Vauva ja oma aika. Miten vahvasti introvertti ihminen selviää järjissään?

masennuslääkkeillä, nukahtamislääkkeillä, rauhoittavilla, neurolepteilla, itkemällä kylpyhuoneessa, sillähän se menee pahin ensimmäiset 15 vuotta. Ei kannata hankkia kahta tai useampaa, niistä ei ole mitään seuraa toisilleen.

Vauva-ajat meni vielä helposti, koska vauvat kuitenkin yleensä nukkuvat paljon joten on sitä omaa aikaa tai saat olla omissa ajatuksissasi silloin kuin vauva on vaunuissa ja kävelet ulkona vaunujen kanssa. Mutta sellainen lapsi joka ei nuku enää päiväunia eikä ihan kauhean aikasten laita edes iltaunille, mutta joka ei vielä esim. osaa itse lukea, niin saa kyllä ihan koko ajan olla ns. saatavilla ja se on ihan hirveän raskasta. Kaikkeen kysytään apua ja omat ajatuksesi katkeavat satoja kertoja päivässä. Herään sitten joskus öisin tunniksi-pariksi viettämään edes hetken sellaista aikaa jolloin saa olla oikeasti yksin. 

Niin, ja yksi lapsi on ihan hyvä. Hieman mietityttää, että kaipaako lapsi aikanaan sisaruksia, mutta miehen kanssa ollaan yhden lapsen kannalla. En varmaan pystyisi useampaan. Mies ei ole kovin läheinen omiensa kanssa eikä ja lapsenakin koki sisarukset rasittavina ja meluisina. Sopiva perhe meille, vaikka toisilla on siitäkin mielipiteensä.

-19

Tuota yöunista oman ajan ottamista on tullut harrastettua myös. Se kyllä kostautuu seuraavana päivänä, mutta tulee joskus niin tarpeeseen.

Ollaan miehen kanssa molemmat hyvin introvertteja ihmisiä. Lapsia meillä on 4, vanhin jo teini.

Lasten kanssa vielä pärjää. Mies tekee töitä kotona, eikä meitä ole koskaan häirinnyt toistemme seura. Lapsista tarvitsee aika ajoin taukoa, mutta kun olemme miehen kanssa molemmat samanlaisia, ymmärrämme tilanteen hyvin.

Välillä toinen raahaa lapset jonnekin (leikkipuistoon, isovanhemmille, uimahalliin...), että toinen saa hetken rauhaa. Minä käyn kesäisin vaeltamassa yksin viikonlopun - max viikon reissuja. Mies matkaa harrastuksensa parissa useana viikonloppuna vuodessa.

Oman ajan kaipuu on meillä ainakin hyvin hyväksyttävää ja tehdään töitä sen eteen, että sen saaminen onnistuu molemmilla. Välillä toki joutuu joustamaan, eikä sitä omaa aikaa ole kuin ennen lapsia, mutta ei tämä mitenkään pahalta näin tunnu. Pitää olla rehellinen itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Muista aikuiskontaktit, joihin lapsi pakottaa. On neuvola, lääkärit, päiväkodin ihmiset, koulun opettajat ja mikä pahinta, muiden lasten vanhemmat. He kun saattavat olla koulutustasoltaan aivan mitä tahansa.

Oma äitini inhosi kyseisiä tapaamisia, kaikkia pakollisia juhlia ja sukulaisten vierailuja. Hän ei pitänyt lasten leikeistä, eikä voinut sietää meteliä, sotkua ja lastenohjelmien ääntä. Lapsena sai olla aika varpaillaan.

Nyt aikuisena kyllä ymmärrän äitiäni, sillä inhoan samoja asioita ja tarvitsen paljon omaa tilaa. Itse en kuitenkaan aio hankkia lapsia.

Up

Selvisin siitä koska lapsi oli isovanhemmilla joka viikko yötä ja mies otti aina kun pystyi lapsen mukaan töihin.

Minunkin mies introvertti ja häntä kuormittaa muut ihmiset, mutta oma perhe ei.

Elämäni parasta aikaa ovat olleet ne 3 vuotta, jotka pystyin olemaan ainoan lapseni kanssa kotona. Kaikenlaisen tekemisen ja suorittamisen jälkeen oltiin ja elettiin omaan rytmiin. 

Lisäksi oli hauskaa puuhailla kaikkea, mitä ei nyt aikuisen mieleen muuten tulisi kuten esimerkiksi se, että rakennetaan sisälle maja ja mennään sinne syömään eväitä, kun ulkona sataa. Pystyin lukemaan riittämiin sillä aikaa, kun lapsi nukkui.

Itseäni väsyttää paljon enemmän työni, jossa on kymmeniä kontakteja ihmisiin päivittäin. Vapaa-ajalla en juuri haluaisi ketään tavata.

Vauva-aika oli minulle helppo, vauva oli jollain lailla osa minua. Halusin olla hänen kanssa kaiken aikaa, hormonit varmaan joo, mutta minulle vauva vuosi oli ihana. Tietenkin silläkin oli merkitystä, että vauva oli helppo. Nukkui hyvin ja kaikki meni mukavasti. Sitten vähän vanhempana, olen ollut kiitollinen miehestäni. Hän touhuaa lapsen kanssa yhtä lailla, ehkä jopa enemmän kuin minä. Lapsi on paras asia elämässäni, enkä todellakaan kadu mitään, mutta helpottaa, kun on puoliso joka ymmärtää minuakin ja saan omaa aikaa.

Jos on todella tehokas tukiverkosto, sellaisia ihmisiä kenelle voi soittaa vaikka keskeisellä yötä että tarvitsee apua, niin tuskin tulee mitään hätää, mutta jos tätä ei ole ja oma luonne vaatii rauhaa, niin sitä ei tule saamaan ainakaan ensimmäiseen 3 vuoteen sekuntiakaan, sillä pieni lapsi on täysin äidissä kiinni, vaikka osaisi jo puhua ja kävellä, niin varmasti istuu edes vessan oven takana huutelemassa senkin hetken kun käyt pissalla...

Kyllä sitä pärjää. Itsekin olen introvertti ja ihan täyspäisiä lapsista on tullut, vaikka en olekaan se leikkivä ja laulava, kaikkeen osallistuva äiti. Raskaana olen myös kokenut aikuiskontaktit, joita on pakostikin: päiväkotiin kuskaukset ja väkinäiset juttelut päiväkodin henkilöstön kanssa, vasut ja vanhempainillat, kaverisynttärit joihin oli pakko osallistua kun lapset oli pienempiä. Mutta kyllä tästä silti on selvitty!

Enemmän huolettaa se, miten siitä saa kasvatettua ekstrovertin ettei sitä kiusata koulussa. Tympii jo etukäteen ajatus lapsen kaverien ja luokkakaverien vanhempien kanssa sosialisoimisesta.

Vierailija kirjoitti:

Huonosti. Eikä se siihen vauvailuun lopu. On taaperoikä, kyselyikä, kaikenlaisia äitiäitikatoäitivaiheita. No, mun lapsi on nyt maailmalla ja me kuitenkin läheisiä, joten mahdollista se on. Nautittavaa, ei.

Tämä. Vauvailu on sitä helpointa aikaa. Päiväkoti-ikäinen vasta taukoamatonta huomiota haluaakin kun itsekritiikki on nollassa ja luulee olevansa kuningas. Jos on sosiaalinen persoona niin et saa hetkeäkään rauhaa. Paitsi tietysti jos lapsen isä tai muu hoitaja hoitaa lasta. Sitten alkaakin se kyläilyvaihe eli et ole kotona enää yksin lastesi vaan myös heidän kavereidensa kanssa. 

Olen introvertti mutta en nähtävästi kovin vahvasti sillä omat lapset eivät ole koskaan haitanneet. Toki joskus haluan olla itsekseni tai toivoisin voivani sanoa lauseen tai ajatella ajatuksen loppuun ilman keskeytyksiä, mutta rakastan lasteni seuraa. Vauva-ajat olivat ihania ja isompanakin on ollut hauskaa touhuta yhdessä. 

Upp

Helposti selvisin kun jätin lapset tekemättä. Ei tosiaan ole pakko itseään kiduttaa.

Huonosti, mutta äitinähän ei pääse pakoon. Aikuinen lapsi on kyllä ihan tyytyväinen lapsuuteensa.

Oma inttoverttiyteni kyllä kestää oman perheen eli puolison ja lapset ihan helposti. 

En kovin hyvin selvinnyt. Kaduttaa ja hävettääkin oikein, että lapsi sai niin huonot lähtökohdat. Nykyään en ole enää niin introvertti. Sitä ulospäinsuuntauneisuutta olisi totisesti tarvittu silloin nuorena äitinä lapsen hyvinvoinnin takia.