elämäntahti kaikkineen nyt houkuttaa.

ap.

Ja suuri kiitos muuten myös vinkistä, eli Kaarina Davisin kirjasta Irti oravanpyörästä. Googletin ja eksyin myös johonkin (hänen?) blogiin. Kaikki aiheesta on äärimmäisen tervetullutta.

ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen luettavaksi Kaarina Davisin kirjaa Irti oravanpyörästä. Davisilla on myös kotisivut. Olen aiheesta kiinnostunut ja toki kannustan ap:ta. Joskus kyllä ihmettelen tällaista "kaikki tai ei mitään"-ajattelutapaa mikä monilla tuntuu olevan aiheesta keskusteltaessa. Joko työskennellään kaupungissa jakkupuku päällä hirveä stressi niskassa ikävien ihmisten keskellä tai sitten ollaan omavaraisia luomuviljelijöitä keskellä ei mitään. Siinä välillä olisi aika paljon vaihtoehtoja. Ehkä se pelko ja hirvitys tulee siitä, että on liian paljon pelissä, jos muuttaa elämäänsä aivan radikaalisti. Jospa vaikka asuisi siellä samassa kaupungissa, mutta etsisi toisen työpaikan tai alkaisi opiskella? Jospa menisi mukaan johonkin harrastukseen, joka on pitkään houkuttanut, mutta sekin on jotenkin pelottanut? Tai jospa muuttaisi maalle, mutta etsisi sieltä ensin turvallisen työpaikan? Tämä viesti ei siis ollut tarkoitettu hyökkäykseksi ketään vastaan, mutta tällaista olen miettinyt. Joskus tietysti voi iso loikkakin olla paikallaan, en väitä vastaan.

Hyviä huomioita, kiitos.

Itselläni on jotenkin tullut vaan mitta täyteen ihan kaikkea. Hirvittävän kuormittava työ, pääkaupunkiseudun elämäntahti, läheisimmät ihmiset siellä muualla Suomessa mihin kaipaan jne... tämä korona vielä tähän päälle kaiken kruununa. Sisimmässäni tiedän, että olen tämän nykypolun katsonut loppuun, irtiotto on vain ajan kysymys.

Mietin jo ennen koronan tuloa, että lähtisin. En nyt ehkä luomuviljelijäksi maalle, mutta kyllä vähän iisimpi elämäntahti kaikkineen nyt houkuttaa.

ap.

Ehdottomasti kannattaa muuttaa, jos et nyt kuitenkaan mihinkään ihan tuntemattomaan ole edes hyppäämässä. Voisitko saada omalta alaltasi töitä sieltä? Tai edes jotain muuta työtä? Itse tosiaan ajattelen, että liika epävarmuus tekee pelkoja ja sitten ei uskalla tehdä mitään. Eli jos loiventaisit hyppäystä sillä, että etsit sen työpaikan jo valmiiksi tai ainakin kuulostelet sen alueen työmahdollisuuksia tai voiko siellä opiskella jotain sinua kiinnostavaa? Toki myös se elämänrytmi on jossain määrin oma valinta. Ehkä monilla on se ajatus, että kaupungissa pitää olla koko ajan kiire, mutta eihän se ole pakko, ja toisaalta yhtä lailla maaseudulla voi piiskata itsensä kovaan rääkkiin. Mutta sinulla on tosiaan se etu, että tunnet alueen jo valmiiksi, etkä varmaan haaveile mistään ikuisesta kesästä, jossa loikoilet heinänkorsi suussa riippumatossa ja naapurissa kiekuu kukko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen luettavaksi Kaarina Davisin kirjaa Irti oravanpyörästä. Davisilla on myös kotisivut. Olen aiheesta kiinnostunut ja toki kannustan ap:ta. Joskus kyllä ihmettelen tällaista "kaikki tai ei mitään"-ajattelutapaa mikä monilla tuntuu olevan aiheesta keskusteltaessa. Joko työskennellään kaupungissa jakkupuku päällä hirveä stressi niskassa ikävien ihmisten keskellä tai sitten ollaan omavaraisia luomuviljelijöitä keskellä ei mitään. Siinä välillä olisi aika paljon vaihtoehtoja. Ehkä se pelko ja hirvitys tulee siitä, että on liian paljon pelissä, jos muuttaa elämäänsä aivan radikaalisti. Jospa vaikka asuisi siellä samassa kaupungissa, mutta etsisi toisen työpaikan tai alkaisi opiskella? Jospa menisi mukaan johonkin harrastukseen, joka on pitkään houkuttanut, mutta sekin on jotenkin pelottanut? Tai jospa muuttaisi maalle, mutta etsisi sieltä ensin turvallisen työpaikan? Tämä viesti ei siis ollut tarkoitettu hyökkäykseksi ketään vastaan, mutta tällaista olen miettinyt. Joskus tietysti voi iso loikkakin olla paikallaan, en väitä vastaan.

Hyviä huomioita, kiitos.

Itselläni on jotenkin tullut vaan mitta täyteen ihan kaikkea. Hirvittävän kuormittava työ, pääkaupunkiseudun elämäntahti, läheisimmät ihmiset siellä muualla Suomessa mihin kaipaan jne... tämä korona vielä tähän päälle kaiken kruununa. Sisimmässäni tiedän, että olen tämän nykypolun katsonut loppuun, irtiotto on vain ajan kysymys.

Mietin jo ennen koronan tuloa, että lähtisin. En nyt ehkä luomuviljelijäksi maalle, mutta kyllä vähän iisimpi elämäntahti kaikkineen nyt houkuttaa.

ap.

Ehdottomasti kannattaa muuttaa, jos et nyt kuitenkaan mihinkään ihan tuntemattomaan ole edes hyppäämässä. Voisitko saada omalta alaltasi töitä sieltä? Tai edes jotain muuta työtä? Itse tosiaan ajattelen, että liika epävarmuus tekee pelkoja ja sitten ei uskalla tehdä mitään. Eli jos loiventaisit hyppäystä sillä, että etsit sen työpaikan jo valmiiksi tai ainakin kuulostelet sen alueen työmahdollisuuksia tai voiko siellä opiskella jotain sinua kiinnostavaa? Toki myös se elämänrytmi on jossain määrin oma valinta. Ehkä monilla on se ajatus, että kaupungissa pitää olla koko ajan kiire, mutta eihän se ole pakko, ja toisaalta yhtä lailla maaseudulla voi piiskata itsensä kovaan rääkkiin. Mutta sinulla on tosiaan se etu, että tunnet alueen jo valmiiksi, etkä varmaan haaveile mistään ikuisesta kesästä, jossa loikoilet heinänkorsi suussa riippumatossa ja naapurissa kiekuu kukko.

Minulla on tosiaan hyvinkin realistinen kuva siitä mitä elämäni pitäisi sisällään siellä toisaalla. En välttämättä edes haluaisi jatkaa tällä nykyisellä alallani, joka on melko armoton. Aikansa kutakin, riittää että olen saavuttanut tällä alalla kaiken mitä haluan, enempää en yksinkertaisesti jaksa. Tämän (burnoutin) jälkeen jotakin ihan muuta.

Ja ne rakkaimmat ihmiset siellä kaukana... <3

Jotakin viimeistä sysäystä tässä nyt vain kaipaan - ehkä se onkin tämä keskusteluketju. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen luettavaksi Kaarina Davisin kirjaa Irti oravanpyörästä. Davisilla on myös kotisivut. Olen aiheesta kiinnostunut ja toki kannustan ap:ta. Joskus kyllä ihmettelen tällaista "kaikki tai ei mitään"-ajattelutapaa mikä monilla tuntuu olevan aiheesta keskusteltaessa. Joko työskennellään kaupungissa jakkupuku päällä hirveä stressi niskassa ikävien ihmisten keskellä tai sitten ollaan omavaraisia luomuviljelijöitä keskellä ei mitään. Siinä välillä olisi aika paljon vaihtoehtoja. Ehkä se pelko ja hirvitys tulee siitä, että on liian paljon pelissä, jos muuttaa elämäänsä aivan radikaalisti. Jospa vaikka asuisi siellä samassa kaupungissa, mutta etsisi toisen työpaikan tai alkaisi opiskella? Jospa menisi mukaan johonkin harrastukseen, joka on pitkään houkuttanut, mutta sekin on jotenkin pelottanut? Tai jospa muuttaisi maalle, mutta etsisi sieltä ensin turvallisen työpaikan? Tämä viesti ei siis ollut tarkoitettu hyökkäykseksi ketään vastaan, mutta tällaista olen miettinyt. Joskus tietysti voi iso loikkakin olla paikallaan, en väitä vastaan.

Hyviä huomioita, kiitos.

Itselläni on jotenkin tullut vaan mitta täyteen ihan kaikkea. Hirvittävän kuormittava työ, pääkaupunkiseudun elämäntahti, läheisimmät ihmiset siellä muualla Suomessa mihin kaipaan jne... tämä korona vielä tähän päälle kaiken kruununa. Sisimmässäni tiedän, että olen tämän nykypolun katsonut loppuun, irtiotto on vain ajan kysymys.

Mietin jo ennen koronan tuloa, että lähtisin. En nyt ehkä luomuviljelijäksi maalle, mutta kyllä vähän iisimpi elämäntahti kaikkineen nyt houkuttaa.

ap.

Ehdottomasti kannattaa muuttaa, jos et nyt kuitenkaan mihinkään ihan tuntemattomaan ole edes hyppäämässä. Voisitko saada omalta alaltasi töitä sieltä? Tai edes jotain muuta työtä? Itse tosiaan ajattelen, että liika epävarmuus tekee pelkoja ja sitten ei uskalla tehdä mitään. Eli jos loiventaisit hyppäystä sillä, että etsit sen työpaikan jo valmiiksi tai ainakin kuulostelet sen alueen työmahdollisuuksia tai voiko siellä opiskella jotain sinua kiinnostavaa? Toki myös se elämänrytmi on jossain määrin oma valinta. Ehkä monilla on se ajatus, että kaupungissa pitää olla koko ajan kiire, mutta eihän se ole pakko, ja toisaalta yhtä lailla maaseudulla voi piiskata itsensä kovaan rääkkiin. Mutta sinulla on tosiaan se etu, että tunnet alueen jo valmiiksi, etkä varmaan haaveile mistään ikuisesta kesästä, jossa loikoilet heinänkorsi suussa riippumatossa ja naapurissa kiekuu kukko.

Minulla on tosiaan hyvinkin realistinen kuva siitä mitä elämäni pitäisi sisällään siellä toisaalla. En välttämättä edes haluaisi jatkaa tällä nykyisellä alallani, joka on melko armoton. Aikansa kutakin, riittää että olen saavuttanut tällä alalla kaiken mitä haluan, enempää en yksinkertaisesti jaksa. Tämän (burnoutin) jälkeen jotakin ihan muuta.

Ja ne rakkaimmat ihmiset siellä kaukana... <3

Jotakin viimeistä sysäystä tässä nyt vain kaipaan - ehkä se onkin tämä keskusteluketju. :)

Ap siis tässä.

Ap, uskon vakaasti, että tiedät, tai paremminkin tunnet, milloin hetki on oikea. Toki kannattaa käytännön varautumista tehdä, pitää silmät auki yms, mutta ei täntyyppiset päätökset synny väkisin, vaan tiedät kyllä, kun se viimeinen niitti on tullut.

Ahne ja vain omaa napaa tuijottava pomo, inhottava työkaveri myrkyttämässä ilmapiiriä mutta viimeinen niitti oli kun alkoi fyysisen terveyden lisäksi mielenterveys rakoilla. Töissä oleminen ahdisti aivan älyttömästi ja aloin saada ahdistus/paniikkikohtauksia.

Kannatti kyllä enkä kadu! Kliseistä ehkä sanoa mutta nyt olo on kepeä ja tuntuu kuin olisin herännyt uudestaan eloon. Rahat on toki tiukilla mutta eipä sitä ennenkään paljoa ollut ja uskon kyllä tulevaisuuden tuovan jotai paljon parempaa työtä tilalle.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, ihanaa kun jaatte näitä stooreja! Luulen että minulla on ihan siinä hilkulla nyt. Seuraava niitti on varmaan se viimeinen. Irtisanoutuminen saattaa vaikuttaa siinä kohtaa ulkopuolisen silmiin äkilliseltä, mutta ei toden totta ole, vaan olen prosessoinut tätä pitkään.

Pomo sinänsä on tosi kiva jne, mutta olen vaan niin tyhjä. Olen antanut tälle työlle ja työnantajalle ihan kaikkeni. Jatkossa tähtään hieman vähemmän kuormittavaan elämään, vaikkakin sitten vähemmillä tuloilla. Yksi ainutkertainen elämä, todellakin.

ap.

Mulle sanottiin joka suunnasta kuinka hullu olen kun irtisanoin itseni kesken tupakkatauon. Todellisuudessa olin miettinyt lähtöä jo reilun vuoden.

Lasten syntymä.

Työpaikalla tapahtui liikkeenluovutus ja uusi esimies oli ihan pehvasta. Vihasin työtä jo valmiiksi, joten ei tarvinnut kauaa irtisanoutumista miettiä.

Sijainen vei äitiyslomani aikana työni. Ilmeisesti oli raportoinut ”virheistäni” yms johdolle koko ajan. Edessä päin hymy ei koskaan hyytynyt. En vain enää jaksanut, tuntui että jompikumpi meistä on hullu, enkä enää kauaa tiedä kumpi. Hän ikään kuin muuttui minuksi. Laihdutti, ryhtyi laittamaan hiuksensa samanlaisesti.

Irtisanouduin opintovapaan lopussa. Hetken olin työttömänä. Uusi työ on ollut pettymys.

Ei voi muuta kuin suositella se on vain yksi työpaikka. Joo rahaa pitää jostain saada eikä aina vaan voi olla kivaa mutta mikään raha maailmassa ei pysty korvaamaan esim terveyttä jonka saatat huonossa työssä menettää. Ja miksi jäädä polkemaan väkisin paskaan kun edessäpäin on vaikka mitä paljon parempaa.

Työskentelen postilla ja ollut mitta täynnä jo pitkään tuota puljua. Olen hakenut viimesyksyisestä lakosta lähtien lukuisiin työ- ja opiskelupaikkoihin ja otan loparit heti kun uusi paikka on pedattu. Yritys ei arvosta työntekijöitä yhtään, olemme pelkkä rasite.

Vielä vuosi sitten kärsin hirveästä stressistä ja univaikeuksista työni takia. Sittemmin molemmat ovat oikeastaan helpottaneet, mutta asenteeni työtä kohtaan on muuttunut todella välinpitämättömäksi. Ennen itkin ja stressasin virheitä, nykyään pskat nakkaan.

Suurin ongelma on työilmapiiri, joka on hirvittävä. Tavallaan oma työni on ok, mutta se saattaa hetkenä minä hyvänsä muuttua. Työnkuvani on viimeisen kahden vuoden aikana vaihtunut useita kertoja. En pidä esimiehestäni eikä hänkään minusta.

Ehkä se lopullinen viimeinen niitti oli, kun kuulin mitä pskaa minusta on työpaikalla jauhettu - jo kauan ennen kuin aloin edes "löysäillä"! Lopetuksen ajankohdan olen lyönyt lukkoon, laskelmieni mukaan minun on turvallisinta lopettaa kesän jälkeen. Olen siis säästänyt jo aiemmin, koska olen tiennyt että jossain vaiheessa irtisanoudun, ja nyt olen päättänyt ajankohdan johon mennessä se toteutuu. Sen ajatuksen avulla jaksan vielä n. 3kk!

Vierailija kirjoitti:

Eikö tosiaan ketään (edes muita haaveilijoita) linjoilla? :)

ap

Haaveilla on paha maksaa vuokraa ja muita juoksevia kuluja.