Lue keskustelun säännöt.
vanhempansa menettäneiden ketju
surusiipi
08.05.2020 |
menetin oman isäni viikko sitten..suru ja ikävä on suunnaton,,,tyhjä olo, jos koenkin jonkun ilonpilkahduksen vaikka poikani kautta niin sitä seuraa syyllisyys :(
Isäni kuoli vuoden taistelun jälkeen keuhkosyövyn uuvuttamana, hän oli 70, nuorekas ja urheilullinen hieno mies.
Ei tupakoinut eikä käyttänyt mitään päihteitä, juuri jäänyt eläkkeellekin :'(
Mieöli ei voi käsittää miksi näin kävi meille, miksi hieno mies elämänsä kunnossa viedään meiltä niin järjyttävällä tavalla kuin syöpä on,,, sain olla loppuun saakka vierellään kun sen aik tuli ja pitää kädestä se tuo vähän lohtua ettei nukkunut pois.
miten tästä selviää :(
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin kävin juuri isäni haudalla, joka kuoli viime vuonna 80-vuotiaana. Tuli vain mieleen, että kyllä elämä on ihmeellistä. Siis outoa. Yksi päivä sinua ei enää ole. Ja kun minun lapsistani aika jättää, kukaan ei enää häntä muista.
Minulla on joskus isävä hänen juttujaan, mutta lähtökohtaisesti minua ei sureta. Hän kuitenkin lähti oikeassa jörjestyksessä. Oli saanut elää pitkän elämän, elämä ei siis jäänyt kesken. Eikä hän joutunut kärsimään dementoituneena missään.
Isälläni on nyt kaikki hyvin. Ihan kaikki. Siksi minua ei sureta - hänen puolestaan.