Vauva ja oma aika. Miten vahvasti introvertti ihminen selviää järjissään?

Mä en selvinnyt

Täytyy kyllä olla jokin tukihenkilö tai tukiperhe. Kysy neuvolasta.

Vierailija kirjoitti:

Mä en selvinnyt

Sama juttu. Huonosti. Mut tosiaan jokin henkilö siihen tueksi.

Huonosti. Eikä se siihen vauvailuun lopu. On taaperoikä, kyselyikä, kaikenlaisia äitiäitikatoäitivaiheita. No, mun lapsi on nyt maailmalla ja me kuitenkin läheisiä, joten mahdollista se on. Nautittavaa, ei.

Mä selvisin vauvan kanssa hyvin, isomman kanssa tekee tiukkaa. Tukiverkostoa ei ole. En nyt kadu lapsia, mutta ihan kaikkea en osannut huomioida.

Aikoinaan oli samat ajatukset, jäi lapset tekemättä ja hyvä niin.

Ei se vauva mitään, mutta sitten kun on isompi niin ei saa hetkeäkään rauhassa edes antaa ajatusten muodostua. Silti siitä selviää. Jos on puoliso, niin toinen voi välillä lähteä ulos kävelylle. 

Jos sattuu syntymään hyvin nukkuva lapsi, niin sitten selviää varmaan ihan hyvin. Meillä esikoinen nukkui erittäin huonosti ensimmäisen vuoden ja oli todella raskasta! Ikinä ei saanut hetken rauhaa. Muutenkin vauvavuosi on mielestäni raskas, mutta kyllä sen hampaat irvessä lusii läpi. Hyvä myös on, jos saa jostain välillä hoitoapua, että voi hengähtää. Meillä ainakin ensimmäisen vuoden jälkeen on helpottanut huomattavasti.

Noo, kylhän se vauva nukkuu, ne on ihan hengähdystaukoja. Ja vauvalla on isä, vuorottelette. Vastamelukuulokkeita voi käyttää esim lenkillä ja kuunnella jtn. Siin on toki se, et silloin ei ole vuorovaikutuksessa lapsen kaa ja jos se herää ja sille tulee hätä. Ymmärrän yskän. Itse en edes ole introvertti, enemmän on off ja keskivaiheilla, mut siltikin on rankkaa henkisesti. Juuri tuo loputon vuorovaikutuksessa oleminen. Ihmiset ja tyypit toki on erilaisia, mut lastasi et muuta. Hölötys on taukoamatonta ja kaikkeen höpöttämiseen menee paljon aikaa esim aamuisin vaikka kuinka hoputtaa ja rajoittaa.

Vauva-ajat meni suhteellisen mukavasti. Ehkä johtui hormooneista. Sen sijaan taaperon, leikki-ikäisen ja koululaisen kanssa olen kyllä kaivannut paljon enemmän omaa aikaa. Välillä ahdistaa ihan kauheasti. Itsellä useampi lapsi, joten ehkä kannattaa tehdä vain yksi ainakin aluksi. 

Ei tarvi tukiperhettä: olen introvertti, useampi lapsi, ei tukiverkkoja ollenkaan eli ei lastenhoitoapuakaan koskaan. Ja loistavasti olen pärjännyt. Omat tarpeet vaan pitää työntää väliaikaisesti syrjään. Ei se sen kummempaa ole. Jos et ole omia tarpeita valmis siirtämään syrjään, älä tee lapsia. Vauva tarvitsee rakkautta, hellyyttä ja vuorovaikutusta.

Ei lasten saaminen ole mikään hieno juttu läheskään kaikille. Osa on vaan sen verran typeriä, etteivät älyä olla lisääntymättä.

Olen todella introvertti ja viihdyn perheen kanssa kotona. Oma perhe ei kuormita minua millään lailla ja kotimme on rauhallinen paikka. Eri asia varmaan olisi, jos meillä lamppaisi koko ajan porukkaa tai asunto olisi niin pieni, ettei olisi omaa tilaa.

Tulioerhe on vain lasu-perheille, mikään introverttiys ei oikein riitä perusteeksi...

Mun näkökulma tähän on toinen, ja ehkä vähän ohis. Olen itse ekstrovertti, vilkas ja avoin, samoin meidän lapset. Nyt jo teinejä, mutta kovia puhumaan, kovia urheilemaan ja erittäin nopeita käänteissään. Äitiinsä ovat tulleet. Mun mies on sitten se introvertti. Vastakappaleet vetivät joskus kovasti puoleensa... nyt tilanne on se että mies ei jaksaisi minua, eikä edes omia lapsiaan, vaan on vetäytynyt pikkuhiljaa kokonaan pois perheestä ja parisuhteestä. Vauva-ajan jaksoi, sen jälkeen on pikkuhiljaa kadonnut omiin maailmoihinsa. Mun puolesta saa olla, voidaan erota, ja ehkä niin käykin. Minä ja teinit ollaan läheisiä, harrastetaan, jutellaan paljon, ja minä huolehdin sen perheen arjen. Myös ne rajat.

Mieti tätä, jos et jaksa, ja vetäydyt pois lapsesta ja perheestä, lapsi kyllä huomaa ja kärsii siitä ja se toinen aikuinen jää yksin vastaamaan perheestä. Kaikista ei siihen ole.

Muista aikuiskontaktit, joihin lapsi pakottaa. On neuvola, lääkärit, päiväkodin ihmiset, koulun opettajat ja mikä pahinta, muiden lasten vanhemmat. He kun saattavat olla koulutustasoltaan aivan mitä tahansa.

Olen hyvin introvertti ja kaipaan paljon omaa tilaa. Mun pelastus on ollut puoliso, joka on paljon lapsen kanssa, ja erittäin mielellään osallistuvat isovanhemmat. Lisäksi lapset onneksi nukkuu aika paljon :D Kannattaa varmaan miettiä tukiverkostoja jo valmiiksi ja keskustella miehen kanssa siitä, että mieskin on perillä siitä, miten sitova lapsi on. Tosi paljon kuulee ja tuttavapiirissäkin on näitä tapauksia, joissa mies ei vain tajua, miten sitova lapsi on, ja jatkaa jokseenkin vanhaa menoa ja nainen jää melko yksin lapsen kanssa. Vain jos puoliso on valmis kantamaan oman osansa, kannattaa kyseisen henkilön kanssa lähteä vanhemmuuteen.

Mutta rankkaa on ajoittain, kun se oma aika ei ole juuri silloin kun itse haluaisi. Joskus otan sitä sitten unista, mikä on todella typerää! Mutta vaikka nämä alkuvuodet ovat ajoittain rankkoja, on hyvin pidetty lapsi myös suunnaton ilo ja onni, ja aivan varmasti nyt "menettämäni" onnellisuus (esim. oman tilan ajoittaisen puutteen takia) tulee vielä myöhemmin moninkertaisesti takaisin.

Ja sitten vielä sellainen, että temperamenttipiirteet ovat kuitenkin melko periytyviä. Vaikka lapsi tietenkin tarvitsee paljon huomiota ja hoivaa, on ainakin oma lapsi myös hyvin samanlainen kuin mä, eli haluaa sitä omaa tilaa ja haluaa keskittyä rauhassa omiin juttuihinsa. Eli siinä mielessä helppo lapsi kaltaiselleni introvertille :D

Miksi se lapsi pitäisi tehdä? Siksikö koska kaikki muutkin/kuuluu tiettyyn elämänvaiheeseen?

Mulle riittää, että isä hoitaa oman osuutensa. Eli saan käydä yksin lenkillä ym. kun siihen on tarve. Vauva-aika oli helpompaa, koska lapsi nukkui kahdet-kolmet päikkärit yöunien lisäksi. Silloin sain levätä tai no, katsoa telkkaria tarpeeksi. Tietenkin tämä riippuu vauvasta. Mulle sattui ns. "helppo vauva". Itse myös pelkäsin kovasti samalla lailla kuin sinä. Mieheni luonne vaikutti paljon päätökseen. Osallistuu ihan täysillä, vaikka päävastuu on usein minulla. Olen kuitenkin taaperon kanssa vielä kotona.

Rankinta oli, kun isovanhemmat ja jotkut kaverit alkoivat ramppaamaan jatkuvasti vauvaa katsomassa. Eli siihen rajat pitää vetää ja tehdä selväksi, ettei yllätyskäyntejä tehdä. Tuossa poltin itseni loppuun, kun ajattelin, että täytyyhän muidenkin saada vauvaa nähdä halutessaan. Mutta tärkeintä on kuitenkin se oma jaksaminen ja sehän on kaikilla erilaista. Se, että piti viihdyttää vieraita ja samalla hoitaa vauvaa, oli minulle liikaa. Sen vuoksi en pahemmin tykännyt kyläillä missään, koska olisi pitänyt keskittyä kaverin juttuihin ja myös juosta vauvan perässä, kun tämä yrittää vetää tavaroita alas ym. Tästä sain sitten kuullakin arvostelua.

Kotona ei pysty olemaan pitkiä aikoja yksin, niin että saisi akut ladattua. Tietenkin mies vie lasta ulos ja joskus lapsi on isovanhemmilla. Se on riittänyt tähän asti. Hieman pelottaa, että miten töiden alettua käy. Toisaalta en ole kokenut tätä hirveän kuormittavana, koska lapsen kanssa saa olla kuitenkin ihan rennosti. Tavallaan oma energia menee lapseen ja sitä ei sitten muille enää jää. Riippuu kyllä paljon päivästäkin.

Kannattaa puhua muille asiasta ja selventää, että kaipaat eniten yksinoloa. Miehenkin on tärkeää ymmärtää tarpeesi, niin vältytte turhilta loukkaantumisilta. Aika paljon riippuu siitä miehestä, että kuinka paljon hän jaksaa omein töidensä lisäksi osallistua.

Täytyy kyllä myöntää, että enemmän nautin tästä elämäntilanteesta, kuin aiemmasta, koska saan olla niin paljon kotona.